Pages

lauantaina, syyskuuta 02, 2006

Vihan hallinta

Viha ei koskaan lopu vihalla. Ainoastaan rakkaus voi sen parantaa. Tämä on ikuinen, muinainen elämän laki. Buddha

Muistatteko elokuvan Anger Management? Siinä omituinen terapeutti (Jack Nicholson) yrittää opettaa erästä nössöä (Adam Sandler) hallitsemaan vihaansa. Itse asiassa terapeutti oli paljon hullumpi kuin potilas...

Tuosta elokuvasta jäi mieleen sen nimi. Vihan hallinta. Voiko sitä oikeasti hallita?

Eräällä buddhalaisella sivustolla sanotaan suunnilleen näin: Vihasta pitäisi olla tietoinen, mutta sen pitäisi antaa mennä ohi ilman tekoja (voi käyttää apuna mantroja). Kärsivällisyyttä pitäisi myös kasvattaa. Pitäisi muistaa syy ja seuraus. Epämieluisalle tunteelle ei pitäisi antaa lisää energiaa.

Muita kuulemiani keinoja ovat laskea yhdestä kymmeneen tai poistua tilanteesta jonnekin muualle. Siis jos tilanne on se mikä nostaa vihan pintaan tai huoneessa on henkilö joka aiheuttaa vihan nousua.

Mutta vihan tukahduttaminen ei ole suotavaa, koska painekattilalla on taipumusta täyttyä ja räjähtää. Vai onko niin? Onko tuokin vain jokin klisee? Onko se tekosyy räjähdellä? Voi selitellä, että on pitänyt jotain niin kauan sisällä, että ei enää pystynyt hillitsemään itseään.

Väsymys, viha, suuttuminen, verensokeri ja raivo myös usein yhdistetään keskenään. "Suutuin niin helposti koska olin liian väsynyt." "Tulen huonolle tuulelle, jos en saa ajoissa ruokaa." Niin sanotaan. Sen näkee kyllä lapsia katsoessa, että mitä väsyneempi ja nälkäisempi lapsi on, sen äkäisempi hän on (riehutaan, poljetaan jalkaa, paiskotaan esineitä, huudetaan). Joillakin samat lapsenomaiset tavat ovat käytössä aikuisenakin. Kuinka paljonhan tuostakin on mallikäyttäytymistä ja paljonko synnynnäistä persoonallisuutta? Vaikka kuinka yrittää toimia toisin kuin ennen ihminen vain toistaa itseään, taas ja taas, taas...

Minä olin puoli tuntia sitten raivoissani ja vihainen. Olin liian kovaääninen. Minun äänenvaimennin menee joskus epäkuntoon. Ihan turhaan mesosin. En pidä huutavasta itsestäni, eikä kai kukaan muukaan. Muutenkin suhtaudun liian vakavasti huutaviin, kovaäänisiin ihmisiin. Lapsuudenkotona oli niin hiljaista ja rauhallista, että aina kun joku huusi, se oli vakava paikka! Yleensä huutaja olin minä tai isäni. Minulla ei ole yhtään muistikuvaa huutavasta äidistä, omituista. Luin jostain parisuhdekirjasta aikoinaan (taisi olla Kaikki se rakkaus sinulle kuuluu), että sillä kuinka hiljainen tai kovaääninen perhe on, on merkitystä siinä kuinka oikein käsitämme toisten käytöstä. Tunnen perheitä, joissa huutamalla keskustelu on tapa ja varmaankin siellä hiljaisuus olisi vakava paikka.

Kiivastumiseni johtui siitä, että vaadin itseltäni liian paljon suorituksia vähäisten yöunien jälkeen. Enkä ole syönyt tänään kunnon ruokaa. Silloin pitäisi ottaa mahdollisimman rennosti. Se tosin ei ole aina ollenkaan mahdollista...

Minä en tiedä kysymykseen vastausta. Siksi kai ryhdyin asiaa pohtimaan. Tiedättekö te vastauksen? Miten te hallitsette vihaanne? Tai paremminkin sitä miten näytätte vihanne muille? Tiedän, että varmasti joskus olette vihaisia tai jopa raivoissanne. Vai asutteko te sellaisessa perheessä, jossa ei koskaan riidellä tai oletteko niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan raivostu?

9 kommenttia:

sahrami kirjoitti...

Älä sure, kyllä kai me kaikki joskus kuohahdetaan. Minusta tärkeintä on, ettei jää vihaan kiinni, vaan leppyy pian, antaa ja pyytää sydämestään anteeksi. Ja ettei suutahtaneena tee mitään tyhmää.

Olen lapsille opettanut, että paha mieli menee pois nopeasti. Kaksivuotias näyttääkin kädellä minne se menee, hus pois taivaan tuuliin! :)

Pikkuliina kirjoitti...

Kirjoititpa mielenkiintoisesta aiheesta.
Olen käyttänyt vihan lokeroimiskeinoa. Ensin tulee määritellä, että mitä oikeastaan vihaa ja sitten peittää se jollain. Kuvaannollisesti sanoen vaikka mikrokuvulla. Sitten voi rakentaa
elämäänsä rauhassa. Kuvun alta aika-ajoin tupsahtelee ja palaa mieleen käsiteltäviä asioita. Niitä ei kuitenkaan tule liikaa yhdellä kertaa eikä silloin syö ja pilaa eteenpäin jatkuvaa elämää.
Tämä onnistuu kohtuullisen hyvin tarpeeksi usein.

Olen kuullut myös, että jos illalla ennen nukkumaan menoa sanoo ääneen, että annan anteeksi.... Niin se ajan kuluessa myös auttaa. Mene ja tiedä.

Rita kirjoitti...

Luin tämän jo heti aamulla kiinnostuneena. Paljonkin tulisi kommentoitavaa mieleen. mutta kun olen duunia tehnyt koko päivän aivot kaipaa jo naulaan välillä. Anger management on minun käsittääkseni suuttumuksen ja äkkipikaisuuden hallintaa. Anger on siinä merkityksessä vihaisuus eikä viha, niin olen sen itselleni selittänyt. En tiedä olenko oikeassa. Minulla on rauhallinen temperamentti, mistä olen hyvin kiitollinen. Saatan suuttua mutta en raivoa. Vihaa en usko tuntevani. Tästä olisi mukava puhua vaikka miten pitkään, mutta väsyttääpi...

Pikkuliina kirjoitti...

Niinpä tosiaankin Rita-hyvä. Kyse olikin vihastumisesta eikä syvästä vihaamisesta. Oman temperamentin kanssa synnytään ja eletään ja sen hallitseminen on vaikeampi juttu. Lukujärjestykseen voi kirjata: Itsetutkiskelua ja syventäviä harjoituksia.

LKH kirjoitti...

Perintötekijät aiheuttavat minulla osaltaan kuohahtelua. Äkkipikaisuus on sukuvika, jota olen kiitettävästi onnistunut hallitsemaankin, joka päivä tapahtuu kehitystä.

Ja keinot ovat: kymmeneen laskeminen, tilanteesta poistuminen. Nykyisin joskus tulee jo oivallus: ensin tulee vihan tunne, sitten tietoisuus siitä ja tilanteesta poistuminen tapahtuu pään sisällä. Kaikki on ohi nopeasti, eikä räjähdystä tapahdu.

gnothi seauton kirjoitti...

Hyviä kommentteja kanssabloggaajilta!

Itse koen erittäin harvoin vihan tunnetta. Yleensähän vihan katsotaan aiheutuvan jostakin ulkopuolisesta tekijästä. Viha on reaktio johonkin ei-toivottuun tapahtumaan tai tekijään. Avainsana tässä on reaktio. Behavioristinen ärsyke-reaktio-malli näkee ihmisen tahdottomana reagoijana ulkoisiin ärsykkeisiin. Tässä ei ole paljoa tilaa vapaalle tahdolle.

Asetelma muuttuu, kun pidämme ihmistä kehittymään kykenevänä olentona. Kehittyminen merkitsee tässä kohtaa sitä, ettei ole maailman myrskyjen vietävänä, vaan säilyttää sisäisen mielenrauhansa, onnensa, tuulipa tai tuiskutti.

-gs

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisista kommenteista! Itse ryhdyin myös miettimään vihan ja vihastumisen eli suuttumisen eroa. Onko viha jotain pitkäaikaisempaa tai jopa piilotettua, sellaista joka syö ihmistä, jäytää luita ja ytimiä? Onko vihastuminen reaktio, jossa addrenaliinia erittyy, pulssi kohoaa ja ihminen on valmis toimintaan, puolustamaan itseään vaaraa vastaan?

Ihmisellä täytyy olla kyky pystyä suojelemaan itseään vaaran uhatessa, mutta joillakin tuo kyky on mennyt jo hätävarjelun liioitteluksi. Reagoidaan mitättömiin ärsykkeisiin.

Behaviorismista tuli mieleeni koirat... Mutta sehän on jo kai vanhanaikaista? Verrata koiran ja ihmisen käyttäytymistä? Jos koiraa tökkää kepillä ja ärsyttää tarpeeksi pitkään, se ihan varmana alkaa murisemaan. Mutta eihän ihmisen ole pakko tehdä samoin?

ismo kirjoitti...

Juu. Viha ja vihastuminen on aivan eri asioita mielestäni.

Voisin sanoa, että vihaan ainoastaan yhtä tai kahta ihmistä elämässäni, enkä vieläkään ole antanut anteeksi heidän käytöstään ja tekojaan, vaikka nisstä tapahtumista on jo kohta kymmenen vuotta.

Vihastun yleensä pienistä asioista ja mumisen huuleeni. Nykyiseltään myös kirjoitan ne pois tai sanon kavereille. Silloin ne eivät jää häiritsemään. Jos sanon, en yleensä vakavasti vaan sillä tavalla hieman laantumisen jälkeen.

Kerran testasin sykemittarin kanssa. Niiden ihmisten nimien ääneen sanominen aiheutti minulla vielä pulssin kohoamista. Taas niiden pienten asioiden olen antanut jo mennä. Ne eivät aiheuta minussa mitään erityistä.

Olen yrittänyt päästä taitojeni mukaan eroon niistä kaikista vihan tunteista ja antaa anteeksi heille, joita vihaan. Sillä vihasta ei ole muuta kuin haittaa enää minulle.

gnothi seauton kirjoitti...

Ismon yllämainitsema anteeksiantaminen on ihan must henkisen kehityksen polulla.

Viha syö ihmisen sisältäpäin ja tuloksena on niin fyysisesti kuin henkisesti sairas ihminen.

-gs