Pages

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Aistit täynnä

Kotona. Avasin tietokoneen ja ryhdyin lukemaan blogeja. NONO:ssa oli julkaistu kauniisti kirjoittavan Silumiinin kirjoitus nimeltä Jos luovuus on talo, talo olen minä.

Ensimmäiseksi ilostuin nimestä Marguerite Duras. Olin yrittänyt muistella sen ranskalaisen naisen nimeä, jonka kirjaa Essi-opettaja luki niin innokkaasti keväällä. Käyn tänään hakemassa kirjastossa muutaman Durasin kirjan.

Silumiini kirjoitti kauniisti, ja kaikki oli niin totta. Käykää lukemassa se itse. En ala referoimaan.

Mutta sitten kommenttilaatikossa alkoi keskustelu.

Tuima kysyi: "Runoilijat siis kulkevat jatkuvasti valppaana, havainnoivat ympäristöään silloinkin, kun näyttävät vain olevan?"

Silumiini vastasi: "Kyllä, luulen että ympäristön tarkkaileminen on yhteistä kaikille luoville ihmisille, runoilijoista valokuvaajiin. Maailma täytyy pystyä näkemään jollakin tuoreella tavalla, erilaisesta näkökulmasta, jotta voisi luoda uutta."

Minä lisäsin: "Tarkkailemisesta. Kyllä. Minä rekisteröin koko ajan. Minä olen sellainen. Muistan mitä vaatteita ihmisillä oli päällä kummilapsen ristiäisissä. Kummilapsi on jo 5-vuotias. Muistan hajuja, pintoja, värejä ja tunnelmia.

Ei ihme, että joskus vain olen ja istun, koska maailma tunkeutuu minuun kaikkien aistieni kautta. Ja sitten minua sanotaan laiskaksi ja hitaaksi. Minähän on anturi, koko ajan työntouhussa."

Ja jatkan tähän omaa blogiini aiheesta.

Istuin eilen lapsuuden kotini pihalla kaivon kannen päällä. Kädessäni oli suuret työmiehen hanskat, kovat ja käristyneet kuumuudesta. Olin pihalla yksin. Muut olivat sisällä. Grillissä paloi hiillos. Halstereissa paistui pekonikääreisiä herkkusieniä, makkaraa ja kesäkurpitsaa.

Istuin ja odottelin. Aurinko paistoi kuumasti. Mäkäräiset yrittivät tunkeutua silmiini ja korviini, mutta onneksi tuuli vei niitä toistuvasti kauemmas. Kaivon vieressä oli ohut nuori koivu. Koivuksi se oli nuori. Se oli tuskin viittä metriäkään pitkä.

Minusta ei tuntunut oikein miltään. Ihmisen elämän merkityksettömyys korostui siinä hetkessä. Miltä tuntuisi olla tuo koivu? Se on katsellut tiiviisti paikoillaan pihan ihmisten touhuja. Sen ainut tarkoitus oli kasvaa vähän pitemmäksi, paksummaksi ja tuuhemmaksi. Vai oliko koivun elämällä edes sen suurempaa tarkoitusta? Olla vain ja elää. Imeä vettä ja ravinteita maasta. Ottaa vastaa auringonvaloa. Kasvattaa urpuja ja siemeniä. Lopulta saavuttaa korkein korkeus, lahoa ja kuolla pois.

Grillattavat kypsyivät ja vein ruuan sisälle.

Syönnin päälle menimme saunaan. Kiuas oli lämmitetty koivuhaloilla. Sauna oli liian kuuma ja pistävä minulle. Peseydyimme. Kaadoimme vettä kauhalla päällemme. Suihku ei ollut koskaan kuulunut tämän talon ylellisyyksiin. Minä muutin 13-vuotiaana sellaiseen taloon, jossa oli suihku. Lapsena tällainen saunominen oli arkipäivää.

Katselin saunan eteisen ikkunasta ulos ja taas ihmettelin. Aurinko paistoi haapapuun takaa. Haavan lehdet liplattelivat. Miksei mikään tunnu miltään? Saunomisen jälkeen pitäisi olla sellainen ihanan raukea ja autuas tunne. Nyt olo oli +-0. Ei ollut hyvä, mutta ei ahdistanutkaan. Kummallinen olo.

Mietin myös sitä, että pitääkö sen elämisen aina tuntua voimakkaasti joltain. Ehkä tämä oli nyt sitä aikuisen ihmisen arkielämää.

Ei. Olen kokenut sen millaista on olla tasapainossa ja läsnäolevana luonnolle, maailmalle. Olen kokenut sen tyynen rauhallisen tunteen hiekkatiellä kävellessäni.

Tajusin sitten, että olen pohjattoman väsynyt. Syön toista antibioottikuuria peräkkäin. Sairasteleminen väsyttää. En ole harrastunut juuri mitään liikuntaa vuoteen (oikeastaan en ole harrastanut liikuntaa juuri koskaan). Nyt se liikkumattomuus alkaa tuntua. Ei jaksa. Pienikin ponnistelu saa olon tuntumaan siltä kuin olisi juossut maratonin.

En tiedä miten muilla ihmisillä menee väsymyksen tullessa. Kumpi menee ensin: aistiminen vai tekeminen?

Minulta lähtee heti pois tekeminen. Aistiminen jää. Lopulta en jaksa mitään muuta kuin istua, olla ja aistia. Kirjoittaminen ja ajatteleminen jäävät. Aivot, jotka kirjoittavat vaikka kynä ei liiku.

Kirjoitin torstaina erään kilpailunovellin valmiiksi ja vein sen postiin, vaikka olin puolikuntoinen ja väsynyt. Oli pakko tehdä se. Deadline oli lähestymässä. En missään nimessä olisi jaksanut siivota tai järjestellä asuntoa. Ei mitään fyysistä. Olen kuullut, että monilla voi olla juuri päin vastoin. Väsyneenä ei voi tehdä mitään, joka vaatii ajattelua. Voi vaikka siivota tai järjestellä asuntoa.

Mutta kyllä minun nyt pitää tehdä jotain tälle huonolle kunnolleni. Pitäisiköhän taas tehdä päätös ryhtyä liikkumaan? Käydä vaikkapa kävelemässä kolme kertaa viikossa vähintään puolen tunnin ajan. Aloittaa kevyesti.

Olen tehnyt noita aloituksia vaikka kuinka monesti. Sitten joko kyllästynyt tai unohtanut parin viikon kuluttua. Minulla on se kirjoittamisen ja ajattelisen tarve, ei liikkumisen tarve. Jos olisi tarve liikkua, liikkuisin.

Saatan kyllä kuolla nuorena kirjailija, jos en ihan oikeasti ryhdy pitämään kunnostani huolta. Ehkäpä pitää merkitä kalenteriin ne liikunta-ajat ja laittaa kännykkään muistutus? Ei ole varaa palkata personal traineria. Sehän olisi paras ratkaisu.

Häiritsee tuo profiilivalokuvakin. En minä ole ollut noin pirteä ja energinen sen jälkeen, kun taidekoulu loppui. Pitäisi laittaa siihen totuudenmukaisempi kuva, joka kuvaa paremmin tämän hetkistä olotilaa. Sekin on tietysti väliaikaista. Mikäpä ei olisi?

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mää ihtekki luin ton linkittämäsi tekstin. Sen Nonon.
Se oli kyllä nätti ja hyvä ja tosi teksti. Häätyy käyä lainaamassa sen ranskattarenki joku kirrja. Hmm.
jooh.

Anonyymi kirjoitti...

(ja etkä sää oo liian pirtee tahi mihtään siinä kuvas ;)

Sää oot sää ja saat luvan olla :)
heh.

lepo.

silumiini kirjoitti...

Marguerite Duras on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen ja inspiroiva, hän kirjoittaa niin kevyttä ja silti niin painavaa, kiteytettyä, lyyristä tekstiä=)

Väsymys kyllä vie kaikki voimat, minulta se vie sekä ajattelemisen että tekemisen...=(

Ja liikunnasta... Itse aloin säännöllisesti liikkua vasta yli kaksikymppisenä ja tuntuu että enää ei osaa olla ilman, se vaatii vain sen rytmiin pääsyn, että siitä alkaa nauttia. Liikkuminen, fyysinen hyvinvointi vaikuttaa kumminkin psyykeen niin paljon, on paljon energisempi ja paremmalla tuulella. Ja ennen kaikkea, pitkillä kävelylenkeillä ajatukset kulkevat, mikä kirjoittamisen kannalta hedelmällistä... =)

HeidiR kirjoitti...

Hei Anonyymi-Laura ja Silumiini! :)

Kiitos. Mää oon mää. Hmmm..

Löysin muuten sen Durasin Kirjoitan-kirjan kirjastosta, ja melkein ahmin sen kokonaan!

Kyllähän ne kaikki niin sanovat liikunnasta, kun vain joskus saisi itselleen kasvatettua sitä pitkäjänniteisyyttä, toiston ja tylsyyden sietokykyä. Joku on sanonut, että jos kyllästyy helposti on hyvä harrastaa monta liikuntalajia yhtä aikaa.

Pitkäjännitteisyyden kehittämisellä on myös se etu, että voisin joskus kirjoittaa vaikka romaanin enkä lyhyitä novelleja. :P

Tuima kirjoitti...

Väsyneenä jää tekeminen. Ja liikunta, se olisi kyllä hyvin tärkeää monessa mielessä, mutta rytmistä kiinni saaminen kyllä vaatii sen muistutuksen kännykkään ja päätöksen kestää alkuksi tylsää toisteisuutta.

HeidiR kirjoitti...

Tuota kännykkämuistutusta minäkin mietin ja harkitsen. Mutta senkin voi sammuttaa ja ajastusta siirtää. ;)