Heii... On niin helppoo olla onnellinen
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on
Olavi Uusivirran biisistä -> video
On helppo elää pumpulissa.
On helppo kääntää itselleen asiat parhain päin.
On helppo elää itsepetoksessa.
On helppo vääntää syy muihin: NÄIN!
Heidin omasta päästä.
Mikä on ihmiselle vaikeaa?
On vaikea pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. On siis helppo olla pyytämättä anteeksi ja olla antamatta anteeksi.
On vaikea kohdata omat virheensä. Mutta miksi sitten on helppo nähdä muissa paljon virheitä? Eikö se pitäisi mennä kaiken logiikan mukaan niin, että jos itsessäkään ei näe helposti mitään vikaa, ei muissakaan näe helposti huomautettavaa?
On niin helppo paeta vastuuta ja kipua. On niin vaikeaa kohdata elämän tosiasiat.
On niin helppo olla stressaantunut. On niin vaikea olla seestynyt ja rauhallinen. Ihan totta. Kumpi olotila tulee helpommin? Kokeilkaapa.
Nuo väitteet pätevät suurimmalla osalla ihmisistä. Onneksi keskuudessamme on niitä, jotka helpommin näkevät ihmisissä hyvää kuin pahaa. He helpommin ajattelevat asioista positiivisesti kuin negatiivisesti. He sanovat ihmisille helpommin kehuja kuin antavat haukkuja.
Se tulee heiltä helposti ja aidosti.
Mutta miksi?
Miksi se on niin helppoa?
Heii... On niin helppoo elää nyt ja tässä
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on
Edelleenkin Olavi Uusivirran biisistä
******************
PakinaPerjantain 166. haaste
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakinaperjantai. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakinaperjantai. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, helmikuuta 02, 2010
lauantaina, toukokuuta 10, 2008
PakinaPerjantai: Koskaan ei muuttumatta olla saa
Kävelin bellafordimaisen usvan peittämää kujaa pitkin ja roikotin perässäni uutta käsivarttani. Olin ostanut sen hetkeä aikaisemmin alennusmyynnistä. Uusi käsivarteni olisi täydellinen lisä huippuunsa trimmattuun kehooni. Vanha käteni leikattaisiin irti, ja samalla pääsisin eroon ärsyttävästä tatuoinnistani. Se oli mennyt jo pois muodista kaksi vuotta sitten. Lupasin nyt itselleni, etten enää sortuisi uuteen tatuointiin. En edes jokakesäisillä EetteriFestivaaleilla.
Kirurgisia vartalonmuokkausliikkeitä sijaitsi Matomäenkadulla vieri vieressä. Mutta olin silti epäileväinen sen suhteen, että saisin ajan jonottamatta. En kuitenkaan aikoinut vaipua epätoivoon vaan päätin kokeilla onneani. Ehkä jossain kadun liikkeistä saisin peruutusajan?
Ensimmäinen ja toinen yritys veti vesiperän. Kaikki ajat olivat menneet kuukaudeksi etukäteen. Huomasin odotushuoneessa monta muutakin kädenvaihtoon tullutta, jotka olivat eksyneet samaan alennusmyyntiin kuin minäkin. Mutta miten heillä oli jo aika? Ehkä heillä oli vakituinen leikkausaika joka kuukaudelle? Olin kuullut, että moni järkeä ihminen tekee niin.
Minua ei voinut sanoa järkeväksi. Olin hetkessä eläjä. Tein heräteostoksia. Puoli vuotta aikaisemmin ihastuin enkelinsiipiin ja päätin ostaa sellaiset joululahjaksi itselleni. Mutta kun menin hakemaan niitä kaupasta, muutin mieleni välittömästi kun näin pirunpunaiset paholaisensiivet. Valitettavasti jaksoin hoitaa ja rasvata niitä vain kuukauden verran. Ne vetivät todella paljon kosteusvoidetta. Höyhensiivet olisivat olleet varmaan helppohoitoisemmat. En kuitenkaan laittanut itselleni enkelinsiipiä samalla kun poistatin paholaisensiivet. Enää enkelinsiivet eivät kiinnostaneet. Haaveilin jo aidoista tiikerinkorvista.
Nyt siis seisoin kadulla uusi käsivarsi kainalossa ja etsin jotakuta, joka laittaisi sen paikoilleen. Aikaa ei ollut paljon. Käden viimeinen käyttöpäivä lähestyi. Se olisi seuraavana päivänä. Siksi käsivarsi olikin ollut alennusmyynnissä. Tarkastelin kättä. Siinä oli kauniit sormet ja valmiiksi hoidetut punaiset kynnet. Onneksi toinen käteni oli metallinen, hopeanhohtoinen, ja erilaisuus ei haitannut mitenkään. Kaksi erilaista kättä täydentäisivät toisiaan. Herkkä aito käsi ja vahva metallinen käsi olivat sopiva pari.
Jotta käsivarteni ei pilaantuisi eikä minun tarvitsisi heittää sitä bioastiaan, täytyisi minun hankkia laiton kirurgi. Siinä oli riskinsä. Tulehdukset, kiskurihinnat, epäillyttävät työtilat; siinä muutamia haittoja. Lisäksi olin kuullut monta urbaanilegendaa siitä, että laittominen kirurgien asiakkaita saattoi myös kadota hämärissä olosuhteissa. Itse olin sitä mieltä, että moinen oli vain kateellisten, laillistettujen kirurgien panettelua.
Kaivoin taskustani tietokoneeni. Avasin sen ja selasin muistiota. Minulla oli yksi salainen numero eräälle salaiselle kirurgille. En muistanut mistä olin sen saanut. Mutta eipä sillä väliä. Taisi olla niitä aikoja, kun käytin liikaa seerumia. Minulla oli pahoja muistikatkoja siihen aikaa.
Soitin tietokoneella tuohon numeroon ja pehmeä-ääninen nainen lupasi hakea minut autolla heidän toimipaikkaansa välittömästi.
Minut tultiin hakemaan hyvin pian.
Sen jälkeen en muista tapahtumista mitään.
Ensimmäinen asia minkä muistan tapahtuneen tuon jälkeen oli, että istuin suuressa kokoussalissa. Vierelläni istui suoraryhtisiä miehiä tummissa puvuissaan ja naisia hienoissa jakkupuvuissaan. Minullakin oli sellainen jakkupuku päällä. Kaukana edessä puisessa puhujapöntössä seisoi tutunnäköinen, pitkä mies, ja minun sylissäni oli vihreä kansio, jonka kannessa luki suurilla kirjaimilla:
UUSIEN KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN PEREHDYTTÄMISKANSIO
*********************************
Pitkästä aikaa osallistuin siis PakinaPerjantaihin. Haastesanana on muuntautuminen.
Päätin kirjoittaa juuri tällaisen tarinan kunnianosoituksena Pasi Ilmari Jääskeläiselle, joka on kirjoittanut meille hurjan nautittavia novelleja ja julkaissut ne kirjassa Taivaalta pudonnut eläintarha. Olen juuri lukemassa tuota kokoelmaa ja teenkin siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua loppuun.
Jääskeläinen valoi taas uskoa minuun siitä, että suomalainen kirjallisuus voi olla nauttivaa.
Kirurgisia vartalonmuokkausliikkeitä sijaitsi Matomäenkadulla vieri vieressä. Mutta olin silti epäileväinen sen suhteen, että saisin ajan jonottamatta. En kuitenkaan aikoinut vaipua epätoivoon vaan päätin kokeilla onneani. Ehkä jossain kadun liikkeistä saisin peruutusajan?
Ensimmäinen ja toinen yritys veti vesiperän. Kaikki ajat olivat menneet kuukaudeksi etukäteen. Huomasin odotushuoneessa monta muutakin kädenvaihtoon tullutta, jotka olivat eksyneet samaan alennusmyyntiin kuin minäkin. Mutta miten heillä oli jo aika? Ehkä heillä oli vakituinen leikkausaika joka kuukaudelle? Olin kuullut, että moni järkeä ihminen tekee niin.
Minua ei voinut sanoa järkeväksi. Olin hetkessä eläjä. Tein heräteostoksia. Puoli vuotta aikaisemmin ihastuin enkelinsiipiin ja päätin ostaa sellaiset joululahjaksi itselleni. Mutta kun menin hakemaan niitä kaupasta, muutin mieleni välittömästi kun näin pirunpunaiset paholaisensiivet. Valitettavasti jaksoin hoitaa ja rasvata niitä vain kuukauden verran. Ne vetivät todella paljon kosteusvoidetta. Höyhensiivet olisivat olleet varmaan helppohoitoisemmat. En kuitenkaan laittanut itselleni enkelinsiipiä samalla kun poistatin paholaisensiivet. Enää enkelinsiivet eivät kiinnostaneet. Haaveilin jo aidoista tiikerinkorvista.
Nyt siis seisoin kadulla uusi käsivarsi kainalossa ja etsin jotakuta, joka laittaisi sen paikoilleen. Aikaa ei ollut paljon. Käden viimeinen käyttöpäivä lähestyi. Se olisi seuraavana päivänä. Siksi käsivarsi olikin ollut alennusmyynnissä. Tarkastelin kättä. Siinä oli kauniit sormet ja valmiiksi hoidetut punaiset kynnet. Onneksi toinen käteni oli metallinen, hopeanhohtoinen, ja erilaisuus ei haitannut mitenkään. Kaksi erilaista kättä täydentäisivät toisiaan. Herkkä aito käsi ja vahva metallinen käsi olivat sopiva pari.
Jotta käsivarteni ei pilaantuisi eikä minun tarvitsisi heittää sitä bioastiaan, täytyisi minun hankkia laiton kirurgi. Siinä oli riskinsä. Tulehdukset, kiskurihinnat, epäillyttävät työtilat; siinä muutamia haittoja. Lisäksi olin kuullut monta urbaanilegendaa siitä, että laittominen kirurgien asiakkaita saattoi myös kadota hämärissä olosuhteissa. Itse olin sitä mieltä, että moinen oli vain kateellisten, laillistettujen kirurgien panettelua.
Kaivoin taskustani tietokoneeni. Avasin sen ja selasin muistiota. Minulla oli yksi salainen numero eräälle salaiselle kirurgille. En muistanut mistä olin sen saanut. Mutta eipä sillä väliä. Taisi olla niitä aikoja, kun käytin liikaa seerumia. Minulla oli pahoja muistikatkoja siihen aikaa.
Soitin tietokoneella tuohon numeroon ja pehmeä-ääninen nainen lupasi hakea minut autolla heidän toimipaikkaansa välittömästi.
Minut tultiin hakemaan hyvin pian.
Sen jälkeen en muista tapahtumista mitään.
Ensimmäinen asia minkä muistan tapahtuneen tuon jälkeen oli, että istuin suuressa kokoussalissa. Vierelläni istui suoraryhtisiä miehiä tummissa puvuissaan ja naisia hienoissa jakkupuvuissaan. Minullakin oli sellainen jakkupuku päällä. Kaukana edessä puisessa puhujapöntössä seisoi tutunnäköinen, pitkä mies, ja minun sylissäni oli vihreä kansio, jonka kannessa luki suurilla kirjaimilla:
UUSIEN KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN PEREHDYTTÄMISKANSIO
*********************************
Pitkästä aikaa osallistuin siis PakinaPerjantaihin. Haastesanana on muuntautuminen.
Päätin kirjoittaa juuri tällaisen tarinan kunnianosoituksena Pasi Ilmari Jääskeläiselle, joka on kirjoittanut meille hurjan nautittavia novelleja ja julkaissut ne kirjassa Taivaalta pudonnut eläintarha. Olen juuri lukemassa tuota kokoelmaa ja teenkin siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua loppuun.
Jääskeläinen valoi taas uskoa minuun siitä, että suomalainen kirjallisuus voi olla nauttivaa.
perjantaina, joulukuuta 14, 2007
PakinaPerjantai: Perinne
Kohteliaat tavat: ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan
Oli talvi. Paksut nietokset olivat peittäneet koulun urheilukentän. Koulun läheisen mäntymetsikön viereen traktori oli kasannut suuren lumikasan, jossa lapset saattoivat laskea mäkeä. Tämä ei ollut kyläkoulu vaan kaupunkilähiön suuri ala-aste. Itse koulu oli samanlainen harmaa kerrostalo kuin viereiset asuinkerrostalot.
Yhdessä talossa oli hotelli. Olin työmatkalla ja majoittuneena tuohon hotelliin. Katselin usein hotellin pihalta koululle. Koulun pihan kiersi korkea aitaus. Pihan läpi ei päässyt kiertämään. Mutta ehkä jossain oli portti, sillä keskellä autiota urheilukenttää temmelsi eräänä iltana pieni karhu. Se vaikutti vielä nuorelta karhulta. Karhu leikki vanhan koripallon kanssa, kieri ja pyöri lumessa yksikseen.
Muut hotellin asukkaat olivat sanoneet, että se oli liikkunut tällä seudulla kaksi viikkoa. Ihmettelin miten alueen asukkaat uskalsivat liikkua ulkona.
Seuraavana päivänä kuulin, että lähistöltä oli ammuttu kaksi karhua. Mutta oli todella vaikea olla varma, että ammuttujen karhujen joukossa oli tuo pallolla leikkivä pieni karhu. Karhut muistuttivat niin kovasti toisiaan.
Lähdin kävelylle tuon päivän päätteeksi. Kiertelin koulua ja suurta verkkoaitaa. Koulun piha kiehtoi minua. Ihmisiä oli kerääntynyt pihalle. Huomasin avonaisen portin. Menin seisomaan portille ja juttelin vanhemman naisen kanssa karhuista. Äkkiä joku sanoi, että se karhu oli taas täällä. Nuori mies lähti juoksemaan kauhun vallassa pois pihalta. Karhu oli tulossa talon takaa!
Minäkin lähdin juoksemaan. Juoksin aidan ulkopuolella lähelle R-kioskia. Voisin mennä sinne sisälle turvaan, jos karhu pääsisi aitauksesta ulos. Etsin katseellani karhua. Pieni karhu istui jälleen urheilukentällä pallonsa kanssa. Ihmiset olivat siirtyneet kauemmaksi, mutta eivät olleet tulleet pois aitauksesta. Miksi he jäivät sinne?! Äkkiä pois sieltä, ajattelin. Ajattelin myös omia lapsiani ja toivoin, että he olisivat turvassa. Samalla minusta hämärästi tuntui siltä, että eihän lapseni ole vielä koulussa, eivätkä ainakaan tässä koulussa. Minähän olin työmatkalla.
Yllättäen koulun takaa löntysti toinenkin karhu. Se oli paljon isompi. Se oli valtavan kokoinen. Karhu näytti kiihtyneeltä. Se meni lähimmän ihmisen, keski-ikäisen miehen, luo. Hän seisoi muutaman metrin päässä aidasta. Karhu nousi seisomaan kahdelle takajalalleen ja oli lähes viiden metrin mittainen. En tiennyt, että noin suuria karhuja olisi olemassakaan.
- Oletko minun puolellani vai oletko minua vastaan? karhu kysyi mieheltä.
- Olen vastaan, mies vastasi.
Karhu nosti miehen käpälillään ilmaan ja paiskasi hänet suuressa kaaressa verkkoaitaa vasten. Mies putosi tajuttomana lumeen.
Minä kävelin pois.
**************************************
Taustaa: Näin tämän unen viime yönä ja päätin, että yritän saada tämän jotenkin mahtumaan PakinaPerjantain teemaan, joka on nyt perinne. Se onnistui otsikoinnin avulla. Olihan tuo kohtelias karhu, vaikkakin loppujen lopuksi aika armoton.
Oli talvi. Paksut nietokset olivat peittäneet koulun urheilukentän. Koulun läheisen mäntymetsikön viereen traktori oli kasannut suuren lumikasan, jossa lapset saattoivat laskea mäkeä. Tämä ei ollut kyläkoulu vaan kaupunkilähiön suuri ala-aste. Itse koulu oli samanlainen harmaa kerrostalo kuin viereiset asuinkerrostalot.
Yhdessä talossa oli hotelli. Olin työmatkalla ja majoittuneena tuohon hotelliin. Katselin usein hotellin pihalta koululle. Koulun pihan kiersi korkea aitaus. Pihan läpi ei päässyt kiertämään. Mutta ehkä jossain oli portti, sillä keskellä autiota urheilukenttää temmelsi eräänä iltana pieni karhu. Se vaikutti vielä nuorelta karhulta. Karhu leikki vanhan koripallon kanssa, kieri ja pyöri lumessa yksikseen.
Muut hotellin asukkaat olivat sanoneet, että se oli liikkunut tällä seudulla kaksi viikkoa. Ihmettelin miten alueen asukkaat uskalsivat liikkua ulkona.
Seuraavana päivänä kuulin, että lähistöltä oli ammuttu kaksi karhua. Mutta oli todella vaikea olla varma, että ammuttujen karhujen joukossa oli tuo pallolla leikkivä pieni karhu. Karhut muistuttivat niin kovasti toisiaan.
Lähdin kävelylle tuon päivän päätteeksi. Kiertelin koulua ja suurta verkkoaitaa. Koulun piha kiehtoi minua. Ihmisiä oli kerääntynyt pihalle. Huomasin avonaisen portin. Menin seisomaan portille ja juttelin vanhemman naisen kanssa karhuista. Äkkiä joku sanoi, että se karhu oli taas täällä. Nuori mies lähti juoksemaan kauhun vallassa pois pihalta. Karhu oli tulossa talon takaa!
Minäkin lähdin juoksemaan. Juoksin aidan ulkopuolella lähelle R-kioskia. Voisin mennä sinne sisälle turvaan, jos karhu pääsisi aitauksesta ulos. Etsin katseellani karhua. Pieni karhu istui jälleen urheilukentällä pallonsa kanssa. Ihmiset olivat siirtyneet kauemmaksi, mutta eivät olleet tulleet pois aitauksesta. Miksi he jäivät sinne?! Äkkiä pois sieltä, ajattelin. Ajattelin myös omia lapsiani ja toivoin, että he olisivat turvassa. Samalla minusta hämärästi tuntui siltä, että eihän lapseni ole vielä koulussa, eivätkä ainakaan tässä koulussa. Minähän olin työmatkalla.
Yllättäen koulun takaa löntysti toinenkin karhu. Se oli paljon isompi. Se oli valtavan kokoinen. Karhu näytti kiihtyneeltä. Se meni lähimmän ihmisen, keski-ikäisen miehen, luo. Hän seisoi muutaman metrin päässä aidasta. Karhu nousi seisomaan kahdelle takajalalleen ja oli lähes viiden metrin mittainen. En tiennyt, että noin suuria karhuja olisi olemassakaan.
- Oletko minun puolellani vai oletko minua vastaan? karhu kysyi mieheltä.
- Olen vastaan, mies vastasi.
Karhu nosti miehen käpälillään ilmaan ja paiskasi hänet suuressa kaaressa verkkoaitaa vasten. Mies putosi tajuttomana lumeen.
Minä kävelin pois.
**************************************
Taustaa: Näin tämän unen viime yönä ja päätin, että yritän saada tämän jotenkin mahtumaan PakinaPerjantain teemaan, joka on nyt perinne. Se onnistui otsikoinnin avulla. Olihan tuo kohtelias karhu, vaikkakin loppujen lopuksi aika armoton.
sunnuntaina, lokakuuta 21, 2007
PakinaPerjantai: Sana on olemassa ja olematon
1 Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. 2 Jo alussa Sana oli Jumalan luona. 3 Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Johanneksen evankeliumi 1:1
Ja eräänä päivänä Sana otettiin myös maan päällä käyttöön. Sana saapui taivaasta maahan, kun ihminen puhui ensimmäisen kerran. Syntyi maanpäällinen, tavallinen sana.
Miksi se aikaisemmin mykkä ja murahteleva luolamies halusi sanoa jotain? Apinat eivät osanneet puhua, eivät osaa vieläkään, mutta luolamies halusi erottua apinoista ja sanoa jotain hyvin tärkeää.
Apinat kirkuvat toisillensa varoituksia. Ne näyttävät hampaitaan ja uhkailevat. Ehkä hän halusi tehostaa uhkaustaan sanan avulla?
Vai oliko tuo kivikautinen ihminen rakastunut? Hän oli herkkä mies, jolle elekielen käyttäminen olisi ollut aivan liian barbaarimaista. Hän oli mennyt rakastamansa naisen luokse ja muodostanut karvaisille huulilleen rakkautta kuvaavan urahduksen: urgth!
Ihminen siis tarvitsi ja tarvitsee edelleen sanoja ilmaistakseen tahtoaan ja tunteitaan toiselle ihmiselle. Mutta sitten jossain vaiheessa mukaan tuli uskonto (alussa ei ollut uskontoa, oli vain Sana): poppamiehet, gurut ja papit. Ja tietenkin tiede: alkemistit, tutkijat, tiedemiehet, tähtientarkkailijat.
Nuo kaikki halusivat selvittää totuuden maailmasta, tai heille oli ilmoitettu sanoin ja näkyjen avulla totuus maailmasta. Tämä tieto piti sanojen avulla siirtää eteenpäin ihmiseltä ihmiselle - sanojen avulla eikä kokemuksen avulla. Siihen tarvittiin hirvittävästi sanoja. Yksi sana ei riittänyt!
Miltä sana tuntuu, maistuu ja näyttää? Voiko sanasta ottaa kiinni?
Sana ei ole kokemus.
Sana ei ole tunne.
Se on tunteen kaiku.
Sana herättää tunteen ja kokemuksen kaipuun, illuusion tunteesta ja kokemuksesta.
Sinun kämmenselkääsi kutittaa, kun puhallan siihen. Sinun on pakko raapia kutisevaa ihoasi. Vastustitko tätä sanaa? No, laitetaanpa kymmenen muurahaista kävelemään ihollesi? Joko kutittaa? Myönnä pois!
Sana tuli todeksi, kokemukseksi.
Sana on siis kokemus. Vasta väitin jotain muuta, mutta ehkä se oli vain sanahelinää.
Sana on sana, ja samalla sana ei ole sana.
Sekään ei välttämättä ole totta.
Onko sana olemassa, jos kukaan ei ole sitä lausumassa tai lukemassa? Kun maailma ja kaikki ihmiset ovat kuolleet, kun vain yksinäinen tomu leijuu maan päällä, missä on sana? Palaako sana takaisin Jumalan luo ja jälleen kerran siitä tulee yksi, ainokainen, taivaallinen Sana.
********************
PakinaPerjantain aineena Sana on...
Johanneksen evankeliumi 1:1
Ja eräänä päivänä Sana otettiin myös maan päällä käyttöön. Sana saapui taivaasta maahan, kun ihminen puhui ensimmäisen kerran. Syntyi maanpäällinen, tavallinen sana.
Miksi se aikaisemmin mykkä ja murahteleva luolamies halusi sanoa jotain? Apinat eivät osanneet puhua, eivät osaa vieläkään, mutta luolamies halusi erottua apinoista ja sanoa jotain hyvin tärkeää.
Apinat kirkuvat toisillensa varoituksia. Ne näyttävät hampaitaan ja uhkailevat. Ehkä hän halusi tehostaa uhkaustaan sanan avulla?
Vai oliko tuo kivikautinen ihminen rakastunut? Hän oli herkkä mies, jolle elekielen käyttäminen olisi ollut aivan liian barbaarimaista. Hän oli mennyt rakastamansa naisen luokse ja muodostanut karvaisille huulilleen rakkautta kuvaavan urahduksen: urgth!
Ihminen siis tarvitsi ja tarvitsee edelleen sanoja ilmaistakseen tahtoaan ja tunteitaan toiselle ihmiselle. Mutta sitten jossain vaiheessa mukaan tuli uskonto (alussa ei ollut uskontoa, oli vain Sana): poppamiehet, gurut ja papit. Ja tietenkin tiede: alkemistit, tutkijat, tiedemiehet, tähtientarkkailijat.
Nuo kaikki halusivat selvittää totuuden maailmasta, tai heille oli ilmoitettu sanoin ja näkyjen avulla totuus maailmasta. Tämä tieto piti sanojen avulla siirtää eteenpäin ihmiseltä ihmiselle - sanojen avulla eikä kokemuksen avulla. Siihen tarvittiin hirvittävästi sanoja. Yksi sana ei riittänyt!
Miltä sana tuntuu, maistuu ja näyttää? Voiko sanasta ottaa kiinni?
Sana ei ole kokemus.
Sana ei ole tunne.
Se on tunteen kaiku.
Sana herättää tunteen ja kokemuksen kaipuun, illuusion tunteesta ja kokemuksesta.
Sinun kämmenselkääsi kutittaa, kun puhallan siihen. Sinun on pakko raapia kutisevaa ihoasi. Vastustitko tätä sanaa? No, laitetaanpa kymmenen muurahaista kävelemään ihollesi? Joko kutittaa? Myönnä pois!
Sana tuli todeksi, kokemukseksi.
Sana on siis kokemus. Vasta väitin jotain muuta, mutta ehkä se oli vain sanahelinää.
Sana on sana, ja samalla sana ei ole sana.
Sekään ei välttämättä ole totta.
Onko sana olemassa, jos kukaan ei ole sitä lausumassa tai lukemassa? Kun maailma ja kaikki ihmiset ovat kuolleet, kun vain yksinäinen tomu leijuu maan päällä, missä on sana? Palaako sana takaisin Jumalan luo ja jälleen kerran siitä tulee yksi, ainokainen, taivaallinen Sana.
********************
PakinaPerjantain aineena Sana on...
perjantaina, kesäkuuta 08, 2007
PakinaPerjantai: käänne
Upslaakit täynnä hiekkaa
Tuossa sain äskettäin kuulla, että naapurin nuorella isännällä oli ollut taas hieman hankaluuksia. Hän oli palannut illanvietosta pari viikkoa sitten, ja askel oli ollut sangen raskas. Isäntä oli päässyt vaivoin kävelemään tanssilavalta kotiin asti. Kotona hän oli raahautunut kammariin, riisunut yltään parhaan pukunsa ja rysähtänyt sänkyyn emännän viereen nukkumaan.
Aamulla nuori emäntä oli löytänyt sängyn vierestä vaatekasasta housut, joiden upslaakit eli käänteet olivat olleet täynnä hiekkaa. Eipä ihme, että isännän meno oli ollut vaivalloista.
Emäntä ei riemastunut hiekkalöydöstään. Hiekkaa nimittäin löytyi eteisestä, keittiöstä jääkaapin edestä ja vessasta.
Isäntää kuulusteltaessa krapulaisella miesparalla ei ollut aavistustakaan miten hiekka oli housujen käänteisiin joutunut. Tanssilavan ja kotitilan välillä on kyllä suurehko soramonttu, josta löytyy hienoakin hiekkaa. Mutta miksi ihmeessä hän siellä olisi käynyt? Kyllähän isäntä aikaisemmin oli tullut aina suorinta tietä kotiin ilman mitään turhia käännöksiä.
Siinäpä on taas kyläläisille puhuttavaa. Arvoitus tuskin koskaan ratkeaa. Mutta emäntä ei jäänyt selityksiä odottelemaan vaan osti isännälle sellaiset housut, ettei lahkeisiin ei ainakaan hiekkaa enää pääsisi kertymään.
Tuossa sain äskettäin kuulla, että naapurin nuorella isännällä oli ollut taas hieman hankaluuksia. Hän oli palannut illanvietosta pari viikkoa sitten, ja askel oli ollut sangen raskas. Isäntä oli päässyt vaivoin kävelemään tanssilavalta kotiin asti. Kotona hän oli raahautunut kammariin, riisunut yltään parhaan pukunsa ja rysähtänyt sänkyyn emännän viereen nukkumaan.
Aamulla nuori emäntä oli löytänyt sängyn vierestä vaatekasasta housut, joiden upslaakit eli käänteet olivat olleet täynnä hiekkaa. Eipä ihme, että isännän meno oli ollut vaivalloista.
Emäntä ei riemastunut hiekkalöydöstään. Hiekkaa nimittäin löytyi eteisestä, keittiöstä jääkaapin edestä ja vessasta.
Isäntää kuulusteltaessa krapulaisella miesparalla ei ollut aavistustakaan miten hiekka oli housujen käänteisiin joutunut. Tanssilavan ja kotitilan välillä on kyllä suurehko soramonttu, josta löytyy hienoakin hiekkaa. Mutta miksi ihmeessä hän siellä olisi käynyt? Kyllähän isäntä aikaisemmin oli tullut aina suorinta tietä kotiin ilman mitään turhia käännöksiä.
Siinäpä on taas kyläläisille puhuttavaa. Arvoitus tuskin koskaan ratkeaa. Mutta emäntä ei jäänyt selityksiä odottelemaan vaan osti isännälle sellaiset housut, ettei lahkeisiin ei ainakaan hiekkaa enää pääsisi kertymään.
perjantaina, huhtikuuta 20, 2007
PakinaPerjantai: elastisen kulmikas ympyrä
Pihametsikön muurahaispesän asukit heräsivät.Kuva ei liity suoraan tähän PakinaPerjantain kutkuttavaan aiheeseen, elastisen kulmikkaaseen ympyrään. Tai ehkä se voisi liittyäkin. Ainakin se liittyy ValokuvaTorstain mikrokosmokseen.
Tulin blogiini kirjoittamaan erästä lastensuustajuttua, jonka muistin katsottuani eilen Tinkan mikrokosmoskuvaa.
Huomasin sen sopivan PakinaPerjantain teemaan mainosti!
Tarina menee näin:
Kun hain kuusivuotiaan Henna-tyttöni alkuviikosta päiväkodista, hän esitti autossa minulle seuraavan kysymyksen:
- Äiti, alkaako maa Limingasta?
Minä mietin hetken ja ryhdyin selittämään sitä, että maapallo on pyöreä ja se ei oikeastaan ala mistään kohtaan. Meistä vain tuntuu, että se alkaa täältä. Mutta esimerkiksi brasilialaisen mielestä maa alkaa Brasiliasta. Maa alkaa sieltä, missä itse on.
- Höh, äiti! Sinä et nyt ymmärrä. Kyllä minä tiedän, että maapallo on pyöreä. Jos se olisi kolmion muotoinen, maa alkaisi sieltä kolmion kärjestä, ylhäältä, Henna sanoi ja piirsi etusormella ilmaan kolmion.
- Mutta alkaako TÄMÄ maa Limingasta?
- Tarkoitat siis Suomea?
- Nii-in.
Mietin taas hetken ja ryhdyin selittämään, että Liminka sijaitsee Suomen puolivälissä. On makuasia ajatellaanko maan alkavan etelästä vai pohjoisesta. Monet tosin ajattelevat Suomen alkavan Helsingistä.
- Mutta Helsingissä asuu paholaisia!
- Mitä? Ai niin, sinä muistat sen jääkiekkopelin, sanoin Hennalle.
Henna katsoi, kuten minäkin, viime viikolla tv:stä Kärpät ja HIFK:n finaaliottelun loppuhuipennuksen. Selitin silloin, että Kärpät on oululaisia, meidän joukkue. HIFK on vastustaja. Henna silloin päätteli, että he ovat paholaisia. Kärppien voitto jäi hänelle näköjään mieleen. Jäähalli täyttyi kultasilpusta ja juhlinnasta.
- Ihan tavallisia ihmisiä ne ovat. Ei mitään paholaisia, selitän.
- Kyllä minä sen tiedän! Mutta leikisti ne ovat paholaisia.
- Ai jaa.
Samassa olimmekin jo kotipihalla. Automatka oli ohi ja muutama filosofinen kysymys käsiteltynä. Henna juoksi kohti kotiovea mielessään luultavasti tv:n lastenohjelmat.
Minä jäin istumaan autoon pidellen ohjauspyörästä käsilläni. Jäin miettimään asiaa. Mistä se maa sitten oikein alkaa?
Tulin blogiini kirjoittamaan erästä lastensuustajuttua, jonka muistin katsottuani eilen Tinkan mikrokosmoskuvaa.
Huomasin sen sopivan PakinaPerjantain teemaan mainosti!
Tarina menee näin:
Kun hain kuusivuotiaan Henna-tyttöni alkuviikosta päiväkodista, hän esitti autossa minulle seuraavan kysymyksen:
- Äiti, alkaako maa Limingasta?
Minä mietin hetken ja ryhdyin selittämään sitä, että maapallo on pyöreä ja se ei oikeastaan ala mistään kohtaan. Meistä vain tuntuu, että se alkaa täältä. Mutta esimerkiksi brasilialaisen mielestä maa alkaa Brasiliasta. Maa alkaa sieltä, missä itse on.
- Höh, äiti! Sinä et nyt ymmärrä. Kyllä minä tiedän, että maapallo on pyöreä. Jos se olisi kolmion muotoinen, maa alkaisi sieltä kolmion kärjestä, ylhäältä, Henna sanoi ja piirsi etusormella ilmaan kolmion.
- Mutta alkaako TÄMÄ maa Limingasta?
- Tarkoitat siis Suomea?
- Nii-in.
Mietin taas hetken ja ryhdyin selittämään, että Liminka sijaitsee Suomen puolivälissä. On makuasia ajatellaanko maan alkavan etelästä vai pohjoisesta. Monet tosin ajattelevat Suomen alkavan Helsingistä.
- Mutta Helsingissä asuu paholaisia!
- Mitä? Ai niin, sinä muistat sen jääkiekkopelin, sanoin Hennalle.
Henna katsoi, kuten minäkin, viime viikolla tv:stä Kärpät ja HIFK:n finaaliottelun loppuhuipennuksen. Selitin silloin, että Kärpät on oululaisia, meidän joukkue. HIFK on vastustaja. Henna silloin päätteli, että he ovat paholaisia. Kärppien voitto jäi hänelle näköjään mieleen. Jäähalli täyttyi kultasilpusta ja juhlinnasta.
- Ihan tavallisia ihmisiä ne ovat. Ei mitään paholaisia, selitän.
- Kyllä minä sen tiedän! Mutta leikisti ne ovat paholaisia.
- Ai jaa.
Samassa olimmekin jo kotipihalla. Automatka oli ohi ja muutama filosofinen kysymys käsiteltynä. Henna juoksi kohti kotiovea mielessään luultavasti tv:n lastenohjelmat.
Minä jäin istumaan autoon pidellen ohjauspyörästä käsilläni. Jäin miettimään asiaa. Mistä se maa sitten oikein alkaa?
perjantaina, maaliskuuta 02, 2007
PakinaPerjantai: Ystävä
Tänä perjantaina aiheena on siis ystävä.
Lainasanoja kaikki on vain
Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen.
Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän?
Ystävä luottaa sinuun ja kunnioittaa sinua.
Pidä ystäväsi lähellä, vihamiehesi vielä lähempänä.
Hyvä vihollinen on parempi kuin huono ystävä.
Rahalla tai maineella ei voi ystävyyttä ostaa.
Yksinäisyys on yksi aikamme yleisistä ongelmista.
Jos yksinäisyys tuntuu pahalta, hae apua.
Näistä kaikista asioista mieleeni nousi kysymys:
Onko täydellinen ystävä taruolento, joka asuu vain satumaassa? Ihan samalla tavalla kuin se Oikea Prinssi, joka ratsastaa Valkoisella Hevosella luoksesi tuoden rakkauden ihanan lahjan.
Lainasanoja kaikki on vain
Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen.
Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän?
Ystävä luottaa sinuun ja kunnioittaa sinua.
Pidä ystäväsi lähellä, vihamiehesi vielä lähempänä.
Hyvä vihollinen on parempi kuin huono ystävä.
Rahalla tai maineella ei voi ystävyyttä ostaa.
Yksinäisyys on yksi aikamme yleisistä ongelmista.
Jos yksinäisyys tuntuu pahalta, hae apua.
Näistä kaikista asioista mieleeni nousi kysymys:
Onko täydellinen ystävä taruolento, joka asuu vain satumaassa? Ihan samalla tavalla kuin se Oikea Prinssi, joka ratsastaa Valkoisella Hevosella luoksesi tuoden rakkauden ihanan lahjan.
perjantaina, helmikuuta 16, 2007
PakinaPerjantai: Lemmikki on kukka
Lemmikki on kevään sininen kukka. Myosotis scorpioides.
Ruotsiksi kukan nimi on Förgätmigej. Englanniksi forget-me-not.
Älä unohda minua, kukka huutaa!
Lemmikki on lemmen, uskollisuuden ja ikuisen rakkauden symboli. Lemmenkukka.
Kiinnostuitko? Lue lisää lemmikistä täältä.
Ps. Lemmikki on myös naisen nimi. Vuonna 2000 - 2006 annettiin 31 kauniille tyttövauvalle nimeksi Lemmikki. Mutta tämä on jo täysin toinen tarina.
perjantaina, helmikuuta 09, 2007
PakinaPerjantai: Melodia
Aiheena tänään Melodia.
Sing us a song, youre the piano man
Sing us a song tonight
Well, were all in the mood for a melody
And youve got us feelin alright
Billy Joel, Piano Man
Tuo laulu on ollut minun melodiani tänään ja eilen Idols-Ari Koivusen laulamana. Upea ääni, upea melodia.
Melodia on sävelmä. Se on sarja säveliä peräkkäin. Sen voi laulaa tai soittaa vaikka pianolla. Kaikki mikä soi on melodiaa. Mutta kaikki ei kuulosta hyvältä. Kaikki ei jää päähän soimaan.
Billy Joelin laulussa ihmiset halusivat kuulla melodian, jotta olisivat unohtaneet elämänsä edes hetkeksi.
Its a pretty good crowd for a saturday
And the manager gives me a smile
cause he knows that its me theyve been comin to see
To forget about life for a while
And the piano, it sounds like a carnival
And the microphone smells like a beer
And they sit at the bar and put bread in my jar
And say, man, what are you doin here?
Kauniit laulut vievät meidät arjesta haaveisiin, unelmiin, muistoihin, tulevaisuuteen. Melankoliset laulut saavat meidät surullisiksi ja itkemään. Sininen näyttää entistä sinisemmältä. Pirteät pop-rallatukset saavat meihin virtaa. Menokenkä alkaa naputtaa. Tahtoo tanssia!
Millainen sävel saisi meidät pysähtymään tähän hetkeen?
Hiljaisuus.
Särähtelevä hiljaisuus, joka tuntuu tärykalvoissa.
Hiljaisuuden melodia.
Oh, la la la, de de da
La la, de de da da da
Sing us a song, youre the piano man
Sing us a song tonight
Well, were all in the mood for a melody
And youve got us feelin alright
Billy Joel, Piano Man
Tuo laulu on ollut minun melodiani tänään ja eilen Idols-Ari Koivusen laulamana. Upea ääni, upea melodia.
Melodia on sävelmä. Se on sarja säveliä peräkkäin. Sen voi laulaa tai soittaa vaikka pianolla. Kaikki mikä soi on melodiaa. Mutta kaikki ei kuulosta hyvältä. Kaikki ei jää päähän soimaan.
Billy Joelin laulussa ihmiset halusivat kuulla melodian, jotta olisivat unohtaneet elämänsä edes hetkeksi.
Its a pretty good crowd for a saturday
And the manager gives me a smile
cause he knows that its me theyve been comin to see
To forget about life for a while
And the piano, it sounds like a carnival
And the microphone smells like a beer
And they sit at the bar and put bread in my jar
And say, man, what are you doin here?
Kauniit laulut vievät meidät arjesta haaveisiin, unelmiin, muistoihin, tulevaisuuteen. Melankoliset laulut saavat meidät surullisiksi ja itkemään. Sininen näyttää entistä sinisemmältä. Pirteät pop-rallatukset saavat meihin virtaa. Menokenkä alkaa naputtaa. Tahtoo tanssia!
Millainen sävel saisi meidät pysähtymään tähän hetkeen?
Hiljaisuus.
Särähtelevä hiljaisuus, joka tuntuu tärykalvoissa.
Hiljaisuuden melodia.
Oh, la la la, de de da
La la, de de da da da
perjantaina, helmikuuta 02, 2007
PakinaPerjantai: Koulumuisto
Nyt siellä pakottavat muistelemaan koulua. Minähän olen nytkin koulussa! Taidekoulussa. Mutta muistellaan sitä aikaa, kun olin ala-asteella. Parhaimmat muistot löytyvät sieltä. Ylä-aste oli aika surkeaa aikaa.
Koulumuistoja
Hiekkapiha, tasakattoinen koulurakennus, noin parikymmentä oppilasta, kettinkiset keinut, puinen kiipeilyteline sinisine köysineen.
Tyttöjen ja poikien vessa. Sisäänmenot ulkoapäin. Kerran tehtiin rynnäkkö tyttöjen kanssa poikien vessaan. Siellä haisi enemmän pissalle kuin meidän vessassa.
Alaluokassa 1-2 luokkalaiset, yläluokassa 3-6 luokkalaiset. Alaluokan opettaja oli usein tai lähes aina äitiyslomalla. Yläluokan opettaja läheni eläkeikää. Hän haisi välillä kummalliselle ja kertoi omituisia juttuja.
Seinillä oli vanhat aakkoset 1960-luvulta. Kopiot otettiin sellaisella kammettavalla jutulla, joka haisi hyvin voimakkaasti. Kopioissa kirjaimet olivat sinisiä. Kaapissa oli nisäkkäiden luurankoja, vanhoja mustekyniä ja -pulloja. Paras juttu oli avaruudesta kertova häkkyrä. Siinä oli aurinko, maa, kuu ja muita planeettoja. Siinä oli kahva, josta pyörittämällä aurinkokuntamme pyöri. Päivät ja yöt vaihtuivat maapallolla.
Pihalla leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä -leikkiä. Sitä sai leikkiä vielä silloin sillä nimellä... Sitten oli se kymmenen tikkua laudalla.
Talvella laskettiin mäkeä ja leikittiin kukkulan kuningasta.
Jouluna oli joulujuhla. Keväällä äitienpäiväjuhla. Minä olin monta kertaa tiernapojissa esiintymässä (meillä ei ollut monta laulutaitoista poikaa).
Silloin tällöin mentiin bussilla kirkonkylälle hammaslääkäriin. Odotusaulassa oli fortunapeli. Minua pelotti ensimmäisellä kerralla hammaslääkäri ja kiemurtelin tuolissa. Lääkäri tukisti minusta hiuksista ja rauhoituin. Muistan sen kyllä vieläkin. Kukaan muu ei ole minua koskaan tukistanut kuin se lääkärisetä. Oikeastaan. Sehän on hyvä juttu. Se ettei minua ole tukistettu kotona.
Minulla oli yksi tosi hyvä ystävä ala-asteella. Kirjoitin hänelle omatekoisia lehtiä ihan ilahduttamisen ilosta. Emme enää pidä yhteyttä. Mutta muistan häntä edelleen lämmöllä. Hän oli minulle tuolloin tärkeä.
Yksi toinen ystävä on jäänyt näihin päiviin asti. Hän oli silloin enimmäkseen riesa ja se kolmas pyörä. Mutta nyt osaan jo häntä arvostaa. Luultavasti mummoinakin olemme yhteydessä toisiimme.
Koulumuistoja
Hiekkapiha, tasakattoinen koulurakennus, noin parikymmentä oppilasta, kettinkiset keinut, puinen kiipeilyteline sinisine köysineen.
Tyttöjen ja poikien vessa. Sisäänmenot ulkoapäin. Kerran tehtiin rynnäkkö tyttöjen kanssa poikien vessaan. Siellä haisi enemmän pissalle kuin meidän vessassa.
Alaluokassa 1-2 luokkalaiset, yläluokassa 3-6 luokkalaiset. Alaluokan opettaja oli usein tai lähes aina äitiyslomalla. Yläluokan opettaja läheni eläkeikää. Hän haisi välillä kummalliselle ja kertoi omituisia juttuja.
Seinillä oli vanhat aakkoset 1960-luvulta. Kopiot otettiin sellaisella kammettavalla jutulla, joka haisi hyvin voimakkaasti. Kopioissa kirjaimet olivat sinisiä. Kaapissa oli nisäkkäiden luurankoja, vanhoja mustekyniä ja -pulloja. Paras juttu oli avaruudesta kertova häkkyrä. Siinä oli aurinko, maa, kuu ja muita planeettoja. Siinä oli kahva, josta pyörittämällä aurinkokuntamme pyöri. Päivät ja yöt vaihtuivat maapallolla.
Pihalla leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä -leikkiä. Sitä sai leikkiä vielä silloin sillä nimellä... Sitten oli se kymmenen tikkua laudalla.
Talvella laskettiin mäkeä ja leikittiin kukkulan kuningasta.
Jouluna oli joulujuhla. Keväällä äitienpäiväjuhla. Minä olin monta kertaa tiernapojissa esiintymässä (meillä ei ollut monta laulutaitoista poikaa).
Silloin tällöin mentiin bussilla kirkonkylälle hammaslääkäriin. Odotusaulassa oli fortunapeli. Minua pelotti ensimmäisellä kerralla hammaslääkäri ja kiemurtelin tuolissa. Lääkäri tukisti minusta hiuksista ja rauhoituin. Muistan sen kyllä vieläkin. Kukaan muu ei ole minua koskaan tukistanut kuin se lääkärisetä. Oikeastaan. Sehän on hyvä juttu. Se ettei minua ole tukistettu kotona.
Minulla oli yksi tosi hyvä ystävä ala-asteella. Kirjoitin hänelle omatekoisia lehtiä ihan ilahduttamisen ilosta. Emme enää pidä yhteyttä. Mutta muistan häntä edelleen lämmöllä. Hän oli minulle tuolloin tärkeä.
Yksi toinen ystävä on jäänyt näihin päiviin asti. Hän oli silloin enimmäkseen riesa ja se kolmas pyörä. Mutta nyt osaan jo häntä arvostaa. Luultavasti mummoinakin olemme yhteydessä toisiimme.
perjantaina, tammikuuta 26, 2007
PakinaPerjantai: Aikuisten satu
Aiheena tänä perjantaina on siis satu aikuisille.
En kerro mitään satua, joka alkaa sanoilla Olipa Kerran ja päättyy sanoihin Sen Pituinen Se. Pohdin hieman sitä, että minkä takia satuja on olemassa.
Mietin tätä jo toissapäivänä median uutisoidessa surullisen uutisen pienestä pojasta, joka käveli jokeen ja hukkui. Se kosketti minua ja aiheutti tunnemyrskyn.
Mieleeni nousivat vanhat tarinat Vesihiisistä, Ahdista ja muista vedenhengistä. Puhutaan myös Vetehisestä tai Näkistä. Wikipediassa kerrotaan näin:
Näkkiä ja sitä muistuttavia taruolentoja käytetään yleisesti lasten pelotteluun, esimerkiksi estämään lapsia uimasta liian syvälle järveen. Uskomuksen mukaan Näkiltä turvassa voi uida kun uimaan mennessä heitti kourallisen kiviä, multaa tai hiekkaa veteen ja sanoi "Näkki maalle, minä veteen." ja takaisin maalle tullessa muuten sama, mutta sanat ovat "Näkki veteen, minä maalle."
On luotu tarina, jotta lapset eivät olisi menneet veden luo yksin tai eivät olisi ainakaan menneet syvään veteen. Eivät olisi hukkuneet. Ehkä kertojat olivat itsekin uskoneet Näkkiin, ehkä ei.
Tuollainen uskomus on voinut olla myös lohdun tuova asia etenkin silloin, kun on tapahtunut selittämätön hukkuminen. Vanhemmat ovat ajatelleet, että vedenhenget olivat houkutelleet lapsen rantaan ja veteen. Vesihiisi vei ja nappasi.
Aina tapaturmalle ei löydy järjellistä selitystä. On vain suru ja hämmennys. Mieli haluaa kuitenkin selittää asian jotenkin. Miksi näin tapahtui?
Jos haluaa uskoa, että jokin tapaturma ja kuolema kuului Jumalan suureen suunnitelmaan, niin se sitten on. Se on uskon asia.
Mutta myös sadut ja tarinat tuovat ihmisille lohtua. Me tunnistamme helposti vanhan ajan satuja. Nykyajan aikuisten saduissa esiintyvät "uudet" olennot. Nykyaikaiset enkelit, sielun- ja henkioppaat, avaruusolennot tai mystiset henget, jotka tuovat meille energioita ja sanomia jostain muualta.
Aikuiset kaipaavat satuja ja tarinoita. Halutaan uskoa ja toivoa johonkin itseä suurempaan ja arkielämää kiehtovampaan. Kaivataan mystiikkaa ja taikaa. Paolo Coelhon kirja Alkemisti on suurta satua aikuisille. Siksi se on niin paljon luettu kirja.
Satujen ja tarinoiden avulla on myös helpompi kertoa tärkeitä asioita. Niihin sisältyy universaaleja symboleja (kuten uniinkin). Niiden avulla voi välittää sanomaa ilman väkisin tuputtamisen makua. Raamatussa on paljon vertauksia. Jeesus käytti niitä sen takia, että ihmiset olisivat ymmärtäneet hänen viestinsä paremmin. Kuinka suuri osa Raamattua on vertauskuvaa ja kuinka suuri osa todellisia tapahtumia? Onko tuo edes tärkeä kysymys?
Saduissa ja vertauksissa on aina opetus. Sen voi sieltä löytää yhä uudelleen ja ehkä myös hieman uudella tavalla. Kun tulemme vanhemmiksi ja kypsemmiksi, näemme asiat toisin. Tärkeintä on jälleen kerran nähdä sanojen taakse. Katsoa läpi muodon suoraan sisältöön.
Ihmiset eivät keksi satuja ja satuolentoja huvikseen. Niiden avulla on aina yritetty selittää ympäröivää maailmaa itselle ja muille aikojen alusta lähtien. Myytit ja mytologia elävät edelleen syvällä meidän sisällämme.
En kerro mitään satua, joka alkaa sanoilla Olipa Kerran ja päättyy sanoihin Sen Pituinen Se. Pohdin hieman sitä, että minkä takia satuja on olemassa.
Mietin tätä jo toissapäivänä median uutisoidessa surullisen uutisen pienestä pojasta, joka käveli jokeen ja hukkui. Se kosketti minua ja aiheutti tunnemyrskyn.
Mieleeni nousivat vanhat tarinat Vesihiisistä, Ahdista ja muista vedenhengistä. Puhutaan myös Vetehisestä tai Näkistä. Wikipediassa kerrotaan näin:
Näkkiä ja sitä muistuttavia taruolentoja käytetään yleisesti lasten pelotteluun, esimerkiksi estämään lapsia uimasta liian syvälle järveen. Uskomuksen mukaan Näkiltä turvassa voi uida kun uimaan mennessä heitti kourallisen kiviä, multaa tai hiekkaa veteen ja sanoi "Näkki maalle, minä veteen." ja takaisin maalle tullessa muuten sama, mutta sanat ovat "Näkki veteen, minä maalle."
On luotu tarina, jotta lapset eivät olisi menneet veden luo yksin tai eivät olisi ainakaan menneet syvään veteen. Eivät olisi hukkuneet. Ehkä kertojat olivat itsekin uskoneet Näkkiin, ehkä ei.
Tuollainen uskomus on voinut olla myös lohdun tuova asia etenkin silloin, kun on tapahtunut selittämätön hukkuminen. Vanhemmat ovat ajatelleet, että vedenhenget olivat houkutelleet lapsen rantaan ja veteen. Vesihiisi vei ja nappasi.
Aina tapaturmalle ei löydy järjellistä selitystä. On vain suru ja hämmennys. Mieli haluaa kuitenkin selittää asian jotenkin. Miksi näin tapahtui?
Jos haluaa uskoa, että jokin tapaturma ja kuolema kuului Jumalan suureen suunnitelmaan, niin se sitten on. Se on uskon asia.
Mutta myös sadut ja tarinat tuovat ihmisille lohtua. Me tunnistamme helposti vanhan ajan satuja. Nykyajan aikuisten saduissa esiintyvät "uudet" olennot. Nykyaikaiset enkelit, sielun- ja henkioppaat, avaruusolennot tai mystiset henget, jotka tuovat meille energioita ja sanomia jostain muualta.
Aikuiset kaipaavat satuja ja tarinoita. Halutaan uskoa ja toivoa johonkin itseä suurempaan ja arkielämää kiehtovampaan. Kaivataan mystiikkaa ja taikaa. Paolo Coelhon kirja Alkemisti on suurta satua aikuisille. Siksi se on niin paljon luettu kirja.
Satujen ja tarinoiden avulla on myös helpompi kertoa tärkeitä asioita. Niihin sisältyy universaaleja symboleja (kuten uniinkin). Niiden avulla voi välittää sanomaa ilman väkisin tuputtamisen makua. Raamatussa on paljon vertauksia. Jeesus käytti niitä sen takia, että ihmiset olisivat ymmärtäneet hänen viestinsä paremmin. Kuinka suuri osa Raamattua on vertauskuvaa ja kuinka suuri osa todellisia tapahtumia? Onko tuo edes tärkeä kysymys?
Saduissa ja vertauksissa on aina opetus. Sen voi sieltä löytää yhä uudelleen ja ehkä myös hieman uudella tavalla. Kun tulemme vanhemmiksi ja kypsemmiksi, näemme asiat toisin. Tärkeintä on jälleen kerran nähdä sanojen taakse. Katsoa läpi muodon suoraan sisältöön.
Ihmiset eivät keksi satuja ja satuolentoja huvikseen. Niiden avulla on aina yritetty selittää ympäröivää maailmaa itselle ja muille aikojen alusta lähtien. Myytit ja mytologia elävät edelleen syvällä meidän sisällämme.
perjantaina, tammikuuta 19, 2007
PakinaPerjantai: Uni
Tuli tilanne. Halusin ehdottomasti kirjoittaa blogiini, mutta keksinyt mitään aihetta. En halunnut kirjoittaa sellaista ei-mulla-nyt-mitään-asiaa -kirjoitusta, joten aloin selailla blogilistaani. Löysin Allyaliaksen kautta PakinaPerjantain. Kiva. Eli nyt tulee tajunnanvirtaa aiheesta: Uni.
Uni. Tajunnantila. En ole tietoinen. Aivoaallot kierurtelevat pääni sisällä. Silmät liikkuvat luomieni alla. Hengitys on tiheää ja kevyttä. Mieleni juoksee. Jalkani eivät liiku. Mieleni huutaa ja keskustelee. Suu on kiinni tai hieman raollaan. Ilmaa tulee ja menee.
Sanomia alitajunnasta. Oravia, karhuja ja susia. Kuljen vieraissa kaupungeissa luullen niitä tutuksi. Asun tutussa huoneessa luullen sitä vieraaksi. Tapaan uusia ja outoja ihmisiä. Kutsuin Finlandia-voittaja Kjell Westön viime yönä unissani vierailulle tänne kivikoululle. Toivottavasti tulee. Olisi mielenkiintoista. Tulkoon vaikka ensi yön unessa tai sitten ihan oikeasti.
Näkiköhän Westö samaa unta viime yönä? Että vieras nainen tuli juttelemaan kaupungilla kesäisen auringon paisteessa kutsuen hänet tutustumaan Limingan taidekouluun.
Kollektiivinen alitajunta. Ihmeellisiä yhteensattumia. Onko niitä?
Symbolit. Jung. Piilotajunta. Uniin voi uppoutua. Sinne voi unohtua. Unohtaa todellisen maailman ja ryhtyä elämään unikuvissa. Unelmoida.
Aivot tarvitsevat unta ja lepoa. Sähköinen lataus vaatii purkaantumista.
Mutta tarvitsevatko unet minua? Onko niitä olemassa ilman minua?
Paljonko uni painaa? Sielu painaa jonkin verran, sanotaan. Ehkä aivoni ovat painavampia painajaisunien aikana.
Sydän hakkaa, kurkussa tulista hengitystä, hiki valuu ohimoilta, kiristää, lakanat kietoutuvat sääriin. En pääse pakoon! Juoksen sillalle. Hyppään alas veteen. En herääkään. Jään kellumaan veden pinnalle. Ajalehdin. Uni jatkuu. Muuttuu. Näen itseni menevän kauas pois.
"On aika herätä. Kello on 06:00" sanoo uusi kännykkäni. Herään. Sammutan puhelimen. Hartiat kasassa. Sängyssä on ahdasta. Yksi lapsi toisella puolen ja toinen toisella. Miten tästä sängystä tuli taas yön aikana perhepeti?
Hämärää. Pihavalo loistaa. Vielä ei tarvitse nousta. Voin maata vielä puoli tuntia. Sitten nousen, lupaan sen itselleni. Ehdin kyllä laittaa kaiken. En myöhästy.
Pidän vielä hetken kiinni unen helmoista. Pehmeistä samettisista kiehkuroista. Älä mene vielä pois. Uneni.
Uni. Tajunnantila. En ole tietoinen. Aivoaallot kierurtelevat pääni sisällä. Silmät liikkuvat luomieni alla. Hengitys on tiheää ja kevyttä. Mieleni juoksee. Jalkani eivät liiku. Mieleni huutaa ja keskustelee. Suu on kiinni tai hieman raollaan. Ilmaa tulee ja menee.
Sanomia alitajunnasta. Oravia, karhuja ja susia. Kuljen vieraissa kaupungeissa luullen niitä tutuksi. Asun tutussa huoneessa luullen sitä vieraaksi. Tapaan uusia ja outoja ihmisiä. Kutsuin Finlandia-voittaja Kjell Westön viime yönä unissani vierailulle tänne kivikoululle. Toivottavasti tulee. Olisi mielenkiintoista. Tulkoon vaikka ensi yön unessa tai sitten ihan oikeasti.
Näkiköhän Westö samaa unta viime yönä? Että vieras nainen tuli juttelemaan kaupungilla kesäisen auringon paisteessa kutsuen hänet tutustumaan Limingan taidekouluun.
Kollektiivinen alitajunta. Ihmeellisiä yhteensattumia. Onko niitä?
Symbolit. Jung. Piilotajunta. Uniin voi uppoutua. Sinne voi unohtua. Unohtaa todellisen maailman ja ryhtyä elämään unikuvissa. Unelmoida.
Aivot tarvitsevat unta ja lepoa. Sähköinen lataus vaatii purkaantumista.
Mutta tarvitsevatko unet minua? Onko niitä olemassa ilman minua?
Paljonko uni painaa? Sielu painaa jonkin verran, sanotaan. Ehkä aivoni ovat painavampia painajaisunien aikana.
Sydän hakkaa, kurkussa tulista hengitystä, hiki valuu ohimoilta, kiristää, lakanat kietoutuvat sääriin. En pääse pakoon! Juoksen sillalle. Hyppään alas veteen. En herääkään. Jään kellumaan veden pinnalle. Ajalehdin. Uni jatkuu. Muuttuu. Näen itseni menevän kauas pois.
"On aika herätä. Kello on 06:00" sanoo uusi kännykkäni. Herään. Sammutan puhelimen. Hartiat kasassa. Sängyssä on ahdasta. Yksi lapsi toisella puolen ja toinen toisella. Miten tästä sängystä tuli taas yön aikana perhepeti?
Hämärää. Pihavalo loistaa. Vielä ei tarvitse nousta. Voin maata vielä puoli tuntia. Sitten nousen, lupaan sen itselleni. Ehdin kyllä laittaa kaiken. En myöhästy.
Pidän vielä hetken kiinni unen helmoista. Pehmeistä samettisista kiehkuroista. Älä mene vielä pois. Uneni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)