Kadottamisesta ja löytämisestä
Harjata hampaita
ja katsella kuinka vesipisara valuu
pesukoneen kantta pitkin.
Istua hiekkalla
ja katsella kuinka purjevene keinuu
suolaisten aaltojen lantioilla.
Olla polvillaan
ja haroa sormilla märkää ruohoa,
toivoa löytävänsä sen minkä on kadottanut.
Nähdä kaukaisuudessa metsän
ja korkean maston
ja pilviä.
Kävellä ikivanhan tervaisen parrun päällä,
pudota ja keinua.
Tuoksu kietoutuu ja putoaa.
Keinuu.
Ja se hiekka ja suolainen vesi.
Ruoho.
Ei pääse irti.
Ei.
RunoTorstain aiheena tanssi.
*****************
Suosittelen runoihmisiä tutustumaan uuteen Aukeaan ja osallistumaan sinnekin!
Minä olen osallistunut. Siellä tosin voi tulla hieman rankempaakin kritiikkiä kuin RunoTorstaissa. Mutta myös hyvää palautetta, joka auttaa kehittymään. :)
Sieltä löytyvät minun runoni:
Lämmin syvä keveys
Kosketus
Ja kolmen runon kokoelma:
Pyhä yksinkertaisuus
lauantaina, kesäkuuta 30, 2007
torstaina, kesäkuuta 28, 2007
Draamatusta kunnon arvostelu
Sallan lukupäiväkirjasta löytyy vihdoin kunnon arvostelu ja arviointi tuosta Draamatusta.
Kirja onkin jäänyt hieman pimentoon mediassa. Sehän ei ole ison kustantamon kustantama, joten ei mikään ihme, että sitä ei ole kukaan juuri huomannut.
Draamattua voi tilata Limingan taidekoulun nettisivujen kautta. Myös Kirjakahvila Nisperossa (Oulu) on sitä myynnissä.
Kirja onkin jäänyt hieman pimentoon mediassa. Sehän ei ole ison kustantamon kustantama, joten ei mikään ihme, että sitä ei ole kukaan juuri huomannut.
Draamattua voi tilata Limingan taidekoulun nettisivujen kautta. Myös Kirjakahvila Nisperossa (Oulu) on sitä myynnissä.
keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007
Runojen parissa
Olen kirjastoihminen. Näistä kirjoista vain 2 on omaani. Loput ovat kirjaston omaisuutta.Tommi haastoi Tuiman tekemään runokokoelmalistan. Idea oli niin hyvä, että haastan itse itseni kertomaan omista lemppareistani. Moni voisi löytää uutta luettavaa listoista. Minä ainakin aion tutkia muutamia Tuiman ja Tommin suosikkeja.
Minä olen lukenut runoja ihan oikeasti vain hieman yli vuoden. Aloitin runojen tutkimisen sen jälkeen, kun olin lukenut Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. En tosin oikein tiennyt mistä aloittaa. Runous oli minulle outo maailma. Taidekouluvuoteni aikana sitten sain paljon vihjeitä siitä, mitä kannattaisi lukea. Meille opetettiin runoanalyysin tekemistä ja lyriikkaa. Luimme paljon runoja ääneen. Jokainen sai tuoda lempirunokirjojaan koululle ja esitellä niitä.
Olenkin tutustunut ainakin pikaisesti moniin suomalaisiin runoilijoihin. Heitä ovat mm. Helena ja Tuomas Anhava, Arno Kotro, Kirsi Kunnas, Eeva Kilpi, Arto Melleri, Aila Meriluoto, Pentti Saarikoski, Edith Södergran, Tommy Tabermann ja A.W. Yrjänä.
Mutta seuraavat runokokoelmat ovat tehneet minuun vaikutuksen ja ovat minusta tutustumisen arvoisia. Kaikki listan kirjat eivät välttämättä ole oikeita runokirjoja, mutta minusta niissä käytetään runon keinoja ja lyriikkaa niin paljon, että voin sisällyttää ne tähän listaan.
Järjestys on suurinpiirteen kronologinen. Lista aivan varmasti tulee muuttumaan vuosien myötä. Millainenhan se on sitten, kun olen lukenut runoja 10 vuotta?
Runokokoelmani:
1. Rainer Maria Rilke Hetkien kirja: runoja vuosilta 1899 - 1908 (suom. Anna-Maija Raittila, WSOY 1992) Ensimmäinen runokokoelma, jonka olen lukenut. Seisoin Tyrnävän kirjaston runo-osastolla ja katselin epätoivoisena hyllyjä. Mitä ottaisin? Silmiini pisti nimi Rainer Maria Rilke. Kuinka jännä nimi! Mies vai nainen? Otin kirjan pelkästään sen takia, koska nimi tuntui suussani niin hyvältä. Mutta oli ne runotkin hyviä ja ovat edelleen. Näkeviä, koskettavia ja oivaltavia. Niissä on ajattomuutta ja ikivanhaa tietoutta. Lyyristä kauneutta ja herkkyyttä.
2. Wislawa Szymborska Sata Swymborskaa (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine, Like 2003) Hän on puolalainen runoilija, joka voitti vuonna 1996 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Luimme häntä koululla, ja ihastuin hänen älyynsä ja oivaltavuuteensa. Taas sitä ikivanhaa tietoutta ja syvää viisautta. Näköjään pidän sellaisista runoista. Nyt minulla on kotona luettavana hänen kirjansa nimeltä Hetki.
3. Kai Nieminen Lopullinen totuus. Kaikesta. (Tammi 2002) ja Perimmäisten kysymysten äärellä (Tammi 2004) Kai Nieminen on minun idolini ja ehdoton suosikki. Essi-ope luki hänen kirjaansa syksyllä auditoriossa draama-kurssin alkajaiseksi. Se oli kai sellainen aamun rentouttava hetki, joka virittää opiskeluun. Minähän ryntäsin heti kirjastoon ja lainasin oman kappalleen kirjasta. Niemisen runoista houkuu itämaisuus, viisaus, itseironia, hetkien arvostus ja rehellisyys. Nieminen on sekä runoilija että japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä. Huomaa selvästi mistä hän on vaikutteensa saanut.
4. Risto Ahti Runoaapinen I (Sanasato 2003) Tämä kirja on takakannen mukaan aistisen, tunteellisen ja älyllisen kirjoittamisen opas. Meidän piti ostaa tämä oppimateriaaliksi syksyllä lyriikan jaksolle, onneksi. Kirja kulkeekin aina käsilaukussani, ja voin kaivaa sen esille, kun taiteellinen kriisi uhkaa lähestyä. Tuosta kirjasta saa voimaa olla runoilija ja nähdä maailmaa runoilijan tavoin. Kirja on siis opas, mutta myös eräänlainen runokirja. Siinä on paljon proosarunoutta ja muoto ei ole minkään tavallisen oppaan muoto. Asemointia on käytetty tehokeinona kuten tavallisissa runoissa. Kieli on hyvin lyyrinen.
5. Idän viisauden porteilla (toim. John Kane, suom. Risto K. Träff, Karisto 2005) Tähän pieneen kirjaan on koottu itämaisia viisauksia, sanontoja ja vertauksia monista ei kulttuureista ja monilta ajattelijoilta. Tämä on sellainen kirja, jota kannattaisi lukea aina silloin tällöin, jotta pysyisi hereillä ja muistaisi. Ei siis mikään varsinainen runokokoelma, mutta tutustumisen arvoinen pikkukirjanen. Sen voi ostaa vaikka lähimmästa automarketista muutamalla eurolla.
6. Willian Blake Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa (suom. Tuomas Anhava, Karisto 1993) Minulla on tämä ollut pari kuukautta lainassa. Olen hakenut aina lisää laina-aikaa. Siis se on vielä kesken. Aina kun yritän lukea sitä, alan hämmästellä ja ajatella aivan liikaa. Inspiroiva teos. Blake eli vuosina 1757-1827 ja oli englantilainen runoilija, mystikko ja kuvataiteilija. Hän oli huimasti aikaansa edellä. Hänen visionsa ja näkynsä ovat kuin tästä päivästä! Tämäkään ei ole perinteinen runokokoelma. Siinä on muutama täysin ehta runo, loppu on lyyristä proosaa ja väkeviä julistuksia.
7. Laotse Dao de jing: Salaisuuksien tie (toim. Gia-Fu Feng ja Jane English, suom. Annikki Arponen, Wsoy 1985) Laotse nimisen henkilön viisauksia. Hän on elänyt joko 300 eaa tai 600 eaa Kiinassa. Häntä pidetään taolaisuuden isänä. Tämä kirja kertookin taosta. Tao on tie tai polku. Se voi olla myös tapa, jolla universumi toimii. Taoa ei voi kuvata tai määrittää sanoin (silti Laotse kovasti yrittää kertoa taosta tässä kirjassa). Tao on nimi sille, mikä tapahtuu. Nämä viisaudet ovat hyvin runollisia, kauniita ja oivaltavia. Kirjassa on lisäksi kauniita mustavalkoisia valokuvia ja kaikki tekstit myös kiinaksi. Dao de jing ei ole Salaisuuksien kirja (huonosti suomennettu) vaan Tien ja Hyveen kirja. (Näin väittää Wikipedia).
8. Ryokan Suuri hupsu (suom. Kai Nieminen, Basam Books 2000) Tämä kirja on tuorein löytöni ja lemmikkini. Kerron siitä enemmän tässä postauksessa. Ryokan eli japanissa 1758 - 1831. Näköjään ihan täsmälleen samoihin aikoihin kuin Willian Blake Englannissa! Ryokan on japanilaisten suuresti rakastama zenmunkki, runoilija ja erakko. Hän oli suuri hupsu, joka olisi voinut elää ihan hyvin luostarissa opettajana tai virkamiehenä suvussaan. Mieluummin hän asui pienessä mökissään, vaelsi silloin tällöin ystäviään tapaamaan, leikki kylän lasten kanssa pallopelejä, kerjäsi ruokansa ja tanssi niityllä perhosten kanssa. Runot ovat koskettavia, viisaita, läsnäolevia ja niin tosia. Ajattomia. Häntä painoi usein huoli muista ihmisistä ja maailmasta. Mutta pohjimmiltaan hän oli onnellinen. Siltä ainakin tuntuu, kun hänen runojaan lukee.
9. Sanna Kalström Taivaan mittakaava (Otava 2004) Hypätäänpä Suomeen ja nykyhetkeen. Taidekoululla, kivikoulussamme, pyöri pöydällä vuoden tämä runokirja. Sanoivat, että on hyvä. Olin spektinen. Mutta nyt pari viikkoa sitten päätin etsiä sen kirjastosta ja tutustua siihen. On se hyvä. Pidän Kalströmin kielestä ja tavasta rakentaa runoistaan utuisia unia, joihin uppoaa. Hän ei käytä kliseitä. Hän luo uusia kielikuvia. Hänen runonsa tulevat iholle. Hän on taitava, tunteva ja aistiva runoilija. Haluaisin lukea lisää hänen runojaan.
10. Pertti Nieminen Päivä näin sininen ja tyyni (Otava 2000) Kun käyn kirjastossa, käyn joka kerta katsomassa runohyllyn kohtaa N. Turhaan. Ei sieltä löydy uusia Kai Niemisen kirjoja. Aina silmiini osuu suuret määrät Pertti Niemisen kirjoja. Viime kerralla oli sitten lähes pakko tutustua tähänkin Niemiseen. Hän on Kai Niemisen isä! Luulin, että olisi veli. Isä-Pertti on runoilija ja kiinalaisen kirjallisuuden kääntäjä. Hän on samanlainen mietiskelijä ja luonnontulkitsija kuin poikansakin. Tässä runokirjassa pidän tosin eniten runoista, jotka kertovat Pertin lapsenlapsista Maurasta ja Larissasta. Siis, en tiedä ovatko he oikeasti tuon nimisiä, mutta varmasti he ovat olemassa. Niin todentuntuisia ja aitoja runot ovat. Isoisä katsoo lapsenlapsiaan viisailla silmillään. Ja lapsetkin ovat viisaita, kaikista viisaimpia. Sen isoisä näkee.
Tähän lista loppui. Haastan kaikki runojenystävät tekemään oman listansa omaan blogiinsa. Ja kertokaa siitä minulle. Tulen katsomaan.
maanantaina, kesäkuuta 25, 2007
Raitis ilma tekee hyvää
(klikkaa isommaksi, jos teksti ei näy)Lähiaikoina tulossa postaus absolutismista eli raittiudesta. Haluan vain tehdä hieman lisää tausta työtä ennen aiheesta kirjoittamista.
Lopetin kaikenlaisen alkoholinkäytön 1,5 vuotta aatteellisista ja käytännöllisistä syistä. Halusin löytää paremman tavan rentoutua ja poistaa yleistä maallista ahdistusta. Luin paljon zenbuddhalaista kirjallisuutta ja hain tietoa meditaatiosta.
En ole katunut päätöstäni. Esimerkiksi: eipä tule krapula, ei kulu rahaa, ei tule tehtyä/sanottu tyhmyyksiä hiprakassa tai hauskat illat eivät lopu liian pian pahoinvointiin.
Googlasin äsken sanaa absolutismi ja löysin tällaisen yhdistyksen kuin Raittiuden ystävät. Nyt on menossa kampanja nimeltä Selvin päin kesään!
Aistit täynnä
Kotona. Avasin tietokoneen ja ryhdyin lukemaan blogeja. NONO:ssa oli julkaistu kauniisti kirjoittavan Silumiinin kirjoitus nimeltä Jos luovuus on talo, talo olen minä.
Ensimmäiseksi ilostuin nimestä Marguerite Duras. Olin yrittänyt muistella sen ranskalaisen naisen nimeä, jonka kirjaa Essi-opettaja luki niin innokkaasti keväällä. Käyn tänään hakemassa kirjastossa muutaman Durasin kirjan.
Silumiini kirjoitti kauniisti, ja kaikki oli niin totta. Käykää lukemassa se itse. En ala referoimaan.
Mutta sitten kommenttilaatikossa alkoi keskustelu.
Tuima kysyi: "Runoilijat siis kulkevat jatkuvasti valppaana, havainnoivat ympäristöään silloinkin, kun näyttävät vain olevan?"
Silumiini vastasi: "Kyllä, luulen että ympäristön tarkkaileminen on yhteistä kaikille luoville ihmisille, runoilijoista valokuvaajiin. Maailma täytyy pystyä näkemään jollakin tuoreella tavalla, erilaisesta näkökulmasta, jotta voisi luoda uutta."
Minä lisäsin: "Tarkkailemisesta. Kyllä. Minä rekisteröin koko ajan. Minä olen sellainen. Muistan mitä vaatteita ihmisillä oli päällä kummilapsen ristiäisissä. Kummilapsi on jo 5-vuotias. Muistan hajuja, pintoja, värejä ja tunnelmia.
Ei ihme, että joskus vain olen ja istun, koska maailma tunkeutuu minuun kaikkien aistieni kautta. Ja sitten minua sanotaan laiskaksi ja hitaaksi. Minähän on anturi, koko ajan työntouhussa."
Ja jatkan tähän omaa blogiini aiheesta.
Istuin eilen lapsuuden kotini pihalla kaivon kannen päällä. Kädessäni oli suuret työmiehen hanskat, kovat ja käristyneet kuumuudesta. Olin pihalla yksin. Muut olivat sisällä. Grillissä paloi hiillos. Halstereissa paistui pekonikääreisiä herkkusieniä, makkaraa ja kesäkurpitsaa.
Istuin ja odottelin. Aurinko paistoi kuumasti. Mäkäräiset yrittivät tunkeutua silmiini ja korviini, mutta onneksi tuuli vei niitä toistuvasti kauemmas. Kaivon vieressä oli ohut nuori koivu. Koivuksi se oli nuori. Se oli tuskin viittä metriäkään pitkä.
Minusta ei tuntunut oikein miltään. Ihmisen elämän merkityksettömyys korostui siinä hetkessä. Miltä tuntuisi olla tuo koivu? Se on katsellut tiiviisti paikoillaan pihan ihmisten touhuja. Sen ainut tarkoitus oli kasvaa vähän pitemmäksi, paksummaksi ja tuuhemmaksi. Vai oliko koivun elämällä edes sen suurempaa tarkoitusta? Olla vain ja elää. Imeä vettä ja ravinteita maasta. Ottaa vastaa auringonvaloa. Kasvattaa urpuja ja siemeniä. Lopulta saavuttaa korkein korkeus, lahoa ja kuolla pois.
Grillattavat kypsyivät ja vein ruuan sisälle.
Syönnin päälle menimme saunaan. Kiuas oli lämmitetty koivuhaloilla. Sauna oli liian kuuma ja pistävä minulle. Peseydyimme. Kaadoimme vettä kauhalla päällemme. Suihku ei ollut koskaan kuulunut tämän talon ylellisyyksiin. Minä muutin 13-vuotiaana sellaiseen taloon, jossa oli suihku. Lapsena tällainen saunominen oli arkipäivää.
Katselin saunan eteisen ikkunasta ulos ja taas ihmettelin. Aurinko paistoi haapapuun takaa. Haavan lehdet liplattelivat. Miksei mikään tunnu miltään? Saunomisen jälkeen pitäisi olla sellainen ihanan raukea ja autuas tunne. Nyt olo oli +-0. Ei ollut hyvä, mutta ei ahdistanutkaan. Kummallinen olo.
Mietin myös sitä, että pitääkö sen elämisen aina tuntua voimakkaasti joltain. Ehkä tämä oli nyt sitä aikuisen ihmisen arkielämää.
Ei. Olen kokenut sen millaista on olla tasapainossa ja läsnäolevana luonnolle, maailmalle. Olen kokenut sen tyynen rauhallisen tunteen hiekkatiellä kävellessäni.
Tajusin sitten, että olen pohjattoman väsynyt. Syön toista antibioottikuuria peräkkäin. Sairasteleminen väsyttää. En ole harrastunut juuri mitään liikuntaa vuoteen (oikeastaan en ole harrastanut liikuntaa juuri koskaan). Nyt se liikkumattomuus alkaa tuntua. Ei jaksa. Pienikin ponnistelu saa olon tuntumaan siltä kuin olisi juossut maratonin.
En tiedä miten muilla ihmisillä menee väsymyksen tullessa. Kumpi menee ensin: aistiminen vai tekeminen?
Minulta lähtee heti pois tekeminen. Aistiminen jää. Lopulta en jaksa mitään muuta kuin istua, olla ja aistia. Kirjoittaminen ja ajatteleminen jäävät. Aivot, jotka kirjoittavat vaikka kynä ei liiku.
Kirjoitin torstaina erään kilpailunovellin valmiiksi ja vein sen postiin, vaikka olin puolikuntoinen ja väsynyt. Oli pakko tehdä se. Deadline oli lähestymässä. En missään nimessä olisi jaksanut siivota tai järjestellä asuntoa. Ei mitään fyysistä. Olen kuullut, että monilla voi olla juuri päin vastoin. Väsyneenä ei voi tehdä mitään, joka vaatii ajattelua. Voi vaikka siivota tai järjestellä asuntoa.
Mutta kyllä minun nyt pitää tehdä jotain tälle huonolle kunnolleni. Pitäisiköhän taas tehdä päätös ryhtyä liikkumaan? Käydä vaikkapa kävelemässä kolme kertaa viikossa vähintään puolen tunnin ajan. Aloittaa kevyesti.
Olen tehnyt noita aloituksia vaikka kuinka monesti. Sitten joko kyllästynyt tai unohtanut parin viikon kuluttua. Minulla on se kirjoittamisen ja ajattelisen tarve, ei liikkumisen tarve. Jos olisi tarve liikkua, liikkuisin.
Saatan kyllä kuolla nuorena kirjailija, jos en ihan oikeasti ryhdy pitämään kunnostani huolta. Ehkäpä pitää merkitä kalenteriin ne liikunta-ajat ja laittaa kännykkään muistutus? Ei ole varaa palkata personal traineria. Sehän olisi paras ratkaisu.
Häiritsee tuo profiilivalokuvakin. En minä ole ollut noin pirteä ja energinen sen jälkeen, kun taidekoulu loppui. Pitäisi laittaa siihen totuudenmukaisempi kuva, joka kuvaa paremmin tämän hetkistä olotilaa. Sekin on tietysti väliaikaista. Mikäpä ei olisi?
Ensimmäiseksi ilostuin nimestä Marguerite Duras. Olin yrittänyt muistella sen ranskalaisen naisen nimeä, jonka kirjaa Essi-opettaja luki niin innokkaasti keväällä. Käyn tänään hakemassa kirjastossa muutaman Durasin kirjan.
Silumiini kirjoitti kauniisti, ja kaikki oli niin totta. Käykää lukemassa se itse. En ala referoimaan.
Mutta sitten kommenttilaatikossa alkoi keskustelu.
Tuima kysyi: "Runoilijat siis kulkevat jatkuvasti valppaana, havainnoivat ympäristöään silloinkin, kun näyttävät vain olevan?"
Silumiini vastasi: "Kyllä, luulen että ympäristön tarkkaileminen on yhteistä kaikille luoville ihmisille, runoilijoista valokuvaajiin. Maailma täytyy pystyä näkemään jollakin tuoreella tavalla, erilaisesta näkökulmasta, jotta voisi luoda uutta."
Minä lisäsin: "Tarkkailemisesta. Kyllä. Minä rekisteröin koko ajan. Minä olen sellainen. Muistan mitä vaatteita ihmisillä oli päällä kummilapsen ristiäisissä. Kummilapsi on jo 5-vuotias. Muistan hajuja, pintoja, värejä ja tunnelmia.
Ei ihme, että joskus vain olen ja istun, koska maailma tunkeutuu minuun kaikkien aistieni kautta. Ja sitten minua sanotaan laiskaksi ja hitaaksi. Minähän on anturi, koko ajan työntouhussa."
Ja jatkan tähän omaa blogiini aiheesta.
Istuin eilen lapsuuden kotini pihalla kaivon kannen päällä. Kädessäni oli suuret työmiehen hanskat, kovat ja käristyneet kuumuudesta. Olin pihalla yksin. Muut olivat sisällä. Grillissä paloi hiillos. Halstereissa paistui pekonikääreisiä herkkusieniä, makkaraa ja kesäkurpitsaa.
Istuin ja odottelin. Aurinko paistoi kuumasti. Mäkäräiset yrittivät tunkeutua silmiini ja korviini, mutta onneksi tuuli vei niitä toistuvasti kauemmas. Kaivon vieressä oli ohut nuori koivu. Koivuksi se oli nuori. Se oli tuskin viittä metriäkään pitkä.
Minusta ei tuntunut oikein miltään. Ihmisen elämän merkityksettömyys korostui siinä hetkessä. Miltä tuntuisi olla tuo koivu? Se on katsellut tiiviisti paikoillaan pihan ihmisten touhuja. Sen ainut tarkoitus oli kasvaa vähän pitemmäksi, paksummaksi ja tuuhemmaksi. Vai oliko koivun elämällä edes sen suurempaa tarkoitusta? Olla vain ja elää. Imeä vettä ja ravinteita maasta. Ottaa vastaa auringonvaloa. Kasvattaa urpuja ja siemeniä. Lopulta saavuttaa korkein korkeus, lahoa ja kuolla pois.
Grillattavat kypsyivät ja vein ruuan sisälle.
Syönnin päälle menimme saunaan. Kiuas oli lämmitetty koivuhaloilla. Sauna oli liian kuuma ja pistävä minulle. Peseydyimme. Kaadoimme vettä kauhalla päällemme. Suihku ei ollut koskaan kuulunut tämän talon ylellisyyksiin. Minä muutin 13-vuotiaana sellaiseen taloon, jossa oli suihku. Lapsena tällainen saunominen oli arkipäivää.
Katselin saunan eteisen ikkunasta ulos ja taas ihmettelin. Aurinko paistoi haapapuun takaa. Haavan lehdet liplattelivat. Miksei mikään tunnu miltään? Saunomisen jälkeen pitäisi olla sellainen ihanan raukea ja autuas tunne. Nyt olo oli +-0. Ei ollut hyvä, mutta ei ahdistanutkaan. Kummallinen olo.
Mietin myös sitä, että pitääkö sen elämisen aina tuntua voimakkaasti joltain. Ehkä tämä oli nyt sitä aikuisen ihmisen arkielämää.
Ei. Olen kokenut sen millaista on olla tasapainossa ja läsnäolevana luonnolle, maailmalle. Olen kokenut sen tyynen rauhallisen tunteen hiekkatiellä kävellessäni.
Tajusin sitten, että olen pohjattoman väsynyt. Syön toista antibioottikuuria peräkkäin. Sairasteleminen väsyttää. En ole harrastunut juuri mitään liikuntaa vuoteen (oikeastaan en ole harrastanut liikuntaa juuri koskaan). Nyt se liikkumattomuus alkaa tuntua. Ei jaksa. Pienikin ponnistelu saa olon tuntumaan siltä kuin olisi juossut maratonin.
En tiedä miten muilla ihmisillä menee väsymyksen tullessa. Kumpi menee ensin: aistiminen vai tekeminen?
Minulta lähtee heti pois tekeminen. Aistiminen jää. Lopulta en jaksa mitään muuta kuin istua, olla ja aistia. Kirjoittaminen ja ajatteleminen jäävät. Aivot, jotka kirjoittavat vaikka kynä ei liiku.
Kirjoitin torstaina erään kilpailunovellin valmiiksi ja vein sen postiin, vaikka olin puolikuntoinen ja väsynyt. Oli pakko tehdä se. Deadline oli lähestymässä. En missään nimessä olisi jaksanut siivota tai järjestellä asuntoa. Ei mitään fyysistä. Olen kuullut, että monilla voi olla juuri päin vastoin. Väsyneenä ei voi tehdä mitään, joka vaatii ajattelua. Voi vaikka siivota tai järjestellä asuntoa.
Mutta kyllä minun nyt pitää tehdä jotain tälle huonolle kunnolleni. Pitäisiköhän taas tehdä päätös ryhtyä liikkumaan? Käydä vaikkapa kävelemässä kolme kertaa viikossa vähintään puolen tunnin ajan. Aloittaa kevyesti.
Olen tehnyt noita aloituksia vaikka kuinka monesti. Sitten joko kyllästynyt tai unohtanut parin viikon kuluttua. Minulla on se kirjoittamisen ja ajattelisen tarve, ei liikkumisen tarve. Jos olisi tarve liikkua, liikkuisin.
Saatan kyllä kuolla nuorena kirjailija, jos en ihan oikeasti ryhdy pitämään kunnostani huolta. Ehkäpä pitää merkitä kalenteriin ne liikunta-ajat ja laittaa kännykkään muistutus? Ei ole varaa palkata personal traineria. Sehän olisi paras ratkaisu.
Häiritsee tuo profiilivalokuvakin. En minä ole ollut noin pirteä ja energinen sen jälkeen, kun taidekoulu loppui. Pitäisi laittaa siihen totuudenmukaisempi kuva, joka kuvaa paremmin tämän hetkistä olotilaa. Sekin on tietysti väliaikaista. Mikäpä ei olisi?
perjantaina, kesäkuuta 22, 2007
Ihana sateeton juhannus
Juhannusaurinko
Originally uploaded by Hahmo
Milloin viimeksi oli näin kaunis ja kirkas juhannus? Enpä muista. Niin usein on ollut sateista ja kylmää. Nyt juhannusaurinko saa paistaa ja valaista vihreän Suomen.
Kävin ottamassa tämän kuvan takapihalla klo 23. Ihmettelin, että mitä ne linnut huutavat pellolla. Liekö haukka yrittänyt varastaa munia?
Flickr:ssä on lisää kuvia juhannusaatolta. Kauniita maisemia Oulusta ja Oulun läheltä.
torstaina, kesäkuuta 21, 2007
ValokuvaTorstai: jäätelökesä
- Hei tytöt! Syötäiskö jäätelöä?- Joo!
- Eihän täällä olekaan...
- Iskä on taas syöny kaikki jäätelöt!
- Iskä on herkkusuu.
- No, niin on.
ValokuvaTorstain aiheen jäätelökesä (meillä tosin syödään jäätelöä ympäri vuoden).
Häh, juhannus? Nyt jo?
Vaikka osaltamme onkin saatettu syyllistyä laiminlyönteihin, voidaan taholtamme kuitenkin todeta, että juhannus antaa mahdollisuuden parantaa huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja. Eräitä yksityiskohtia lukuunottamatta angiina asettaa tahomme tukalaan tilanteeseen ajateltaessa peräänkuulutettua lakonisuutta. Täytyy siitä huolimatta että maailmalla on viime aikoina tapahtunut paljon, todeta, että juhannus ennakoi osaltaan hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä. Tosiasia on, että angiina auttaa käyttäjää ymmärtämään ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta. Vaihtelevalla menestyksellä myös juhannus antaa mahdollisuuden parantaa liian vähäisiä tuotannollisia resursseja.
Eikös olekin täysin selvää ja ymmärrettävää? Jos tuntuu ihan pelkältä pupulta, sitä se onkin! Voit itsekin suoltaa samanlaista skeidaa tällä Puppulausegeneraattorilla ja maailma palastuu.
Se kyllä on tosiasia, että huomenna on Juhannusaatto ja minulla on uusiutunut angiina. Sitkeä pöpö!
Nyt sentään sain lastenhoidon järjestymään niin, että nukuin yksin ja rauhassa kotona koko eilisen päivän. Heräsin vain kerran ottamaan lisää särkylääkettä. Tänään varmaan saan hakea uuden antibioottikuurin apteekista.
Hyvää, lämmintä ja turvallista juhannusta kaikille!
Eikös olekin täysin selvää ja ymmärrettävää? Jos tuntuu ihan pelkältä pupulta, sitä se onkin! Voit itsekin suoltaa samanlaista skeidaa tällä Puppulausegeneraattorilla ja maailma palastuu.
Se kyllä on tosiasia, että huomenna on Juhannusaatto ja minulla on uusiutunut angiina. Sitkeä pöpö!
Nyt sentään sain lastenhoidon järjestymään niin, että nukuin yksin ja rauhassa kotona koko eilisen päivän. Heräsin vain kerran ottamaan lisää särkylääkettä. Tänään varmaan saan hakea uuden antibioottikuurin apteekista.
Hyvää, lämmintä ja turvallista juhannusta kaikille!
maanantaina, kesäkuuta 18, 2007
sunnuntai, kesäkuuta 17, 2007
Ryokan, suuri hupsu
En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.
*****
Tulen illalla Kankanshaan ja jään yöksi
Sen jälkeen kun kerran katkaisin siteet
perheeseen ja kotiin,
olen vaellellut etelässä, vaellellut pohjoisessa,
antanut vuosien kulua.
Kaapu ylläni, kulho kädessäni tulen käymään luonasi
ja tuon tullessani tämän hyytävän tuulen ja rankkasateen.
Ryokan: Suuri hupsu (suomentanut Kai Nieminen, 2000 Basam Books)
Olen etsinyt tuota kirjaa yli puoli vuotta kirjastoista. Viime keskiviikkona se odotti minua Oulun pääkirjaston runo-osaston yhdellä hyllyllä, muiden kirjojen päällä, pois omasta paikastaan nyrjähtäneenä. Kuka ihme sen siihen oli jättänyt? Olin jo kerännyt sylin täyteen runokirjoja. Olin lähdössä pois, kun huomasin sanan: Ryokan.
Kirja oikeaan aikaan. Minä olen suuri hupsu, pyhä yksinkertaisuus. En ymmärrä rahasta mitään. En käsitä toimentulosta enkä käytännön asioista. Haluaisin olla kuin Ryokan. Ehkä joskus olenkin. Vanhana mummona. Mutta "mietiskelystä ei ole elinkeinoksi". Niin sanoi itse Ryokan yhdessä runossaan ja ryhtyi kirjoittamaan runoa ystävälleen.
Kaikki voimani ovat kuluneet muutoksessa elämiseen. Poissa on ympäriltäni taidekoulu ja taiteen ymmärtäjät. Nyt täytyisi takoa toimeentuloa ja olla tunnollinen, kunnollinen ja vastuullinen. Mutta minähän olen! Omalla tavallani...
Mutta kenelle se kelpaa? Kuka ymmärtäisi?
Eikä Ryokan ollut hupsu tai laiska, vaikka niin hän sanoi itsestään. Ehkä muutkin saattoivat niin ajatella rääsyläisen nähdessään. Hän oli tuottelias runoilija ja kalligrafi. Ei niin, että olisi tuottanut rahaa. Hän kirjoitti niin kuin eli, ja hän eli niin kuin kirjoitti. Ei taideta rahan vuoksi vaan itse taiteen vuoksi.
Minun haaveena olisi vielä joskus elää taiteilija-apurahalla. Verrattavissa hyvin pitkälle kerjäävään runoilijazenmunkkiin.
Tuntuu, että nyt tarvitsisin vain jostain vähän henkistä tukea, että voisi syyllistymättä tavoitella tuota tilaa.
Kirjoitin 15.6. eli perjantaina seuraavan runon:
Juoksen pihan yli
poskeni punaisia.
Kyyneleet pusertuvat silmistäni.
Ihmiset vaativat minulta sitä
mitä minä en heille voi antaa.
En voi,
haluaisin kyllä,
mutta en voi.
Siksi itken.
Lauantaina 16.6. yöllä unta odottaessani kirjoitin:
En minä laiskottele siksi,
että olisin laiska.
Tuuli puhaltaa ulkona.
Vesi valuu pitkin puuseinää .
Minä kuuntelen kuinka
ruoho kasvaa,
ihan hiljaa.
*****************
Tämän blogikirjoituksen rinnakkaiskirjoitus löytyy täältä. Halusin muistaa ja haluaisin, että muut muistaisivat.
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.
*****
Tulen illalla Kankanshaan ja jään yöksi
Sen jälkeen kun kerran katkaisin siteet
perheeseen ja kotiin,
olen vaellellut etelässä, vaellellut pohjoisessa,
antanut vuosien kulua.
Kaapu ylläni, kulho kädessäni tulen käymään luonasi
ja tuon tullessani tämän hyytävän tuulen ja rankkasateen.
Ryokan: Suuri hupsu (suomentanut Kai Nieminen, 2000 Basam Books)
Olen etsinyt tuota kirjaa yli puoli vuotta kirjastoista. Viime keskiviikkona se odotti minua Oulun pääkirjaston runo-osaston yhdellä hyllyllä, muiden kirjojen päällä, pois omasta paikastaan nyrjähtäneenä. Kuka ihme sen siihen oli jättänyt? Olin jo kerännyt sylin täyteen runokirjoja. Olin lähdössä pois, kun huomasin sanan: Ryokan.
Kirja oikeaan aikaan. Minä olen suuri hupsu, pyhä yksinkertaisuus. En ymmärrä rahasta mitään. En käsitä toimentulosta enkä käytännön asioista. Haluaisin olla kuin Ryokan. Ehkä joskus olenkin. Vanhana mummona. Mutta "mietiskelystä ei ole elinkeinoksi". Niin sanoi itse Ryokan yhdessä runossaan ja ryhtyi kirjoittamaan runoa ystävälleen.
Kaikki voimani ovat kuluneet muutoksessa elämiseen. Poissa on ympäriltäni taidekoulu ja taiteen ymmärtäjät. Nyt täytyisi takoa toimeentuloa ja olla tunnollinen, kunnollinen ja vastuullinen. Mutta minähän olen! Omalla tavallani...
Mutta kenelle se kelpaa? Kuka ymmärtäisi?
Eikä Ryokan ollut hupsu tai laiska, vaikka niin hän sanoi itsestään. Ehkä muutkin saattoivat niin ajatella rääsyläisen nähdessään. Hän oli tuottelias runoilija ja kalligrafi. Ei niin, että olisi tuottanut rahaa. Hän kirjoitti niin kuin eli, ja hän eli niin kuin kirjoitti. Ei taideta rahan vuoksi vaan itse taiteen vuoksi.
Minun haaveena olisi vielä joskus elää taiteilija-apurahalla. Verrattavissa hyvin pitkälle kerjäävään runoilijazenmunkkiin.
Tuntuu, että nyt tarvitsisin vain jostain vähän henkistä tukea, että voisi syyllistymättä tavoitella tuota tilaa.
Kirjoitin 15.6. eli perjantaina seuraavan runon:
Juoksen pihan yli
poskeni punaisia.
Kyyneleet pusertuvat silmistäni.
Ihmiset vaativat minulta sitä
mitä minä en heille voi antaa.
En voi,
haluaisin kyllä,
mutta en voi.
Siksi itken.
Lauantaina 16.6. yöllä unta odottaessani kirjoitin:
En minä laiskottele siksi,
että olisin laiska.
Tuuli puhaltaa ulkona.
Vesi valuu pitkin puuseinää .
Minä kuuntelen kuinka
ruoho kasvaa,
ihan hiljaa.
*****************
Tämän blogikirjoituksen rinnakkaiskirjoitus löytyy täältä. Halusin muistaa ja haluaisin, että muut muistaisivat.
torstaina, kesäkuuta 14, 2007
ValokuvaTorstai: Ääni
Älkää huutako. En tietystikään leikannut oikeasti.
Siitä olisi lähtenyt kyllä ääntä.
Älähdittekö?
Anteeksi.
ValokuvaTorstain aiheena ääni.
RunoTorstai: Ääni
Eteneminen
Malmijuna vyöryy pohjoiseen vaunut täristen,
kiiltävät kiskot vinkuvat,
vanha asemarakennus nitisee,
puinen lattia tutisee,
pölyiset viinilasit helisevät
kaapissa.
Istuin eilen
heinien keskellä
hyttysten syötävänä
ja katselin tyhjiä kiskoja.
Pitääkö olla hiljaa, jos ei ole
mitään
järkevää
sanottavaa?
RunoTorstain aiheena ääni.
Malmijuna vyöryy pohjoiseen vaunut täristen,
kiiltävät kiskot vinkuvat,
vanha asemarakennus nitisee,
puinen lattia tutisee,
pölyiset viinilasit helisevät
kaapissa.
Istuin eilen
heinien keskellä
hyttysten syötävänä
ja katselin tyhjiä kiskoja.
Pitääkö olla hiljaa, jos ei ole
mitään
järkevää
sanottavaa?
RunoTorstain aiheena ääni.
keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007
Äidin pikku Peukku-Teukka
Kapteeni Teukka taksissa menossa kohti lentokenttää. Takana hänen kolme mielikuvitusystäväänsä: äiti, Ossi ja psykologi Väyrynen.Miten esitys meni? Sen kerron täällä.
tiistaina, kesäkuuta 12, 2007
Pikkuinen Temmes
Pieni mutta koristeellinen infotaulu Salen seinustallaTänään oli aikaa. Keskimmäistä tyttöä ei voinut vielä viedä päivähoitoon, mutta kyllä häntä voisi jo lähes terveeksi sanoa. Päätimme lähteä pienelle ajelulle happea hengittämään. Ajoimme Temmekseen (vai Temmekselle?).
Tämä pikkuinen kunta liitettiin Tyrnävään vuonna 2001.
Temmeksen keskusta oli hiljainen. Kirjastokin oli kiinni. En ymmärrä miksi yritän aina tiistaisin käydä Temmeksen kirjastossa, koska se on ainut päivä milloin se on kiinni. Tuollaisista sivukirjastoista voi tehdä löytöjä. Suosittujakin kirjoja saa heti ilman jonotuksia.
Temmeksen kuuluisuus on taiteilija Seppo Similä. Hänen taidegalleriansa sijaitsee lähellä Temmeksen keskustaa. Tuo infotaulu on hänen rakentamansa tai ainakin suunnittelemansa. Huomasin myös, että monilla asukkailla oli postilaatikon taustana samantyyppinen koristeellinen rakennelma. Similän taidegallerian piha on täynnä pitsimäisiä huvimajoja.
Huomasin tuosta kartasta, että keskustan alueella on myös museoalue.
Tämä pikkuinen kunta liitettiin Tyrnävään vuonna 2001.
Temmeksen keskusta oli hiljainen. Kirjastokin oli kiinni. En ymmärrä miksi yritän aina tiistaisin käydä Temmeksen kirjastossa, koska se on ainut päivä milloin se on kiinni. Tuollaisista sivukirjastoista voi tehdä löytöjä. Suosittujakin kirjoja saa heti ilman jonotuksia.
Temmeksen kuuluisuus on taiteilija Seppo Similä. Hänen taidegalleriansa sijaitsee lähellä Temmeksen keskustaa. Tuo infotaulu on hänen rakentamansa tai ainakin suunnittelemansa. Huomasin myös, että monilla asukkailla oli postilaatikon taustana samantyyppinen koristeellinen rakennelma. Similän taidegallerian piha on täynnä pitsimäisiä huvimajoja.
Huomasin tuosta kartasta, että keskustan alueella on myös museoalue.
Rakennus 1760-luvulta
Rakennus 1920-luvulta? Saatan muistaa väärin. En ottanut valokuvaa infotaulusta, jossa oli tiedot kaikista alueen rakennuksista.maanantaina, kesäkuuta 11, 2007
Itsensä näköinen ihminen
Nimetön, kesäkuu 2007 (akvarelli)Tämä seuraava on itselleni muistilapuksi ja teillekin pienenä vinkkinä. Irene Kristeriltä on ilmestynyt uusi kirja nimeltä Itsensä näköinen ihminen.
Kopioin esittelyn suoraan Kirjapajan sivuilta:
"Itsensä näköinen ihminen auttaa lukijaa pohtimaan, elääkö tämä oman kokoista elämää fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, seksuaalisesti ja henkisesti.Nykyaikana elämme jatkuvaa puberteettia: tiedämme suurin piirein mitä tahdomme ja toimimme sen mukaan, mutta annamme muiden kantaa seuraukset. Kyllästymme helposti parisuhteissa, tavoittelemme täydellistä vartaloa, joogaamme, koska se on trendikästä. Emme riitä itsenämme. Haluamme olla rakastetumpia ja halutumpia.
Pukeudumme, ajattelemme ja olemme siten, kuten ajattelemme muiden tahtovan. Samalla käännämme itsellemme selkämme, vaiennamme omat toiveemme, joten olemme levottomia ja elämäämme tyytymättömiä."
Aion tarkistaa löytyykö tuota kirjaa kirjastosta. Tuo on nimittäin sellainen kirja, jonka haluaisin itsekin kirjoittaa. Kristeri näköjään ehti vain ensin...
KYSYMYS: Maalasin tuon taulun tänä aamuna. Minulla ei tullut mitään ajatusta mistä maalaisin. Siispä vain laitoin värejä paperille. Mikä teistä olisi hyvä nimi tuolle taululle? Mitä se esittää?
ODOTETTY ESITYS!
12. TEATTERITELTTAVIIKKO ti 12. – la 16.6.2007
kotinurtsilla Kansankadun ja Nummikadun kulmassa
Oulun taidekoulun
nuorten Underground- teatteri esittää, förevisar, plays
ÄIDIN PIENI PEUKKU-TEUKKA, K-10
käsikirj. Rundgren-Sakko-Torvinen
ohj. UllaK
ti 20, to 20, pe 19
OOKKO NÄÄ ANU? K-10
käsikirj. ja ohjaus, kuten edellä
ke 19, pe 18, la 18
TÖ TEIKEN POIS K-10
pohj. Shakespearen turhiin lemmentouhuihin
ohj. UllaK
ke 20, pe 20, la 19
KÖYSISMI-OPS K-8
perusideointi ryhmän, ohjailu UllaK
ti 19, ke 18, to 19
SIINÄ SE ISTUU, LYTTYTYTTÖ K-5
ideointi UllaK, toteutus ryhmän
ti 18, to 18, pe 17
PUUN HENKI
nuorten poikkitaiteellisen arkangelilaisoululaisen
roolipelijäljittely- leirin päätösproduktio K-8
la 20
VAPAA PÄÄSY
************************
Käykääpä katsomassa tuo Teukka-juttu!
Huh, omaa vatsaa ihan kouraisi. Lauran, Ismon ja minun käsikirjoitustyöpajan tulos on nyt näyttämöllä oikeasti.
kotinurtsilla Kansankadun ja Nummikadun kulmassa
Oulun taidekoulun
nuorten Underground- teatteri esittää, förevisar, plays
ÄIDIN PIENI PEUKKU-TEUKKA, K-10
käsikirj. Rundgren-Sakko-Torvinen
ohj. UllaK
ti 20, to 20, pe 19
OOKKO NÄÄ ANU? K-10
käsikirj. ja ohjaus, kuten edellä
ke 19, pe 18, la 18
TÖ TEIKEN POIS K-10
pohj. Shakespearen turhiin lemmentouhuihin
ohj. UllaK
ke 20, pe 20, la 19
KÖYSISMI-OPS K-8
perusideointi ryhmän, ohjailu UllaK
ti 19, ke 18, to 19
SIINÄ SE ISTUU, LYTTYTYTTÖ K-5
ideointi UllaK, toteutus ryhmän
ti 18, to 18, pe 17
PUUN HENKI
nuorten poikkitaiteellisen arkangelilaisoululaisen
roolipelijäljittely- leirin päätösproduktio K-8
la 20
VAPAA PÄÄSY
************************
Käykääpä katsomassa tuo Teukka-juttu!
Huh, omaa vatsaa ihan kouraisi. Lauran, Ismon ja minun käsikirjoitustyöpajan tulos on nyt näyttämöllä oikeasti.
Makrokuvia
  |   |
Minäkin halusin tehdä tällaisen diaesityksen. Laitoin siihen 10 erilaista makrokuvaa.
Nauttikaa! :)
ps. noista simpukoista voisin sanoa sen, että ne ovat tämän aamun taideteos tai leikkiteos. Keskimmäinen tytär leikki koristesimpukoilla ja teki niistä ryhmittymiä. Tuossa on perhe. Isä, äiti ja paljon pikkusiskoja!
sunnuntai, kesäkuuta 10, 2007
Eero Huovinen: Pappi?
Olen lueskellut huhtikuusta lähtien Eero Huovisen kirja Pappi? (WSOY 2001) . Olen nyt vasta sivulla 84. Kirja on niin runsas ja ajatuksia herättävä, että sitä on ollut vaikea lukea tuon nopeampaa.Huovinen on kirjoittanut kirjan kuin henkilökohtaisen kirjeen. Itseasiassa kirjaa voi pitää paimenkirjeenä alaisilleen, mutta silti sen voi lukea kuka tahansa pappeudesta ja teologiasta kiinnostunut. Huovinen kertoo asioista läheltä itseään. Kevyesti, mutta silti harkiten ja viisaasti. Asioita pitää usein jäädä itse hiljaisuudessa miettimään.
Huovinen pohtii kirjassa pappeutta lähes jokaiselta mahdolliselta suunnalta.
Osassa Ihmisen palvelija kirjoitetaan s. 62 esimerkiksi näin:
"Papin ovi voi olla joko suljettu tai kutsuvasti raollaan. Kiireinen pappi on varattu pappi. Liikaviisaat papit nolaavat ja karkottavat luotaan. Nokkelat papit saattavat hämmentää enemmän kuin kutsua. Tavallinen pappi on kynnyksetön pappi. Pappi, jolla on korvat auki, alkaa vähitellen kuulla ihmeellisiä tarinoita ja kertomuksia, sekä iloisia että raskaita kokemuksia ihmisten elämästä."
Kirja-arvostelu en pysty teoksesta vielä tekemään. Saa nähdä kauanko menee, että saan sen edes luettua.
Netistä löytyivät seuraavat arvostelut:
Yliopistolehti
Helsingin Sanomat
lauantaina, kesäkuuta 09, 2007
Heidin valinnat
Minä pitkään katselin sillä silmällä Allyn jaettuja juttuja. Tänään sitten opettelin tekemään ihan oman jakorasian.
Siellä on nyt vain kolme juttua. Sinne pääsee myös tuosta oikeanpuoleisesta sivupalkista löytyvästä ikkunasta.
Mutta eiköhän sinne ilmesty lisää hyviä juttuja aina, kun löydän niitä.
Siellä on nyt vain kolme juttua. Sinne pääsee myös tuosta oikeanpuoleisesta sivupalkista löytyvästä ikkunasta.
Mutta eiköhän sinne ilmesty lisää hyviä juttuja aina, kun löydän niitä.
perjantaina, kesäkuuta 08, 2007
PakinaPerjantai: käänne
Upslaakit täynnä hiekkaa
Tuossa sain äskettäin kuulla, että naapurin nuorella isännällä oli ollut taas hieman hankaluuksia. Hän oli palannut illanvietosta pari viikkoa sitten, ja askel oli ollut sangen raskas. Isäntä oli päässyt vaivoin kävelemään tanssilavalta kotiin asti. Kotona hän oli raahautunut kammariin, riisunut yltään parhaan pukunsa ja rysähtänyt sänkyyn emännän viereen nukkumaan.
Aamulla nuori emäntä oli löytänyt sängyn vierestä vaatekasasta housut, joiden upslaakit eli käänteet olivat olleet täynnä hiekkaa. Eipä ihme, että isännän meno oli ollut vaivalloista.
Emäntä ei riemastunut hiekkalöydöstään. Hiekkaa nimittäin löytyi eteisestä, keittiöstä jääkaapin edestä ja vessasta.
Isäntää kuulusteltaessa krapulaisella miesparalla ei ollut aavistustakaan miten hiekka oli housujen käänteisiin joutunut. Tanssilavan ja kotitilan välillä on kyllä suurehko soramonttu, josta löytyy hienoakin hiekkaa. Mutta miksi ihmeessä hän siellä olisi käynyt? Kyllähän isäntä aikaisemmin oli tullut aina suorinta tietä kotiin ilman mitään turhia käännöksiä.
Siinäpä on taas kyläläisille puhuttavaa. Arvoitus tuskin koskaan ratkeaa. Mutta emäntä ei jäänyt selityksiä odottelemaan vaan osti isännälle sellaiset housut, ettei lahkeisiin ei ainakaan hiekkaa enää pääsisi kertymään.
Tuossa sain äskettäin kuulla, että naapurin nuorella isännällä oli ollut taas hieman hankaluuksia. Hän oli palannut illanvietosta pari viikkoa sitten, ja askel oli ollut sangen raskas. Isäntä oli päässyt vaivoin kävelemään tanssilavalta kotiin asti. Kotona hän oli raahautunut kammariin, riisunut yltään parhaan pukunsa ja rysähtänyt sänkyyn emännän viereen nukkumaan.
Aamulla nuori emäntä oli löytänyt sängyn vierestä vaatekasasta housut, joiden upslaakit eli käänteet olivat olleet täynnä hiekkaa. Eipä ihme, että isännän meno oli ollut vaivalloista.
Emäntä ei riemastunut hiekkalöydöstään. Hiekkaa nimittäin löytyi eteisestä, keittiöstä jääkaapin edestä ja vessasta.
Isäntää kuulusteltaessa krapulaisella miesparalla ei ollut aavistustakaan miten hiekka oli housujen käänteisiin joutunut. Tanssilavan ja kotitilan välillä on kyllä suurehko soramonttu, josta löytyy hienoakin hiekkaa. Mutta miksi ihmeessä hän siellä olisi käynyt? Kyllähän isäntä aikaisemmin oli tullut aina suorinta tietä kotiin ilman mitään turhia käännöksiä.
Siinäpä on taas kyläläisille puhuttavaa. Arvoitus tuskin koskaan ratkeaa. Mutta emäntä ei jäänyt selityksiä odottelemaan vaan osti isännälle sellaiset housut, ettei lahkeisiin ei ainakaan hiekkaa enää pääsisi kertymään.
Haircuttia ja kutsumusta
SITÄ JA TÄTÄ SEKUN VAIN KIRJOITTELEN
Huomaa kyllä, että jotain on tapahtunut. Sen voi todeta lukemalla tätä minun blogiani. Tämä täyttyy haircutista ja sosiaalipehmopornosta!!!
Kun olin taidekoulussa, kirjoitin tänne vain esseitä ja runoja. Nyt kirjoitan arkipäiväisistä asioista, joita minulle tapahtuu. Ei sentään vielä ole sitä tyyliä, että "Heräsinpä tuossa ja keitin kahvit..."
Mistä johtuu?
Minun arkipäiväni koostuivat viime lukuvuonna siitä, että heräsin, tein aamuhommat, vein lapset hoitoon, ajelin radiota kuunnellen kivikoululle ja istuin tietokoneelle odottamaan muita. Kun Essi tuli paikalle, hipsin hänen huoneeseen kertomaan aamun kuulumiset ja kuuntelin Essin asiat. Se on naisille tärkeä sosiaalinen tapahtuma: jutustelu, yhteyden luominen ja verkostoutumisen lujittaminen.
Sitten palasin tietokoneelle. Sitten kello oli 0915. Kaikki istuivat nahkasohviin, ja laitettiin aamubiisi soimaan. Taas jutustelua siitä mikä mielessä oli. Se saatoi olla mitä vain. Sen jälkeen päivän aiheet ja tehtävät. Niihin uppoutuminen. Oli tunne, että teki jotain tärkeää minkä osasi ja mistä piti.
Nyt ei ole enää tuota aamurituaalia, eikä jutustelua iltapäivisinkään. Hiljaisuutta. Ei yhteisiä kirjoitusprojekteja.
Täytyy tehdä asialle jotain! En halua tästä blogista mitään haircuttiblogia!
KUTSUMUSAMMATTI?
Tänään saapui sopivasti Positiivareiden Plussa- lehti. Siinä sanottiin esimerkikti työstä näin:
Noinko helppoa se on? Minä tiedän mikä on kutsumukseni. Se on kirjoittaminen. Voin tietysti yrittää vaientaa sen sisältäni vähäksi aikaa, mutta minusta tulee sen seurauksena hyvin tympääntynut ihminen. On tullut jo. Näin pian. Tarvitsen myös yhteistyötä ihmisten kanssa, projekteja ja ideointia.
Minulle on todella vaikeaa tehdä työtä vain rahasta. En varmaan ikinä opi siihen.
Aika ahdistava tilanne. Eikös vain?
Huomaa kyllä, että jotain on tapahtunut. Sen voi todeta lukemalla tätä minun blogiani. Tämä täyttyy haircutista ja sosiaalipehmopornosta!!!
Kun olin taidekoulussa, kirjoitin tänne vain esseitä ja runoja. Nyt kirjoitan arkipäiväisistä asioista, joita minulle tapahtuu. Ei sentään vielä ole sitä tyyliä, että "Heräsinpä tuossa ja keitin kahvit..."
Mistä johtuu?
Minun arkipäiväni koostuivat viime lukuvuonna siitä, että heräsin, tein aamuhommat, vein lapset hoitoon, ajelin radiota kuunnellen kivikoululle ja istuin tietokoneelle odottamaan muita. Kun Essi tuli paikalle, hipsin hänen huoneeseen kertomaan aamun kuulumiset ja kuuntelin Essin asiat. Se on naisille tärkeä sosiaalinen tapahtuma: jutustelu, yhteyden luominen ja verkostoutumisen lujittaminen.
Sitten palasin tietokoneelle. Sitten kello oli 0915. Kaikki istuivat nahkasohviin, ja laitettiin aamubiisi soimaan. Taas jutustelua siitä mikä mielessä oli. Se saatoi olla mitä vain. Sen jälkeen päivän aiheet ja tehtävät. Niihin uppoutuminen. Oli tunne, että teki jotain tärkeää minkä osasi ja mistä piti.
Nyt ei ole enää tuota aamurituaalia, eikä jutustelua iltapäivisinkään. Hiljaisuutta. Ei yhteisiä kirjoitusprojekteja.
Täytyy tehdä asialle jotain! En halua tästä blogista mitään haircuttiblogia!
KUTSUMUSAMMATTI?
Tänään saapui sopivasti Positiivareiden Plussa- lehti. Siinä sanottiin esimerkikti työstä näin:
- Kaikki eivät voi olla kutsumustyössä, mutta jokainen voi asennoitua tehtäviinsä ikään kuin tekisi sitä kutsumuksesta. Ei ole niin vähäpätöistä työtä, etteikö sillä olisi merkitystä, ei ole niin pientä tehtävää, joka ei olisi arvokas. Kun hoidat työsi antaumuksella, huolellisesti ja perinpohjaisesti, olet lunastanut oikeutuksesi elää onnellista elämää. Tärkeintä ei ole se, mitä teet, vaan kuinka suhtaudut siihen, mitä teet. Oma onnellisuutesi on siitä kiinni. Tom Lundberg
Noinko helppoa se on? Minä tiedän mikä on kutsumukseni. Se on kirjoittaminen. Voin tietysti yrittää vaientaa sen sisältäni vähäksi aikaa, mutta minusta tulee sen seurauksena hyvin tympääntynut ihminen. On tullut jo. Näin pian. Tarvitsen myös yhteistyötä ihmisten kanssa, projekteja ja ideointia.
Minulle on todella vaikeaa tehdä työtä vain rahasta. En varmaan ikinä opi siihen.
Aika ahdistava tilanne. Eikös vain?
torstaina, kesäkuuta 07, 2007
Haluatko reportteriksi?
Eräs ystäväni antoi minulle hyvä vihjeen. Kiitos. :)
Apu-lehti etsii Apureporttereja!
Apu etsii mielenkiintoisia raportteja. Jos ne julkaistaan ko nettisivuilla, kirjoittaja saa 20 - 200 e palkkion. Jos juttu on erityisen hyvä ja se julkaistaan itse Apu-lehdessä, siitä voi saada parhaimmillaan 1000 euroa.
Olisiko tuossa hyvä sauma harjoitella artikkelien kirjoittamista?
Apu-lehti etsii Apureporttereja!
Apu etsii mielenkiintoisia raportteja. Jos ne julkaistaan ko nettisivuilla, kirjoittaja saa 20 - 200 e palkkion. Jos juttu on erityisen hyvä ja se julkaistaan itse Apu-lehdessä, siitä voi saada parhaimmillaan 1000 euroa.
Olisiko tuossa hyvä sauma harjoitella artikkelien kirjoittamista?
ValokuvaTorstai: kone
Kalteva taso lienee yksinkertaisimpia keksintöjä, joista voidaan käyttää nimitystä kone. Periaatteena on muuttaa potentiaalienergiaa liike-energiaksi. Kaltevan tason yläpäähän voidaan asettaa esimerkiksi liukuva tai vierivä esine. Esine liikkuu kaltevaa tasoa gravitaation voimalla, mutta tason suuntaisesti eli alaviistoon, joten osa gravitaation aiheuttamasta liikkeestä muuttuu horisontaaliseksi liike-energiaksi. Osa potentiaalienergiasta katoaa myös kitkan vaikutuksesta lämmöksi. Kaltevaa tasoa voi käyttää avuksi myös nostettaessa esinettä alemmalta tasolta ylemmälle. Tällöin voiman ei tarvitse olla niin suuri, vaikka työntömatka kasvaakin. Tehty työ ei kasva, ellei oteta huomioon kitkan vaikutusta.
Lähde: Wikipedia
Yritin keksiä mahdollisimman yksinkertaisen ratkaisun ValokuvaTorstain aiheeseen kone. Mutta... kone on yksinkertainen, selitys ei ole. ;)
RunoTorstai: kone
keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007
Maailmanpyörässä
Suomen Tivoli Oulussa
Originally uploaded by Hahmo
Kävin sunnuntaina elämäni ensimmäisen kerran maailmanpyörässä. Lisää kuvia Frickr:ssä.
A niinkuin angiina
A-ryhmän streptokokin aiheuttama nielutulehdus eli angiina
Streptokokin aiheuttamaa nielutulehdusta ei voi tunnistaa pelkästään sen oireiden perusteella, vaan taudinmäärityksen tulee tapahtua viljelytestien avulla. Bakteerin aiheuttamaa nielutulehdusta epäillään, jos kurkkukipu on alkanut äkillisesti ja siihen liittyy kuumeennousu (yleensä yli 38 astetta) ja muut tyypilliset ylähengitystietulehduksen (eli flunssan oireet puuttuvat). Angiinan yhteydessä nielussa voi näkyä vaaleita peitteitä. Angiinaa osataan epäillä myös silloin, jos sairastuneen lähipiirissä joku on juuri sairastanut angiinan tai esim. opiskelupaikassa, työpaikalla, lasten päiväkodissa jne. on angiinaan sairastuneita. Angiina voi kokonaan hoitamatta jätettynä aiheuttaa epidemian. Laboratoriossa varmennettu angiina hoidetaan antibioottilääkityksellä (ensisijaisesti penisilliinillä) ja siihen liittyvä kurkkukipu erikseen tulehduslääkkeillä. Kivun hoitaminen voidaan aloittaa jo ennen tutkimustulosten varmistumista, eikä se vaikuta mahdollisen antibioottihoidon tehoon. YTHS
Tytöillä oli viime viikolla kuumetta ja kurkkukipua. Käytettiin vanhinta tytärtä terveyskeskuksessakin. Ottivat nieluviljelyn. Mutta kuume ja kurkkukipu loppuivat. Tytöt vaikuttivat täysin terveiltä. Terveydenhoitaja käski soittaa tuloksia. Soitin yhden päivän jälkeen. Negatiivinen. Sanoi, että pitää soittaa toisen päivän jälkeen. Kuulemma menee jopa kaksi tai kolme päivää ennen kuin testissä näkyy bakteerikasvua.
En sitten ehtinyt tai muistanut asiasta soittaa, kuin vasta eilen. Itselläkin olo oli ollut hirveä jo aamulla. Kurkku kipeä ja paleli aivan älyttömästi. Tuntui ihan hullulta, että ulkona oli +25 astetta, ja minä palelin kuin Siperiassa!
Angiinahan se sitten olikin vanhimmalla tyttärellä. Otatin itsestänikin nielunäytteen eilen. Tuloksia taas saa odotella muutaman päivän.
Hain tytöt pois hoidosta, ettei vanhin tartuta muita ja hankin sairaslomaa. Eilen sitten makasin sängyssä 38 asteen kuumeessa ja laskin tunteja siihen milloin saan ottaa seuraavan Buranan. Huomasi ihan selvästi milloin Burana alkoi lakata vaikuttamasta. Vanhin tyttö sai jo antibioottikuurin.
Eilen olisin kyllä kaivannut kotiin sitä kodinhoitajaa, MLL:n apua tai jotain. Mies oli työmatkalla, joten ei voinut rynnätä avuksi. On vaikea hoitaa kolmea pientä lasta kovassa kuumeessa. Tuohon voisi joku sanoa, että mitäs menin hankkimaan niin paljon lapsia, etten pysty niitä yksin hoitamaan. Tuli vain mieleeni tämä Kalevan keskusteluketju, jossa kauhisteltiin sitä, että miten äidit kehtaavatkin pyytää apua. Pitäisi vissiin yksin selvitä?
Nykyaika on näköjään hyvin narsistista ja kovaa, jos ainakin tutkii tuota Kalevan keskustelua. Missä on lähimmäisen rakkaus ja halu ymmärtää muita? Ne, jotka ovat yksin selvinneet, ovat katkeria eivätkä auta muita. Sanovat, että jokaisen täytyy hoitaa itse omat ristinsä. Tämä varmaan pätee vähän joka asiaan nyky-yhteiskunnassa.
Nykyaikana tukiverkosto alkaa olla kai harvinainen ilmiö. Liekö kellään enää sellaista tätien, ystävien ja sukulaisten muodostamaa yhteisöä? Ehkä on. En tiedä.
Soitin yhdelle oman kunnan kodinhoitajalle ja hän naureskellen sanoi, että ei heillä ole pitkään aikaan ollut mahdollisuuksia auttaa tuollaisissa tilanteissa. Minua jäi vaivaamaan hänen naureskelunsa. Hän vaikutti olevan hyvällä tuulella. Kaipa kesä vaikutti asiaan, mutta minulle jäi omituinen olo. No, ehkä hän yritti piristää minua omalla hyvällä tuulellaan? Olisi kai pitänyt kysyä, että mitä naureskelee.
Otin selville MLL:n puhelinnumeron, mutta soittoaika oli päättynyt jo klo 1300. Se siitä sitten.
Lähetin tekstiviestiä parille sellaiselle ihmisille, jonka arvelin pystyvän irrottautumaan ja tulemaan avuksi. Kukaan ei päässyt tulemaan. Ymmärrän kyllä. Heillä oli kyllä kova halua tulla auttamaan ja uskon sen.
Oikeastaan iltapäivä ja ilta meni kohtuullisen hyvin. Tytöt eivät tapelleet, vaan leikkivät nätisti keskenään. Katsoivat esimerkiksi elokuvia. Minä kömmin sängystä aina tarvittaessa antamaan välipalaa tai mehua.
Illalla mies tuli kotiin. Hän siivosi, tiskasi ja pesi pyykit sekä järjesti asunnon. Soitti isälleni, että voisiko hän tulla seuraavana päivänä avuksi. Minä itse en soittanut hänelle, koska hän asuu sen verran kaukana ja on vanha ihminen, että en viitsisi häntä vaivata. Isä lupasi kyllä tulla, jos oloni jatkuu yhtä huonona.
Nyt olen kuitenkin jo päässyt ylös sängystä. Buranaa vielä pitää kuitenkin syödä ja kurkku on kipeä. Mutta ehkä tästä alkaa elämä voittaa?
Streptokokin aiheuttamaa nielutulehdusta ei voi tunnistaa pelkästään sen oireiden perusteella, vaan taudinmäärityksen tulee tapahtua viljelytestien avulla. Bakteerin aiheuttamaa nielutulehdusta epäillään, jos kurkkukipu on alkanut äkillisesti ja siihen liittyy kuumeennousu (yleensä yli 38 astetta) ja muut tyypilliset ylähengitystietulehduksen (eli flunssan oireet puuttuvat). Angiinan yhteydessä nielussa voi näkyä vaaleita peitteitä. Angiinaa osataan epäillä myös silloin, jos sairastuneen lähipiirissä joku on juuri sairastanut angiinan tai esim. opiskelupaikassa, työpaikalla, lasten päiväkodissa jne. on angiinaan sairastuneita. Angiina voi kokonaan hoitamatta jätettynä aiheuttaa epidemian. Laboratoriossa varmennettu angiina hoidetaan antibioottilääkityksellä (ensisijaisesti penisilliinillä) ja siihen liittyvä kurkkukipu erikseen tulehduslääkkeillä. Kivun hoitaminen voidaan aloittaa jo ennen tutkimustulosten varmistumista, eikä se vaikuta mahdollisen antibioottihoidon tehoon. YTHS
Tytöillä oli viime viikolla kuumetta ja kurkkukipua. Käytettiin vanhinta tytärtä terveyskeskuksessakin. Ottivat nieluviljelyn. Mutta kuume ja kurkkukipu loppuivat. Tytöt vaikuttivat täysin terveiltä. Terveydenhoitaja käski soittaa tuloksia. Soitin yhden päivän jälkeen. Negatiivinen. Sanoi, että pitää soittaa toisen päivän jälkeen. Kuulemma menee jopa kaksi tai kolme päivää ennen kuin testissä näkyy bakteerikasvua.
En sitten ehtinyt tai muistanut asiasta soittaa, kuin vasta eilen. Itselläkin olo oli ollut hirveä jo aamulla. Kurkku kipeä ja paleli aivan älyttömästi. Tuntui ihan hullulta, että ulkona oli +25 astetta, ja minä palelin kuin Siperiassa!
Angiinahan se sitten olikin vanhimmalla tyttärellä. Otatin itsestänikin nielunäytteen eilen. Tuloksia taas saa odotella muutaman päivän.
Hain tytöt pois hoidosta, ettei vanhin tartuta muita ja hankin sairaslomaa. Eilen sitten makasin sängyssä 38 asteen kuumeessa ja laskin tunteja siihen milloin saan ottaa seuraavan Buranan. Huomasi ihan selvästi milloin Burana alkoi lakata vaikuttamasta. Vanhin tyttö sai jo antibioottikuurin.
Eilen olisin kyllä kaivannut kotiin sitä kodinhoitajaa, MLL:n apua tai jotain. Mies oli työmatkalla, joten ei voinut rynnätä avuksi. On vaikea hoitaa kolmea pientä lasta kovassa kuumeessa. Tuohon voisi joku sanoa, että mitäs menin hankkimaan niin paljon lapsia, etten pysty niitä yksin hoitamaan. Tuli vain mieleeni tämä Kalevan keskusteluketju, jossa kauhisteltiin sitä, että miten äidit kehtaavatkin pyytää apua. Pitäisi vissiin yksin selvitä?
Nykyaika on näköjään hyvin narsistista ja kovaa, jos ainakin tutkii tuota Kalevan keskustelua. Missä on lähimmäisen rakkaus ja halu ymmärtää muita? Ne, jotka ovat yksin selvinneet, ovat katkeria eivätkä auta muita. Sanovat, että jokaisen täytyy hoitaa itse omat ristinsä. Tämä varmaan pätee vähän joka asiaan nyky-yhteiskunnassa.
Nykyaikana tukiverkosto alkaa olla kai harvinainen ilmiö. Liekö kellään enää sellaista tätien, ystävien ja sukulaisten muodostamaa yhteisöä? Ehkä on. En tiedä.
Soitin yhdelle oman kunnan kodinhoitajalle ja hän naureskellen sanoi, että ei heillä ole pitkään aikaan ollut mahdollisuuksia auttaa tuollaisissa tilanteissa. Minua jäi vaivaamaan hänen naureskelunsa. Hän vaikutti olevan hyvällä tuulella. Kaipa kesä vaikutti asiaan, mutta minulle jäi omituinen olo. No, ehkä hän yritti piristää minua omalla hyvällä tuulellaan? Olisi kai pitänyt kysyä, että mitä naureskelee.
Otin selville MLL:n puhelinnumeron, mutta soittoaika oli päättynyt jo klo 1300. Se siitä sitten.
Lähetin tekstiviestiä parille sellaiselle ihmisille, jonka arvelin pystyvän irrottautumaan ja tulemaan avuksi. Kukaan ei päässyt tulemaan. Ymmärrän kyllä. Heillä oli kyllä kova halua tulla auttamaan ja uskon sen.
Oikeastaan iltapäivä ja ilta meni kohtuullisen hyvin. Tytöt eivät tapelleet, vaan leikkivät nätisti keskenään. Katsoivat esimerkiksi elokuvia. Minä kömmin sängystä aina tarvittaessa antamaan välipalaa tai mehua.
Illalla mies tuli kotiin. Hän siivosi, tiskasi ja pesi pyykit sekä järjesti asunnon. Soitti isälleni, että voisiko hän tulla seuraavana päivänä avuksi. Minä itse en soittanut hänelle, koska hän asuu sen verran kaukana ja on vanha ihminen, että en viitsisi häntä vaivata. Isä lupasi kyllä tulla, jos oloni jatkuu yhtä huonona.
Nyt olen kuitenkin jo päässyt ylös sängystä. Buranaa vielä pitää kuitenkin syödä ja kurkku on kipeä. Mutta ehkä tästä alkaa elämä voittaa?
sunnuntai, kesäkuuta 03, 2007
Marttyyrin manaus
Minä huomasin, että sinä tulit autolla pihalle jo kymmenen minuuttia sitten. Missä viivyit? Mikset tullut heti sisään? Ja ota nuo kuraiset kenkäsi pois! Kehtaatkin tuoda eteiseen noin paljon paskaa!
Äläkä ala murjottamaan. Minä olen elämäni aikana aivan riittävästi sinua passannut ja siivonnut jälkiäsi. Mitään kiitosta en ole saanut.
Hiljaa! Älä yritä edes aukaista suutasi. Minua on turha komennella. Saat tästä lähtien keittää itse ruokasi, siivota jälkesi ja pestä pyykkisi. Minulla väsyttää nyt. Minulla on oikeus levähtää edes joskus. Sinulla on velvollisuus auttaa vaimoasi. Tiedätköhän, äijärukka, edes mitä se tarkoittaa.
Äläkä syyllistä minua! Minulla on oikeus omiin mielipiteisiini! Etkö sinä siellä parisuhdekurssilla mitään oppinut? Siellähän sanottiin, että toista pitää arvostaa ja kunnioittaa semmoisen kuin hän on. Mutta sinä se aina vain minua syytät ja syyllistät. Toista ei saa yrittää muuttaa. Minä saan tehdä asiani juuri omalla tavallani.
Menepä nyt kauppaan ja osta ruokaa itsellesi, jos osaat. En ole tänään jaksanut tehdä ruokaa. Olen tehnyt omia juttujani. Mitä juttuja? Ja nehän eivät sinulle kuulu! Minulla on oikeus yksityisyyteeni.
Älä pilaa minun päivääni tuolla pahalla tuulellasi. Minä haluan olla rauhassa ja rentoutua. Sinä olet aina niin negatiivinen. No, isääsi sinä olet tullut. Minkäs sinä geeneillesi voit, ukkoparka.
Muuten, ennen kuin lähdet sinne kauppaan, saanko antaa yhden vihjeen? Sinäkin voisit hieman kehittyä henkisesti. Ota mallia minusta. Minä olen kehittynyt todella paljon viime aikoina. On surullista, jos sinä et samalla tavalla panosta itseesi kuin minä. Oikeastaan, voisitko muuttua ihan toisenlaiseksi ihmiseksi? Minä en jaksa enää katsella tuommoista vätystä. Kyllä sinun vain pitää nyt kiltisti katsoa peiliin ja huomata, että sinä tarvitset muutosta. Ota itseäsi niskasta kiinni!
Ei tästä parisuhteesta muuten mitään tule.
************************************
Tämä äskeinen kirjoitus oli minun toinen minuuttinovellini. Tämä ei sijoittunut. Siitä huolimatta se on minulle jotenkin rakkaampi kuin se Maaäidin kutsu. Nämähän ovat muutoinkin ihan toisenlaisia luonteeltaan.
Eli se taitaa olla totta:
KILL YOUR DARLINGS!
Heitä roskakoriin ne tekstit, joita rakastat. No, nyt heitin sen tänne kuitenkin.
Ei ole hyvän tavan mukaista, että kirjoittaja alkaa selittelemään tekstejään, mutta nyt en taida tavoista välittää. Selitän siis hieman.
Minä tein novelliin raa'an karikatyyrin tyypillisestä marttyyristä. Olen elämäni aikana tavannut monia marttyyreita ja kuullut jos jonkinlaista dialogia. Parisuhdeoppaista ja muista psykologisista kehityskirjoista löytyy myös "hyviä" asioita, mitä ei missään nimessä saa sanoa parisuhteessa toiselle, mutta niitä sitten kuitenkin lauotaan.
Minulle tämä teksti on huumoriteksti, joka jopa pistää nauramaan. Nauran lähinnä itselleni ja kaikille muille, jotka pystyvät samaan hengenvetoon mahduttamaan syytöksen ja syyllistymisen. Kyllä, olen minäkin sanonut sammakoita. Niitä pääsee nälkäisenä, väsyneenä ja ahdistuneena. Enemmän niitä tuli silloin, kun elämä tuntui elämättömältä ja olin äärimmäisen uupunut. Muuta pakotietä arjesta ei ollut kuin valittaminen. Nyt sitä voi hieman katsoa itseään etäältäkin ja nauraa. Yritän muistaa vaihtaa näkökulmia ja käyttää retoriikan taitoja hyväkseni arjessa. Luen joka aamu Positiivareiden Aamiaisen, jos siitä on vaikka hyötyä.
Novellin nainen (se voisi olla mieskin, marttyyrius ei katso sukupuolta oikeassa elämässä, nyt jostain syystä halusin päähenkilöksi naisen) nimittäin syyllistyy lähes jokaiseen syytöksen, jonka hän ukkoparalleen lykkää. En tiedä onko mikään syytöksistä aiheellinen. Tarina ei taaskaan kerro sitä. Voihan olla, että valittamiseen on aihetta. Mutta ainakin kovasti puhuja on sitä mieltä, että hän on oikeutettu mesoamaan.
On kaksi ääripäätä. Toisessa on ihmiset, jotka huomaavat paljon helpommin roskan toisen silmässä, mutta eivät näe malkaa omassa silmässä.
Toisessa päässä on ihmiset, jotka pitävät itseään lantatunkiona, eivätkä osaa arvostaa itseään ollenkaan.
Tästä muistin sen Häpeän monet kasvot - kirjan, jos kerroin aikasemmin tässä kirjoituksessa.
Siteeraan itseäni siteeraamassa Malisen kirjaa:
"Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.
Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.
Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää."
Muistin myös sen Kiltteydestä kipeät -kirjan, josta kerron tässä kirjoituksessa.
Siteeraan taas itseäni ja Valtavaaraa:
"Aikuisenakin entinen kiltti lapsi jatkaa toisten tahdon toteuttamista. Moni on epävarma, saako sitä omaa tahtoa ollenkaan käyttää. Kiltti ei haluaisi loukata ketään. Hän haluaisi miellyttää kaikkia. Hänestä tuntuu, että jo pelkkä oman tahdon ilmaiseminen on muiden loukkaamista. Kiltti ihminen ei ole onnellinen. Anna-Liisa Valtavaara kirjoittaa näin: "En ole tainnut tavata toisten tahdon toteuttajaa, joka olisi pohjimmiltaan tyytyväinen omaan elämäänsä. Ehkä hän uskottelee itselleen niin, kenties uskookin, mutta jostain hänen persoonastaan tihkuu tyytymättömyys, katkeruus ja ilottomuus. Voimatkin ovat saattaneet jo mennä vain toisia varten eläessä."
Siis vihainen marttyyri voikin olla liian kiltti? Kun kattilassa paine kasvaa, niin kyllähän se kansi lentää siitä sitten voimakkaasti. Muistaakseni Valtavaara kirjoitti myös marttyyreistä tuossa kirjassa.
Kumpaa novellihenkilöä kohtaan te tunnette sympatiaa? Sitä joka puhuu tai paremminkin huutaa vai sitä kohtaan, joka on vaiti?
Vai tuletteko vihaiseksi luettuanne tuon novellin?
Miten tämän postauksen nyt oikein lopettaisi... Rakkaus tuli taas mieleen ja se, että kuinka inhimillisiä me kaikki olemme. Herkkiä, hauraita ja pelkääviä. Meillä on tunteita, mutta osoitamme niitä kovin kummallisella tavalla joskus.
Rakastakaa lähimmäistä niin kuin itseä.
Niinkuin haluatte ihmisten tekevän teille,tehkää samoin heille.
Huh, nuo jos minäkin joskus oppisin muistamaan joka päivä. Tuo kakkoslause pääsee muuten sekä positiivisiin että negatiivisiin asioihin. Ehkäpä tuo ykkönenkin. Jos ei itseään rakasta, ei voi rakastaa muitakaan.
Sunnuntain kirjoitus päättyy tähän.
Äläkä ala murjottamaan. Minä olen elämäni aikana aivan riittävästi sinua passannut ja siivonnut jälkiäsi. Mitään kiitosta en ole saanut.
Hiljaa! Älä yritä edes aukaista suutasi. Minua on turha komennella. Saat tästä lähtien keittää itse ruokasi, siivota jälkesi ja pestä pyykkisi. Minulla väsyttää nyt. Minulla on oikeus levähtää edes joskus. Sinulla on velvollisuus auttaa vaimoasi. Tiedätköhän, äijärukka, edes mitä se tarkoittaa.
Äläkä syyllistä minua! Minulla on oikeus omiin mielipiteisiini! Etkö sinä siellä parisuhdekurssilla mitään oppinut? Siellähän sanottiin, että toista pitää arvostaa ja kunnioittaa semmoisen kuin hän on. Mutta sinä se aina vain minua syytät ja syyllistät. Toista ei saa yrittää muuttaa. Minä saan tehdä asiani juuri omalla tavallani.
Menepä nyt kauppaan ja osta ruokaa itsellesi, jos osaat. En ole tänään jaksanut tehdä ruokaa. Olen tehnyt omia juttujani. Mitä juttuja? Ja nehän eivät sinulle kuulu! Minulla on oikeus yksityisyyteeni.
Älä pilaa minun päivääni tuolla pahalla tuulellasi. Minä haluan olla rauhassa ja rentoutua. Sinä olet aina niin negatiivinen. No, isääsi sinä olet tullut. Minkäs sinä geeneillesi voit, ukkoparka.
Muuten, ennen kuin lähdet sinne kauppaan, saanko antaa yhden vihjeen? Sinäkin voisit hieman kehittyä henkisesti. Ota mallia minusta. Minä olen kehittynyt todella paljon viime aikoina. On surullista, jos sinä et samalla tavalla panosta itseesi kuin minä. Oikeastaan, voisitko muuttua ihan toisenlaiseksi ihmiseksi? Minä en jaksa enää katsella tuommoista vätystä. Kyllä sinun vain pitää nyt kiltisti katsoa peiliin ja huomata, että sinä tarvitset muutosta. Ota itseäsi niskasta kiinni!
Ei tästä parisuhteesta muuten mitään tule.
************************************
Tämä äskeinen kirjoitus oli minun toinen minuuttinovellini. Tämä ei sijoittunut. Siitä huolimatta se on minulle jotenkin rakkaampi kuin se Maaäidin kutsu. Nämähän ovat muutoinkin ihan toisenlaisia luonteeltaan.
Eli se taitaa olla totta:
KILL YOUR DARLINGS!
Heitä roskakoriin ne tekstit, joita rakastat. No, nyt heitin sen tänne kuitenkin.
Ei ole hyvän tavan mukaista, että kirjoittaja alkaa selittelemään tekstejään, mutta nyt en taida tavoista välittää. Selitän siis hieman.
Minä tein novelliin raa'an karikatyyrin tyypillisestä marttyyristä. Olen elämäni aikana tavannut monia marttyyreita ja kuullut jos jonkinlaista dialogia. Parisuhdeoppaista ja muista psykologisista kehityskirjoista löytyy myös "hyviä" asioita, mitä ei missään nimessä saa sanoa parisuhteessa toiselle, mutta niitä sitten kuitenkin lauotaan.
Minulle tämä teksti on huumoriteksti, joka jopa pistää nauramaan. Nauran lähinnä itselleni ja kaikille muille, jotka pystyvät samaan hengenvetoon mahduttamaan syytöksen ja syyllistymisen. Kyllä, olen minäkin sanonut sammakoita. Niitä pääsee nälkäisenä, väsyneenä ja ahdistuneena. Enemmän niitä tuli silloin, kun elämä tuntui elämättömältä ja olin äärimmäisen uupunut. Muuta pakotietä arjesta ei ollut kuin valittaminen. Nyt sitä voi hieman katsoa itseään etäältäkin ja nauraa. Yritän muistaa vaihtaa näkökulmia ja käyttää retoriikan taitoja hyväkseni arjessa. Luen joka aamu Positiivareiden Aamiaisen, jos siitä on vaikka hyötyä.
Novellin nainen (se voisi olla mieskin, marttyyrius ei katso sukupuolta oikeassa elämässä, nyt jostain syystä halusin päähenkilöksi naisen) nimittäin syyllistyy lähes jokaiseen syytöksen, jonka hän ukkoparalleen lykkää. En tiedä onko mikään syytöksistä aiheellinen. Tarina ei taaskaan kerro sitä. Voihan olla, että valittamiseen on aihetta. Mutta ainakin kovasti puhuja on sitä mieltä, että hän on oikeutettu mesoamaan.
On kaksi ääripäätä. Toisessa on ihmiset, jotka huomaavat paljon helpommin roskan toisen silmässä, mutta eivät näe malkaa omassa silmässä.
Toisessa päässä on ihmiset, jotka pitävät itseään lantatunkiona, eivätkä osaa arvostaa itseään ollenkaan.
Tästä muistin sen Häpeän monet kasvot - kirjan, jos kerroin aikasemmin tässä kirjoituksessa.
Siteeraan itseäni siteeraamassa Malisen kirjaa:
"Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.
Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.
Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää."
Muistin myös sen Kiltteydestä kipeät -kirjan, josta kerron tässä kirjoituksessa.
Siteeraan taas itseäni ja Valtavaaraa:
"Aikuisenakin entinen kiltti lapsi jatkaa toisten tahdon toteuttamista. Moni on epävarma, saako sitä omaa tahtoa ollenkaan käyttää. Kiltti ei haluaisi loukata ketään. Hän haluaisi miellyttää kaikkia. Hänestä tuntuu, että jo pelkkä oman tahdon ilmaiseminen on muiden loukkaamista. Kiltti ihminen ei ole onnellinen. Anna-Liisa Valtavaara kirjoittaa näin: "En ole tainnut tavata toisten tahdon toteuttajaa, joka olisi pohjimmiltaan tyytyväinen omaan elämäänsä. Ehkä hän uskottelee itselleen niin, kenties uskookin, mutta jostain hänen persoonastaan tihkuu tyytymättömyys, katkeruus ja ilottomuus. Voimatkin ovat saattaneet jo mennä vain toisia varten eläessä."
Siis vihainen marttyyri voikin olla liian kiltti? Kun kattilassa paine kasvaa, niin kyllähän se kansi lentää siitä sitten voimakkaasti. Muistaakseni Valtavaara kirjoitti myös marttyyreistä tuossa kirjassa.
Kumpaa novellihenkilöä kohtaan te tunnette sympatiaa? Sitä joka puhuu tai paremminkin huutaa vai sitä kohtaan, joka on vaiti?
Vai tuletteko vihaiseksi luettuanne tuon novellin?
Miten tämän postauksen nyt oikein lopettaisi... Rakkaus tuli taas mieleen ja se, että kuinka inhimillisiä me kaikki olemme. Herkkiä, hauraita ja pelkääviä. Meillä on tunteita, mutta osoitamme niitä kovin kummallisella tavalla joskus.
Rakastakaa lähimmäistä niin kuin itseä.
Niinkuin haluatte ihmisten tekevän teille,tehkää samoin heille.
Huh, nuo jos minäkin joskus oppisin muistamaan joka päivä. Tuo kakkoslause pääsee muuten sekä positiivisiin että negatiivisiin asioihin. Ehkäpä tuo ykkönenkin. Jos ei itseään rakasta, ei voi rakastaa muitakaan.
Sunnuntain kirjoitus päättyy tähän.
perjantaina, kesäkuuta 01, 2007
Liian iso päivä pienelle ihmiselle
Kaikki tiivistyy yhteen päivään tai viikkoon tai ehkä hetkeen. Se taas ei millään mahdu päähäni ilman sitä, että kylkiluut ovat pingottuneina sisälläni ja hartiani ovat kovat.
Tänään on ensimmäinen työpäivä vuorotteluvapaan jälkeen.
Tänään myöhästyin töistä.
Tänään en tahtonut saada silmiäni auki aamulla silmätulehduksen takia.
Tänään järjestys ei etene kronologisesti.
Tänään ostin Kaltion Oulusta, vaikka saisin sen postista ensi viikolla ilmaiseksi.
Tänään jonkun mielestä olen kirjoittanut söpön runon, joka herättää ristiriitaisia tunteita.
Tänään toinen autoistamme korjattiin.
Tänään tänne blogiini voi tulla joku Kaltion lukija tarkastamaan millaista huttua kirjoittelen.
Tänään ihmettelen sitä, miten junasilta voidaan korjata ilman, että juna ohjattaisiin kulkemaan kiertoraidetta pitkin.
Tänään kaikki lapseni ovat terveitä.
Tänään tuntuu, että joku muu minun niminen henkilö on voittanut Minuuttinovellikilpailun 2007.
Tänään itkettää se, että liikennevalot voivat olla punaiset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)