Pages

lauantaina, lokakuuta 27, 2007

ValokuvaTorstai: Portaat

(kuvaa klikkaamalla isommaksi)

Tämä paikka tuli heti mieleeni Allyn porraskuvasta.

Arvaatteko missä minä olen? Miksi hymyilen? Siksikö, että kävin alhaalla vai siksi, etten käynyt?

ValokuvaTorstain aiheena portaat.

VASTAUKSIA: Portaat löytyvät Rokualta. Siellä on käsittämättömän kaunista ja ainutlaatuista maisemaa. Se on saari, jonka meri hylkäsi (nappasin tuo ilmauksen tuolta nettisivuilta).

Ja, oi, ei. En minä käynyt tuolla alhaalla. Oli niin vähän aikaa, mutta olin onnellinen, että edes pääsin portaiden yläpäähän näkemään tuon maiseman!

Blogilöytö

Kahden vaiheilla olevan Virtaskan blogista löytyy usein hyvää pohdittavaa. Nytkin hän kirjoitti hyvän kirjoituksen siitä, miten jotkut ihmiset eivät näe itseään, eivät millään.

Mutta varsinainen asia oli se, että löysin tuosta kirjoituksesta linkin blogiin nimeltä

Kun mielikuvituskin masentuu

Sitä kirjoittaa Ipi. Ihastuin heti ja tunsin suurta yhteenkuuluvuutta. Olemme lukeneet samoja kirjojakin! :)

Käykääpä tutustumassa Ipiin ja hänen kirjoituksiinsa.

RunoTorstai: Portaat

Minuutit

Onnea!
Pääsit uudelle askelmalle
lepää hetki, mutta älä katso taaksesi
pian eteesi ilmestyy harsomainen, seuraava askelma
astu siihen vasta sitten, kun se on kiinteä
ja kantaa painosi

Tee se pian, ripeästi!
muutoin putoat ja kuolet

Muista, älä katso taaksesi.

*****************

RunoTorstain aiheena portaat

keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007

Aikuinenkin on terve, kun se leikkii

En ole ehtinyt juuri blogata, kun olen vähän leikkinyt.

Kävin perjantaina kirjoittajalinjalla vierailulla. Istuin aamupäivän mukana siinä missä muutkin. Olipas ihana kuunnella muiden tekstejä, analyysejä ja ajatuksia! Luin yhden oman novellini ja esittelin itseni. Sain palautetta. Nykyiset kirjoittajalinjalaiset saivat myös esittää kysymyksiä.

Ymmärsin tuolla yhden tärkeän jutun. Olen unohtanut leikkiä! Kirjoittajalinjalla "leikittiin" paljon. Tehtiin kaikenlaista hauskaa ja hassua harjoitusta. Leikki on tärkeää luovuudelle. Sen avulla oppii paremmin. Nauru tervehdyttää. Leikin avulla oppii helpommin - aikuinenkin. Improvisaatio. Sehän on lähes sama asia.

Taiteen tekeminen voi olla leikkiä, ja leikkiminen voi olla taiteen tekemistä.

Ikä kuin ikä on leikki-ikä.

Milloin sinä olet viimeksi leikkinyt ja rentoutunut hyvällä mielellä? Harmaaseen arkeen hukkuu helposti etenkin, kun kesä on mennyt.

Kaikki leikkimään! :)

Ostin maanantaina ison kasan Legoja ja sitten me koko perhe maattiin lattialla kokoamassa niistä kaikenlaista. Nuo rakennelmat teki vanhin tyttäreni. Minä kokeilin tänään miten syntyy hevonen.

Mitähän sitä huomenna leikkisi?

maanantaina, lokakuuta 22, 2007

Apua, Ally!

Tule apuun, Ally!


Ne jotka eivät tiedä mistä on kysymys, niin tästä on kysymys.

sunnuntai, lokakuuta 21, 2007

PakinaPerjantai: Sana on olemassa ja olematon

1 Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. 2 Jo alussa Sana oli Jumalan luona. 3 Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Johanneksen evankeliumi 1:1


Ja eräänä päivänä Sana otettiin myös maan päällä käyttöön. Sana saapui taivaasta maahan, kun ihminen puhui ensimmäisen kerran. Syntyi maanpäällinen, tavallinen sana.

Miksi se aikaisemmin mykkä ja murahteleva luolamies halusi sanoa jotain? Apinat eivät osanneet puhua, eivät osaa vieläkään, mutta luolamies halusi erottua apinoista ja sanoa jotain hyvin tärkeää.

Apinat kirkuvat toisillensa varoituksia. Ne näyttävät hampaitaan ja uhkailevat. Ehkä hän halusi tehostaa uhkaustaan sanan avulla?

Vai oliko tuo kivikautinen ihminen rakastunut? Hän oli herkkä mies, jolle elekielen käyttäminen olisi ollut aivan liian barbaarimaista. Hän oli mennyt rakastamansa naisen luokse ja muodostanut karvaisille huulilleen rakkautta kuvaavan urahduksen: urgth!

Ihminen siis tarvitsi ja tarvitsee edelleen sanoja ilmaistakseen tahtoaan ja tunteitaan toiselle ihmiselle. Mutta sitten jossain vaiheessa mukaan tuli uskonto (alussa ei ollut uskontoa, oli vain Sana): poppamiehet, gurut ja papit. Ja tietenkin tiede: alkemistit, tutkijat, tiedemiehet, tähtientarkkailijat.

Nuo kaikki halusivat selvittää totuuden maailmasta, tai heille oli ilmoitettu sanoin ja näkyjen avulla totuus maailmasta. Tämä tieto piti sanojen avulla siirtää eteenpäin ihmiseltä ihmiselle - sanojen avulla eikä kokemuksen avulla. Siihen tarvittiin hirvittävästi sanoja. Yksi sana ei riittänyt!

Miltä sana tuntuu, maistuu ja näyttää? Voiko sanasta ottaa kiinni?

Sana ei ole kokemus.
Sana ei ole tunne.
Se on tunteen kaiku.
Sana herättää tunteen ja kokemuksen kaipuun, illuusion tunteesta ja kokemuksesta.

Sinun kämmenselkääsi kutittaa, kun puhallan siihen. Sinun on pakko raapia kutisevaa ihoasi. Vastustitko tätä sanaa? No, laitetaanpa kymmenen muurahaista kävelemään ihollesi? Joko kutittaa? Myönnä pois!

Sana tuli todeksi, kokemukseksi.

Sana on siis kokemus. Vasta väitin jotain muuta, mutta ehkä se oli vain sanahelinää.

Sana on sana, ja samalla sana ei ole sana.
Sekään ei välttämättä ole totta.

Onko sana olemassa, jos kukaan ei ole sitä lausumassa tai lukemassa? Kun maailma ja kaikki ihmiset ovat kuolleet, kun vain yksinäinen tomu leijuu maan päällä, missä on sana? Palaako sana takaisin Jumalan luo ja jälleen kerran siitä tulee yksi, ainokainen, taivaallinen Sana.

********************

PakinaPerjantain aineena Sana on...

torstaina, lokakuuta 18, 2007

RunoTorstai: Saaste

Koti kullan kallis

sävy sävyyn, pehmeitä luonnonvärejä
lämmintä talven kylmyyteen
tunnelmallisia valaisimia, vaaleat pellavaverhot
valo sisään asuntoon, herkkiä kukkakuvioita
raikasta maalaisromantiikkaa

keltaisia tipuja ikkunalaudalle, Marimekon servettejä telineeseen
rairuohoa ja maalattuja munia, Stockmannin pupuja kirjahyllyyn
värikkäitä sinisiä höyheniä pajupensaaseen

kevään herkkä vihreys
suuria ilmapalloja, serpentiiniä, hetkeksi neonväriä kotiin
nyt saa juhlia!

lämpö saapuu, kesäiset uudet verhot
raikkaat trendikkäät matot Ikeasta
heinää, metallimukeja, ruutukangasta keittiöön, pitsiä
parvekkeelle toinen olohuone, uusia kukkaruukkuja
kesä antaa voimaa

syksyn keltaisia lehtiä puissa, illat pimenevät
hunajantuoksuisia kynttilöitä
tuoksua, uusia tunnelmavalaisia
okrankeltainen, pähkinänruskea ja luumu
uudet värit kodintekstiileihin
terrakotan värinen pehmeä viltti
koristeeksi valkoisen sohvan päälle

kiiltäviä, suuria palloja, kimallenauhaa, punaiset verhot
tonttuja ikkunalaudalle, enkeleitä kaapin päälle
suuri, suurempi, suurin ovikranssi etuoveen

koristevalot jokaiseen ikkunaan ja pihan puihin
punavihreä pöytäliina keittiöön, paljon kimaltavia kynttilöitä
seimiryhmä kirjahyllyyn
torilta ostetun kuusen alle kultaa, hopeaa ja mirhamia

kultaa, hopeaa ja mirhamia

***********************

RunoTorstain aiheen oli tällä kertaa saaste. Kuinkahan täynnä se asunto olisi, jos mitään ei ikinä siirtäisi pois uuden tieltä?

Pst. Kirjoitin äsken pikku jutun, joka liittyy vieraskieliseen runouteen ja sen suomentamiseen.

Szymborskan kaksi apinaa x 2

BRUEGHELIN KAKSI APINAA

Tällainen on uneni loppukokeista:
ikkunalla istuu kaksi apinaa kahlittuna ketjuin,
ulkona lentelee taivas
ja meri ui.

Ihmiskunnan historia, suullinen kuulustelu.
Änkytän ja takeltelen.

Toinen apina kuuntelee virnuillen,
toinen muka torkkuu
mutta kun kysymystä seuraa hiljaisuus,
antaa se vinkin
kalistaen hiljaa ketjua.

Wislawa Szymborska ( kokoelmasta Ihmisiä sillalla, WSOY 2006, suom. Jussi Rosti)


BRUEGHELIN KAKSI APINAA

Tällainen on unessani lopputentti:
ikkunalaudalla istuu kaksi ketjulla kahlittua apinaa,
ikkunan takana taivas liitää liihottaa
ja meri on uimasillaan.

Tentin aiheena on ihmiskunnan historia.
Minä änkytän ja takeltelen.

Toinen apina tuijottaa minua, kuuntelee pilkallisena,
toinen näyttää torkkuvan -
mutta kun on selvää etten osaa vastata,
se antaa minulle vihjeen,
kalisuttaa kahlettaan.

Wislawa Szymborska (kokoelmasta Sata Szymborskaa, Like 2003, suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Minä sain postista tänään Szymborskan kirjan Ihmisiä sillalla. Tein edullisen nettiostoksen. Aloin verrata sen runoja toiseen Szymborskan suomennettuun kokoelmaan. Huomasin, että molemmissa on sama runo, ainakin siis tuo runo, voi olla enemmänkin.

Huomaatteko kuinka tärkeä henkilö suomentaja on, kun on kyseessä vieraskielisen runouden kääntäminen omalle kielelle? Sama runo, muutamia vivahde-eroja.

Kenen runoja siis nämä vieraskieliset, suomennetut runot ovat? Tässä sen näkee selvästi, että ne ovat vahvasti molempien; sekä runoilijan, että suomentajan.

Itse pidän enemmän tuosta Martti Puukon ja Jarkko Laineen versiota. Mutta kumpi on lähempänä alkuperäistä versiota? Kenpä sen tietäisi... Ehkä se, joka hallitsee puolankielen.

keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Ihmeiden aika on nyt!


Tänään tapahtui jotain niin ihmeellistä, että sellaista harvoin tapahtuu. Siihen liittyi ruusut, hautausmaa, kännykkä ja kahvipaketti.

Lähdin tuon edellisen Minun puuni -postauksen jälkeen pois, jonnekin, ihan sama minne, kunhan vain kotoa pois. Oli totaalisen tyhjä ja kuollut olo. Ei innostusta. Yksinäisyys ja turhautuminen kaihersi taas. Päätin, että parempi haistella ulkoilmaa. Ajoin autolla Kempeleeseen Zeppeliinin kauppakeskukseen.

Eipä se shoppailu piristänyt. En halunnut tutkia vaatealea, en halunnut ostaa sisustusartikkeleja. Ainoastaan kirjakaupoissa oli mukava tutkia uusia kirjoja. Kirjastossa luin Risto Ahdin uusimman runokirjan Ei kukaan. Sitten menin Prismaan. Katselin cd-levyjä ja laahustin käytävillä. Päätin ostaa kotiin kimpun punaisia ruusuja. Olisi kotona edes jotain tuoretta ja uutta, kun emäntä oli taas näin nuutunut.

Istahdin autoon kauppapusseineni, mietin kenelle soittaisin näin keskellä päivää ja kertoisin kuinka on niin synkkää. Mutta en sitten halunnut vaivata ketään. Sain päähäni lähteä käymään Kempeleen kirkossa. Jospa se auttaisi? Ajaessani sinne ajattelin, että tuskin se on auki. Ei kai nyt luterilainen kirkko ole päivällä auki. Kyyneleet valuen ajoin eteenpäin.

Kirkon parkkipaikka oli tyhjä ja ovi lukossa. Huomasin kirkon takana hautausmaan. En ollutkaan tutustunut vielä siihen. Nyt ei ollut kamera mukana, mutta ei se mitään. Aurinkokin oli tullut esille pilvien takaa siinä samalla.

Kävelin hautausmaalla ja yht'äkkiä kännykkä alkoi soida. Ei, se ei ollut minun kännykkäni. Hämmästelin. Hautausmaalla ei ollut ketään muuta kuin minä. Kuuluiko ääni läheiseltä pyörätieltä? Tuskin. Se oli liian kaukana. Yritin paikallistaa äänen, mutta sitten se lakkasi.

Päättelin, että jollakin vierailijalla oli täytynyt pudota kännykkä jonnekin hautojen luo. Yritin etsiä sitä. Missään ei näkynyt mitään. Välillä epäilin kuulleeni harhoja. Lopulta luovutin ja lähdin kävelemään syvemmälle hautausmaalle. Kyyneleet olivat jo siihen mennessä kuivuneet.

Äkkiä kännykkä alkoi taas soida. Juoksin äänen luo ja löysin soivan kännykän erään hautakiven luota, kukkien joukosta! Vastasin ja hetkisen aikaa meni selvittäessä soittajalle, että miksi minä, outo ihminen, vastasin ja missä minä olin. Soittaja oli kännykän omistajan poika. Hänen äitinsä oli lähtenyt käymään miehensä haudalla ja hukannut sillä reissulla puhelimensä. Äiti parhaillaankin etsi sitä jostain. Ei ainakaan hautausmaalta, koska olin siellä edelleen yksin. Kysyin, että missä poika asui. Ei asunut kaukana. Lupasin tuoda kännykän heti sinne.

Ajelin autolla muutaman kilometrin ja löysin osoitteeseen sittenkin, vaikka ei ollut karttaa ja Kempele ei minulle ole kovin tuttua seutua. Keski-ikäinen mies tuli pihalle kahvipaketti kädessä. Iloisesti hymyillen hän kätteli minua, kiitti ja ojensi kiitoksena kahvipaketin. Otin lahjan vastaan, ja olin vähintäänkin yhtä iloinen kuin hänkin. Käskin kertoa äidillensä terveisiä.

Lähdin ajelemaan kotiin hymyillen, eikä elämäni tuntunut yhtään turhalta tai tyhjältä. Aurinko paistoi. Tämmöisenä hetkenä uskoo Jumalaan, totisesti.

Kun asettelin kotona punaisia ruusuja maljakkoon, ajattelin, että olisin voinut antaa vaikka muutaman näitä kännykän mukaan ihan vain ilosta. Pelkästä ilosta.

Meille molemmille vastattiin rukouksiin: sekä minulle että kännykän hukanneelle. Uskotteko?

Minun puuni

Kirjoittamalla -blogissa on ollut puhetta puista täällä ja täällä. Sen vuoksi innostuin laittamaan yhden valokuvan tänne.

Mutta puu ei jätä minua rauhaan. Siispä pitkästä aikaa kaivoin esille akvarellivärit ja piirsin sekä maalasin puun. Sain maalauksen valmiiksi. Tämä on todella nopeasti tehty, kymmenessä minuutissa. Jotenkin tuntui, että jotain puuttui. Tulin tietokoneelle scannaamaan, ja vasta, kun näin kuvan tietokoneen ruudulta, tiesin mitä puuttui. Ihminen. Lisäsin puun juurelle ihmisen. Scannasin kuvan uudelleen.

Nyt ryhdyn hiljaisesti pohtimaan, miksi piirsin juuri tällaisen puun ja kuka tuo ihminen on?

Itsepetostesti

  • Ihminen ei usko mihinkään niin lujasti kuin sellaiseen, mistä tietää vähiten. Michel de Montaigne

Itsepetosteema siis jatkuu.

Kehittelin eilen illalla unta odottaessani seuraavan testin. Pyydänkin nyt lukijoita hakemaan kynää, paperia ja avoimen luovan mielen. Testi alkaa nyt.

1. Kirjoita tärkeysjärjestykseen vähintään viisi sinulle tällä hetkellä tärkeää asiaa elämässäsi. Ajattele mikä on juuri tässä elämänvaiheessa sinulle kaikkein tärkeintä. Annan seuraavaksi avuksi muutamia sanoja. Voit tottakai keksiä niitä ihan itse.

Puoliso, nukkuminen, lepääminen, urheilu, netissä oleminen, kirjoittaminen, maalaaminen, musiikki, käsityöt, kodinhoito, kodin sisustaminen, perhe, ystävät, ruuanlaitto, tv:n katselu, lapset, ravintolassa käyminen, työ, alkoholi, lukeminen, kauneudenhoito, tanssiminen, sukulaiset, uskonto, yhdistystoiminta, opiskelu, lähimmäisten auttaminen, vapaaehtoistyö, politiikka, ulkoilu, puutarhanhoito, auto.

2. Kun lista on valmis, siirrä se syrjään. Mieti nyt seuraavaksi vähintään kolmea edellistä vuorokauttasi. Miten käytit aikasi? Listaa päiviesi jokainen tunti ja tekeminen. Mihin meni eniten aikaa?

TESTI ON VALMIS.

Seuraavaksi on vuorossa tulosten purkaminen, joka voi olla pelottavaa. Vertaa näitä kahta listaa keskenään. Onko niin, että se asia, mitä arvostat ja pidät kaikkein tärkeimpänä on ykkösenä? Onko se 2. listalla edes mukana?

Kun ajattelen itseäni, käytän eniten aikaa työhön. Sen normaalin 8 tuntia vuorokaudessa. Toiseksi nukun sen 8 tuntia. Eli minulle jää vielä 8 tuntia johonkin muuhun.

Rehellisesti sanottuna kolmanneksi eniten istun netissä (blogit ja sähköpostit ystäville). Sitten taitaa aika kulua kodin hoitamiseen, ruuanlaittoon ja lukemiseen. Illan viimeiset hetket (noin tunnin) käytän puolisoni kanssa. Joskus (en joka päivä) kirjoitan luovasti tai otan valokuvia.

Lapsethan ovat siinä samassa tilassa, kun istun netissä tai teen kotihommia. Mutta täysin ja ainoastaan keskityn heihin, kun luen heille iltasatua. Juttelemme kyllä jatkuvasti tekemisten keskellä esim. kun vien päiväkotiin, harrastuksiin tai ruokaillessa. Mutta nykyisin todella harvoin leikin heidän kanssaan.

Minä en ala nyt listaamaan arvojani, koska listani on nyt ihan sekaisin päässäni! Illalla tuli mieleeni, että nyt tuntuisi perheen olevan numero yksi, mutta olen myös väittänyt viime aikoina, että kirjoittaminen on ykkönen. Haluaisin kyllä, että puolisoni oli myös sillä ykkössijalla. Rehellisesti sanon, että en tiedä mikä on totuus. Päätin, että on parempi tehdä listansa näkyviksi tekemällä eikä kirjoittamalla niitä ylös jääkaapin oveen.

Olen miettinyt ja muistellut pari viikkoa sitä, että ihminen on sitä, mitä hän tekee, ei sitä mitä hän puhuu. Johan sitä on olemassa taitavia puhujia tai kirjoittajia, jotka osaavat retoriset taidot. Se mitä ihminen kertoo arvoikseen ei kerro oikeastaan mitään, mutta sillä on merkitystä mitä ihminen tekee oikeasti.

Lisäksi myös se, että millä mielialalla mitäkin tekee, kertoo paljon. Mitä kertoo se, jos käy hampaat irvessä töissä, josta kertoo pitävänsä kovasti? Mitä jos kertoo olevansa perheihminen ja rakastavansa äitinä tai isänä olemista, mutta sitten kotona vain ärisee ja murjottaa?

Miten muut reagoivat toimintaan? Mitä jos joku on vakuuttunut ihmisten auttamisen olevan itselle tärkeää ja ajattelee olevansa jopa hyvä siinä, mutta mistään ei tule vastakaikua ja psykologisista testeistäkin tulee arvioita, ettei ko henkilön kannattaisi hakeutua palveluammattiin?

Ja jos on kyse pahasta itsepetoksesta, ihminen voi elää vuosikymmeniä ns. harhassa. Kerron esimerkin. Kuvitellaanpa henkilö, jonka nimi olisi vaikkapa Heikki. Hän on perheellinen mies ja aina painotti nuorempana kaikille sitä kuinka tärkeä hänelle on perhe ja lapset. Ne olivat hänelle numero yksi elämässä. Hän itse oli vahvasti tuota mieltä. Kuitenkin hän päivät oli töissä ja illat jossain muualla kuin kotona. Hänelle yhdistystoiminta oli myös sydäntä lähellä ja siihen hän käytti aikaansa. Usein hän tuli kotiin vasta sitten, kun lapset olivat nukahtaneet.

Mutta vasta, kun hän oli jo lähestymässä eläkeikää, hän havahtui. Hän ryhtyi miettimään lapsiaan, jotka pian muuttaisivat pois kotoa. Hän tajusi, että hän ei oikeasti edes tunne keitä hänen lapsensa ovat. Mitenpä tuntisi, jos ei ole viettänyt aikaa heidän kanssaan. Hänestä tuntui musertavalta tajuta, että arvot ja teot eivät olleet ollenkaan samoja. Oliko liian myöhäistä ryhtyä viettämään aikaa lasten kanssa ja tutustua heihin? Toivottavasti ei.

Mitä teidän listanne kertoivat teille?

tiistaina, lokakuuta 16, 2007

Testaa itsetuntosi

Eilisessä Hesarissa oli juttua itsetunnosta, ja huomasin samassa yhteydessä tämän linkin:

Testaa itsetuntosi!

Minä sain seuraavan tuloksen:

Itsetuntosi on sopiva

Et lannistu liikaa mokaamisesta.
Kannattaa silti välttää turhia epäonnistumisia
­­– Rubikin kuutio ei ole sinua varten.


Tuo ihan totta, etten lannistu liikaa mokaamisesta. Toivottavasti kuitenkin opin mokistani jotain. Sitähän me kaikki toivotaan, eikös vain?

Kannattaa välttää turhia epäonnistumisia? Miksi? Ja miksi ihmeessä Rubikin kuutio ei ole minua varten?

Ehkä tuo tarkoittaa kohdallani sitä, että luovutan usein jonkun hankalan homman, jos mielestäni sen hyöty-vaiva -suhde on huono. En halua nähdä hirvittävästi vaivaa jonkin ei-niin-tärkeän asian suhteen, joka voi kaiken lisäksi epäonnistua!

Tuo asenne voi kyllä olla jossain määrin kehitystä estävä, koska eihän kävelemäänkään opi ilman, että kaatuu yrittäessään riittävän monta kertaa. Tosin tuohonkin on monta filosofiaa. Voisin käyttää hyvänä esimerkkinä tyttäriäni. Vanhin tyttö lähti kävelemään noin vuoden vanhana, sinnikkona. Yritti, kaatui, nousi ylös, yritti ja oppi. Keskimmäinen tyttö katseli ja tuumaili asioita 1, 5 -vuotiaaksi, kunnes päätti lähteä kävelemään. Nousi ylös ja seisoi ensin pitkiä aikoja. Sitten otti pienen askeleen ja toisen, käveli hiljaa eteenpäin. Kaatuili harvoin, yritti olla hyvinkin täydellinen heti aluksi.

Kummatkin osaavat nyt kävellä omaan tapaansa, ja eteenpäin mennään vauhdilla. ;)

torstaina, lokakuuta 11, 2007

Itsepetoksen filosofia

Aluksi kaksi määritelmää:

itsensä pettäminen= Ihminen saa itsensä uskomaan sellaisiin asioihin, jotka eivät ole totta. Hän on varma, että hän on oikeassa uskoessaan niin kuin uskoo, vaikka tosiasiat puhuvat ihan toista. Itsepetosta ei huomaa itse - muutoinhan se ei olisi itsensä pettämistä. Kyse ei ole optimismista tai toiveajattelusta. Optimisti saattaa nimittäin hyvinkin olla oikeassa. Itsensä pettäjä on aina väärässä - muutoinhan se ei olisi petos.

kollektiivinen itsepetos=Kollektiivin eli yhteisön jäsenillä on uskomuksia, haluja ja toiveita, ja silloin kun jäsenet tekevät samanlaisen itsepetoksen saaden toisiltaan tukea, voidaan puhua kollektiivisesta itsepetoksesta.

Lainaus:

"Kollektiiviseen itsepetokseen on helppoa ajautua, sillä itsepetokseen liittyy paljon sosiaalisia ulottuvuuksia. Yksilön sortuessa itsepetokseen muut ihmiset näyttelevät siinä usein merkittävää osaa. Henkilö, joka on epävarma kannastaan, voi alkaa vakuutella muille, että kaikki on varmasti parhain päin. Jos muut vakuuttuvat, hän saattaa itsekin alkaa uskoa puolustamaansa näkemykseen, pitäväthän muutkin sitä oikeana kantana. .... Siinä vaiheessa, kun ihminen etsii kumppaneita, joille asioita aletaan vakuutella, hän tekee tietämättään hyvin huolellista työtä ja valitsee sellaiset henkilöt, joiden hän arvelee jo valmiiksi olevan myötämielisiä hänelle ja hänen näkemyksilleen. Ihminen valitsee sosiaalisen ympäristönsä, jota hän sitten hetken kuluttua pitää uskottavana tukipilarina omille näkemyksilleen."

s. 124 Juha Räikkä : Itsepetoksen filosofia (WSOY 2005)

Sain äskettäin luetuksi ko kirjan. Olipa mielenkiintoista tekstiä. Paljon esimerkkejä historiasta ja nykyajasta. Voisin nyt luetella monta esimerkkiä siitä mitä itsepetos voi olla, mutta enpä sitä tee.

Haluan kuulla teidän mielipiteitä (muutaman viimeisimmän postauksen kommenttimäärä oli pyöreä nolla, joten kaipaan jo teidän ääntänne).

En voi kysyä miten te petätte itseänne, koska itsepetoksessa eläessään sitä ei tiedä. Ja usein siitä herätessään, häpeä lienee liian suuri sen tunnustamiseen.

Mutta monilla lienee ajatuksia siitä, että mitä tuo kollektiivinen itsepetos voisi olla.

Sana on vapaa. Olkaa hyvät. Heittelen kommenttejani joukkoon ja selailen tuota kirjaa samalla.

ps. Penjami on myös lukenut saman kirjan ja kirjoittanut siitä perusteellisen postauksen, josta voi ottaa hieman vinkkiä.

ValokuvaTorstai: arki

Mitäpä muutakaan se lapsiperheen arki on kuin ikuista pyykkisirkusta.

ValokuvaTorstain aiheena arki.

RunoTorstai: arki

Iltapäivän toivelaulu

Sormenjälkiä ikkunassa
perunan kuoria tiskialtaassa
likainen haarukka pöydällä

Tuo maljakkoon päivänkakkaroita
halaan sinua, keitetään kahvit, syödään pullaa

Mustikkamehua paidalla
päivän posti pakastearkun päällä
hiekkaa makuuhuoneen lattialla

Tuo syliini päivänkakkaroita
halaa minua, varistetaan terälehdet päiväpeitteelle
harmaiden vaatimusten keskellä
jaetaan hetki punaista onnea

***********************

RunoTorstaissa aiheena arki. Koska inspiraatio saatiin laulun säkeestä, niin minullakin alkoi jotenkin laulattaa. Tämän runon voi yrittää laulaa kuin Ultra Bra. :)

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Olen tekemässä ennätyksen

On lokakuu, ja minun parvekekukkani ovat elossa! Ihme! Nekin tarraantuvat kesään, eivätkä halua syksyn tulevan. Usein minun kesäkukkani ovat kuolleet jo heinäkuussa, joten tämä on jotain todella harvinaista. Katsoin netistä, että verenpisaran kukinta-aika on toukokuusta syyskuuhun. Mutta eikö olekin monta nuppua vielä tulossa?

Nettisivuita löytyi myös tieto, että petuniakin kukkii jopa lokakuulle, jos sen kuihtuneita kukkia nypitään ahkerasti. Sitä minä olen kyllä tehnyt.

Sitten tästä minun mielialastani... Taas tuntuu siltä, että elän. Vaikka maanantai oli huono päivä (kenelläpä se ei usein olisi), olen tyytyväinen, että sain kirjoitettua kaiken ylös. Nyt taas tuntuu siltä, että on voimaa ja iloa, senkin voisin kirjoittaa ylös. Kannattaisikin, koska tiedän, että kun elämä on tyytyväistä, tasaista ja rauhoittavaa, tekstiä ei synny. Eli kirjoittaja selvästikin tarvitsee erittäin hyviä ja erittäin huonoja päiviä sekä tahdon kirjoittaa siinä tilassa kaiken ylös. Tarvitaan tunnetta ja älyä. Järkevyyttä ja epäjärkevyyttä.

Kun sitten on sydämessä rauha, olotila on zen ja sitä vain nauttii katsoessa auringonpaisteen täyttämää metsää, ei paljon sanoja tarvita. Ehkä ei yhtään. Ehkä yhden pienen haikun verran:

auringon puna
valuu sininen hiekka
joutsen valkoinen

tiistaina, lokakuuta 09, 2007

Onko Väinöä näkynyt?



Väinö Väinö missä on se Väinö?
Väinö Väinö missä on se Väinö?
Jo näkyy silmät ja suu ei voi olla kukaan muu
Siellä siellä se Väinö on

Siellä siellä se Väinö on
Siellä siellä se Väinö on
Alla omenapuun ei voi olla kukaan muu
Siellä siellä se Väinö on

Muistatteko tämän biisin? Se on vuodelta 1996. Siis yli kymmenen vuotta vanha juttu! Ihan äskettäinhän kaikki hoilasi Väinöä ja pikku poikavauvat saivat nimekseen Väinö. Väestörekisterikeskuksen tilastojen mukaan vuonna 1995 kastettiin 62 Väinöä, mutta vuonna 1996 jo 195 Väinöä! Aivan varmasti biisillä oli jotain vaikutusta.

Eikös itse J. Karjalaisella ole poika nimeltä Väinö?

Muistin tämän kappaleen, kun vanhin tyttöni lauleskeli eskarissa oppimaansa Dorista eilen. Ei se opettaja sellaisia lauluja opeta, mutta ystävät kylläkin. Kuuntelimme YouTubelta Väinönkin eilen ja nyt sitä sitten jo lauletaan päiväkotimatkoilla.

Väinö sopiikin paljon paremmin lasten suuhun kuin yksi toinen eskarilaisten tyttöjen suosima kappale eli Yön Rakkaus on lumivalkoinen. Aina kun tyttöni laulaa kohdan..

Hän aamukahvin vuoteeseen on tuonut rakkaalleen
Valo taittuu ikkunasta onnen hetkeen jokaiseen
Saa peiton alla kokopäivän tehdä taikojaan
ja tuntea kun lumi peittää maan

...mietin, että mitenköhän he ymmärtävät sen taikajutun. Tekevät taikatemppuja? Taikurinhattu ja jänis? Korttitemppuja? Uh?

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Mitä silmät ei nää..

Tästähän voi kulkea, tallustaa mistä vain.

Kävimme lauantaina koko perhe metsässä. Poimittiin pikkuisen puolukoita, paistettiin makkaraa ja minä tietysti heiluin digikamerani kanssa.

Hienoa, että kävimme perheretkellä. Lauantait ovat olleet minulle aika ahdistavia jo pitkään. Jotenkin olen oppinut arjen rutiineihin, ja lauantaiden epämääräinen kaaos ja meteli on ollut aina järkytys. On ollut minulle ja minun luonteelle sopivaa, että aamulla on ollut aikainen herätys, sitten olen pukenut lapset, vienyt heidät päiväkotiin, mennyt töihin tai ryhtynyt viettämään vapaata aamupäivää riippuen työajoistani. Iltat ovat sitten menneet tietyllä kaavalla riippuen isojen ihmisten harrastuksista ja menoista.

Perjantai-iltana kävimme kyllä pitkästä aikaa kylässä. Sekin oli piristävää. :)

Ja älkääkä kuvitelko, että minä siivoaisin joka lauantai. Siivosin toissalauantaina, ja nyt tuntui siltä, ettei vielä tarvitse siivota. Tai sitten saatan siivota viikolla (ilman lasten hälinää) vapaa-aamunani. Se on tosin harvinaista, koska keksin kaikkea muuta kivaa puuhaa ainoille hiljaisille hetkilleni (esim. luovaa kirjoittamista tai taidenäyttelyretken).

Mutta mitä nämä ovat? Hometta, pakkasta vai mitä?

Luovasta kirjoittamisesta tuli mieleeni, että en ole kirjoittanut koko viikkoon luovasti. Paine alkoi jo kattilassa keittää. Mutta sitten luin pikaisesti Edithin kirjoituksen tuolta toisesta blogista ja sain inspiraation. En pystynyt kirjoittamaan ajatuksiani suoraan koneelle, joten kirjoitin niille paperilappusille mitä satuin käteen saamaan. On hyvä kirjoittaa säännöllisesti käsin. Minulla on se musta luonnoskirjanikin lopussa. Haluaisin ostaa uuden. En osaa kirjoittaa oikein mihinkään muuhun vihkoseen enää kuin... no, pakosta. Silloin kirjoittaa kaikenlaisiin lappusiin mitä käsiin saa. Kuten nyt.

Kirjoitin äsken aikaisemman kirjoitukseni puhtaaksi. Minä olen nyt tyytyväinen. Tyydytetty. Kirjoitin kuin kirjoittajalinjalla ollessani. Rohkeasti sen mitä tunsin ja sensuroimatta kääntäen kaiken kaunokirjalliseksi ilmaisuksi. Sen hetken ajatukset. Nyt. Kirjoitus löytyy täältä linkistä. Tai ehkä en sittenkään kirjoittanut samalla tavalla. Olen nyt lukenut Durasta ja tutkinut hänen totuuksia, fiktioitaan, ilmaisuja ja tunteita, että jotenkin se paistaa tuolta läpi. Ehkä. Olen jäävi sanomaan siihen mitään, oikeastaan.

Hämähäkinseittejä! Voih, menee pikkuisen lukin
kova työ hukkaan, kun tuollaisen rikon isolla jalallani.

Kaukaa ei nähnyt lähelle. Tässä tapauksessa. Puhun hämähäkinseiteistä. Vai puhunko?

Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
totuutta etsii kestävää
Ehkä tänään, ehkä tänään
tähän kaikkeen vaivaan
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
jossakin kaipaus hellittää
Ehkä tänään, ehkä tänään
joku löytää taivaan

keskiviikkona, lokakuuta 03, 2007

Haastan kaikki piirtämään jotain blogiinsa!

Mun piirustus.


Tämä löytyi Keijolta. Innostuin heti! Väkersin jotain. Mutta katsokaa mitä Keijo piirsi. Hän sentään on ammattilainen.:)

Muokkaus: laitoin pelkän linkin yhteysongelmien takia.

tiistaina, lokakuuta 02, 2007

Rajapinnassa, rajapinnalla?

Kursiivista melankoliaa tämäkin

Lauantaina 29.9.2007 julkistettiin Rajapinta-novellikilpailun tulokset Rajapinta-kirjallisuustapahtumassa Miehikkälässä. Ostin Kymen Sanomista hieman verkkoaikaa, koska olin utelias tietämään tulokset.

Novellikilpailun voitti savonlinnalainen Varpu Konkola. Toiseksi tuli virolahtelainen Anni Lappela ja kolmanneksi simpeleläinen Sirkka Laine. Onnea! :)

Olen muuten huomannut, että kirjoituskilpailuissa finalistit ovat yleensä naisia. Mistä johtuu?

Kilpailuun lähetetiin 189 novellia, joista lehden mukaan läheskään kaikki eivät olleet novelleja. Ehkä rajapintoja oli venytelty liikaa.

Rajapinta oli käsitetty yleensä hyvin konkreettisesti. Ajateltiin, että sehän on se Venäjän raja. Vertauskuvat ja abstraktit rajat olivat paljon harvinaisempia. Oma novellini kuuluu juuri tuohon hyvinkin vertauskuvalliseen lajiin.

Samalla siis järjestettiin Rajapinta-kirjallisuustapahtuma, jonka "missiona oli ROHKAISTA KIRJOITTAMAAN, LUKEMAAN JA AJATTELEMAAN UUDELLA TAVALLA".

Lehden mukaan tapahtumassa mietittiin sitä miten kirjallisuuden rajat häipyvät ja kirjailijat hakevat sanomiselleen uudenlaisia muotoja. Lajit liukuvat toistensa sisään ja hallitsevaksi muodoksi on tullut proosaruno. Tätä mieltä oli professori Juhani Niemi.

Minun novellini on luettavissa Aukeassa tässä osoitteessa. Oma novellini on ehkä sitten enemmän proosarunoa kuin perinteistä proosaa. Taisin myös yrittää yhdistää liian monia lajeja tähän, koska en halunnut välittää rajoista. Mutta itsehän pyysivät kirjoittamaan uudella tavalla. Työ hyvin pitkälle tajunnanvirtakirjoitusta, jota olen tietysti hieman muokannut, mutta vain vähän. Halusin olla rohkea ja olin rohkea.... ja olen edelleen.

Käypääpä lukemassa. :)