Pages

sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2007

Marttyyrin manaus

Minä huomasin, että sinä tulit autolla pihalle jo kymmenen minuuttia sitten. Missä viivyit? Mikset tullut heti sisään? Ja ota nuo kuraiset kenkäsi pois! Kehtaatkin tuoda eteiseen noin paljon paskaa!

Äläkä ala murjottamaan. Minä olen elämäni aikana aivan riittävästi sinua passannut ja siivonnut jälkiäsi. Mitään kiitosta en ole saanut.

Hiljaa! Älä yritä edes aukaista suutasi. Minua on turha komennella. Saat tästä lähtien keittää itse ruokasi, siivota jälkesi ja pestä pyykkisi. Minulla väsyttää nyt. Minulla on oikeus levähtää edes joskus. Sinulla on velvollisuus auttaa vaimoasi. Tiedätköhän, äijärukka, edes mitä se tarkoittaa.

Äläkä syyllistä minua! Minulla on oikeus omiin mielipiteisiini! Etkö sinä siellä parisuhdekurssilla mitään oppinut? Siellähän sanottiin, että toista pitää arvostaa ja kunnioittaa semmoisen kuin hän on. Mutta sinä se aina vain minua syytät ja syyllistät. Toista ei saa yrittää muuttaa. Minä saan tehdä asiani juuri omalla tavallani.

Menepä nyt kauppaan ja osta ruokaa itsellesi, jos osaat. En ole tänään jaksanut tehdä ruokaa. Olen tehnyt omia juttujani. Mitä juttuja? Ja nehän eivät sinulle kuulu! Minulla on oikeus yksityisyyteeni.

Älä pilaa minun päivääni tuolla pahalla tuulellasi. Minä haluan olla rauhassa ja rentoutua. Sinä olet aina niin negatiivinen. No, isääsi sinä olet tullut. Minkäs sinä geeneillesi voit, ukkoparka.

Muuten, ennen kuin lähdet sinne kauppaan, saanko antaa yhden vihjeen? Sinäkin voisit hieman kehittyä henkisesti. Ota mallia minusta. Minä olen kehittynyt todella paljon viime aikoina. On surullista, jos sinä et samalla tavalla panosta itseesi kuin minä. Oikeastaan, voisitko muuttua ihan toisenlaiseksi ihmiseksi? Minä en jaksa enää katsella tuommoista vätystä. Kyllä sinun vain pitää nyt kiltisti katsoa peiliin ja huomata, että sinä tarvitset muutosta. Ota itseäsi niskasta kiinni!

Ei tästä parisuhteesta muuten mitään tule.


************************************

Tämä äskeinen kirjoitus oli minun toinen minuuttinovellini. Tämä ei sijoittunut. Siitä huolimatta se on minulle jotenkin rakkaampi kuin se Maaäidin kutsu. Nämähän ovat muutoinkin ihan toisenlaisia luonteeltaan.

Eli se taitaa olla totta:

KILL YOUR DARLINGS!

Heitä roskakoriin ne tekstit, joita rakastat. No, nyt heitin sen tänne kuitenkin.

Ei ole hyvän tavan mukaista, että kirjoittaja alkaa selittelemään tekstejään, mutta nyt en taida tavoista välittää. Selitän siis hieman.

Minä tein novelliin raa'an karikatyyrin tyypillisestä marttyyristä. Olen elämäni aikana tavannut monia marttyyreita ja kuullut jos jonkinlaista dialogia. Parisuhdeoppaista ja muista psykologisista kehityskirjoista löytyy myös "hyviä" asioita, mitä ei missään nimessä saa sanoa parisuhteessa toiselle, mutta niitä sitten kuitenkin lauotaan.

Minulle tämä teksti on huumoriteksti, joka jopa pistää nauramaan. Nauran lähinnä itselleni ja kaikille muille, jotka pystyvät samaan hengenvetoon mahduttamaan syytöksen ja syyllistymisen. Kyllä, olen minäkin sanonut sammakoita. Niitä pääsee nälkäisenä, väsyneenä ja ahdistuneena. Enemmän niitä tuli silloin, kun elämä tuntui elämättömältä ja olin äärimmäisen uupunut. Muuta pakotietä arjesta ei ollut kuin valittaminen. Nyt sitä voi hieman katsoa itseään etäältäkin ja nauraa. Yritän muistaa vaihtaa näkökulmia ja käyttää retoriikan taitoja hyväkseni arjessa. Luen joka aamu Positiivareiden Aamiaisen, jos siitä on vaikka hyötyä.

Novellin nainen (se voisi olla mieskin, marttyyrius ei katso sukupuolta oikeassa elämässä, nyt jostain syystä halusin päähenkilöksi naisen) nimittäin syyllistyy lähes jokaiseen syytöksen, jonka hän ukkoparalleen lykkää. En tiedä onko mikään syytöksistä aiheellinen. Tarina ei taaskaan kerro sitä. Voihan olla, että valittamiseen on aihetta. Mutta ainakin kovasti puhuja on sitä mieltä, että hän on oikeutettu mesoamaan.

On kaksi ääripäätä. Toisessa on ihmiset, jotka huomaavat paljon helpommin roskan toisen silmässä, mutta eivät näe malkaa omassa silmässä.

Toisessa päässä on ihmiset, jotka pitävät itseään lantatunkiona, eivätkä osaa arvostaa itseään ollenkaan.

Tästä muistin sen Häpeän monet kasvot - kirjan, jos kerroin aikasemmin tässä kirjoituksessa.

Siteeraan itseäni siteeraamassa Malisen kirjaa:

"Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.

Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.

Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää."

Muistin myös sen Kiltteydestä kipeät -kirjan, josta kerron tässä kirjoituksessa.

Siteeraan taas itseäni ja Valtavaaraa:

"Aikuisenakin entinen kiltti lapsi jatkaa toisten tahdon toteuttamista. Moni on epävarma, saako sitä omaa tahtoa ollenkaan käyttää. Kiltti ei haluaisi loukata ketään. Hän haluaisi miellyttää kaikkia. Hänestä tuntuu, että jo pelkkä oman tahdon ilmaiseminen on muiden loukkaamista. Kiltti ihminen ei ole onnellinen. Anna-Liisa Valtavaara kirjoittaa näin: "En ole tainnut tavata toisten tahdon toteuttajaa, joka olisi pohjimmiltaan tyytyväinen omaan elämäänsä. Ehkä hän uskottelee itselleen niin, kenties uskookin, mutta jostain hänen persoonastaan tihkuu tyytymättömyys, katkeruus ja ilottomuus. Voimatkin ovat saattaneet jo mennä vain toisia varten eläessä."

Siis vihainen marttyyri voikin olla liian kiltti? Kun kattilassa paine kasvaa, niin kyllähän se kansi lentää siitä sitten voimakkaasti. Muistaakseni Valtavaara kirjoitti myös marttyyreistä tuossa kirjassa.

Kumpaa novellihenkilöä kohtaan te tunnette sympatiaa? Sitä joka puhuu tai paremminkin huutaa vai sitä kohtaan, joka on vaiti?

Vai tuletteko vihaiseksi luettuanne tuon novellin?

Miten tämän postauksen nyt oikein lopettaisi... Rakkaus tuli taas mieleen ja se, että kuinka inhimillisiä me kaikki olemme. Herkkiä, hauraita ja pelkääviä. Meillä on tunteita, mutta osoitamme niitä kovin kummallisella tavalla joskus.

Rakastakaa lähimmäistä niin kuin itseä.

Niinkuin haluatte ihmisten tekevän teille,tehkää samoin heille.


Huh, nuo jos minäkin joskus oppisin muistamaan joka päivä. Tuo kakkoslause pääsee muuten sekä positiivisiin että negatiivisiin asioihin. Ehkäpä tuo ykkönenkin. Jos ei itseään rakasta, ei voi rakastaa muitakaan.

Sunnuntain kirjoitus päättyy tähän.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Marttyyrin manaus" -juttu meni todella ihoni sisälle, koska se käsittelee niin läheltä omia kokemuksiani.

Olen elänyt marttyyrina. Olen isän kiltti pieni tyttö. Olen kuoliaaksi vaietun äidin mielisairauden uhri. Olen näkymätön lapsi.

Kun etsin nuorena naisena hyväksyntää ja rakkautta, lähdin ensimmäisen kotileikkiä haluavan nuoren miehen matkaan. Minut otettiin avosylin vastaan uuteen perheeseen, joka aluksi vaikutti normaalilta. Kunnes ulkokuori alkoi rapistua. Alta paljastui alkoholistirattijuoppoisän alkoholistirattijuopponarsistipoika, joka sairastui läheisriippuvuuteen yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Pojasta tuli ulkopuolisten silmissä mukava seuramies, joka vietti aikaa ystäviensä parissa ja huolehti kuitenkin perheestään. Tärkeintähän oli pitää kulissit pystyssä. Läheisten kuolemat, sairaudet, työttömyys ja toimeentulotuella eläminen vetivät miestä syvemmälle juomiseen.

"Marttyyrin manaus" -juttu on saattanut joskus olla yksinpuhelua oman pääni sisällä tai manailua miehestä ystävättärille, mutta en varmasti ole koskaan uskaltanut sanoa tuollaista suoraan miehelle. En olisi päässyt ensimmäisiä lauseita pidemmälle, kun narsistialkoholistimies olisi pistänyt minut ojennukseen. Uskalsin uhmata mies oikeilla sanoilla ja kylmän rauhallisesti vasta viime viikolla, kun olemme sentään tunteneet jo 16 vuotta.

Avioliiton aikana minulla ei ollut oikeutta kunnioittavaan kohteluun, olla oma itseni, saada omaa työlläni ansaitsemaani rahaa tai elää pelosta vapaana. Aina piti olla varpaillaan. Exäni on aina ollut erittäin hyvä lukemaan muita, jotta voisi manipuloida heitä. Tämän vuoksi muutamilla yhteisillä psykologikäynneillä hän sai psykologin kääntymään minua vastaan ja he yhdessä luettelivat asioita, joita minun pitäisi tehdä, että parisuhteemme ja perheemme voisi paremmin. Tätäkään asiaa en tajunnut ennen kuin vasta paljon myöhemmin avioeron jälkeen.

Olin vannonut valat papin ja suvun edessä kuolemaan asti, joten en voinut lähteä avioliitosta, kunnes tappouhkaus avasi silmäni. Oli alistuttava lopullisesti tai lähdettävä pois. Valitsin avioeron ja kestin kaiken herjauksen ja uhkan. Parannuin läheisriippuvuudesta.

"Marttyyrin manaus" -jutussa tunnen syvää sympatiaa naispuhujaa sekä taustalla hiljaa olevia lapsia kohtaan. En tunne enää mitään, en edes sääliä, omaa exääni kohtaan. Hän on tuhonnut 3 avioliittoa ja jättänyt jälkeensä 3 omaa lasta ja 6 lapsipuolta. Jutun henkilö, jolle huudetaan, on tullut mielestäni risteyskohtaan, jossa hän voi tehdä valinnan. Elämä on täynnä valintoja ja jutun henkilölle tämä valinta on todella tärkeä. Hän voi jatkaa matkaansa kohti huonompaa tulevaisuutta tai sitten kohdata ongelmansa ja tehdä niille jotain.

Elämä avioeron jälkeen on ollut jatkuvaa "valaistumista" tarkoittaen sitä, että jokainen kirja, kurssi ja samanlaisia elämänkokemuksia kohdanneen henkilön tapaaminen on vienyt minua eteenpäin. Olen löytänyt itseni. En ole kynnysmatto, en ole toimistokaluste. En ole pompoteltavissa oleva. Asiat ovat loksahtaneet kohdalleen.

Nykyään elän turvallista ja onnellista elämää nykyisen rakastavan mieheni kanssa. Saan olla oma itseni. Minulla on oikeus yksityisyyteen ja omiin mielipiteisiini sekä niiden ilmaisemiseen. Saan sanoa ei ja käyttää omia rahojani. Voin pukeutua niin kuin haluan ja pitää omia hiuksiani niin kuin haluan. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Rakastan itseäni ja rakastan perhettäni.

HeidiR kirjoitti...

Olet tehnyt mahtavan ja rohkean teon tullessasi ulos kulisseista, Auringonkukkametsä. Olet ottanut haltuusi oman elämäsi.

Sanalla marttyyri on hieman negatiivinen kaiku. Kuka sen on sille asettanut?

Minä en naura tekstissä oleville hahmoille ja tunteille. Nauran väitteiden ja vaatimusten paradoksisuudelle. Mutta tunteita on usein vaikea ilmaista järkevästi.

Tekstin nainen ehkä ensimmäistä kertaa sanoo asiansa tai sitten hän on kymmenen vuotta jauhanut samaa levyä. Silläkin on merkitystä pääseekö siitä toimintatavasta eroon. Mutta ehdottomasti se kuuluu siihen vaiheeseen, kun pääsee eroon vääränlaisesta kiltteydestä ja tajuaa, että on omia oikeuksia.

Joten, Auringonkukkametsä, älä ihmettele, jos kiukkuasi voi purkaantua monta vuotta tämän jälkeen. Anteeksiantoon menee monta vuotta, ehkä joskus koko elämä.

Niinhän sitä usein purkaa niitä asioita puolisolleen, mitä ei voinut vanhemmilleen purkaan.

Minulla on ollut onni, että kotona on ihminen, joka on ymmärtänyt tarpeeni tulla ulos kuorestani. Hän on tukenut minua, kun lähdin vuorotteluvapaalle ja taidekouluun. Yrittänyt ymmärtää kiltin tytön kapinaa. Nyt voin vain ihmetellä ja kiittää.

Nyt minä olen siinä vaiheessa, että kun olen tajunnut, että minulla on oikeuksia ja minä itse olen vastuussa omasta onnestani, huomaan sen, että minulla on myös velvollisuuksia.

Miksi olen näin avoin tässä asiassa ja vieläpä omalla nimelläni?

Koska minä haluan, että muutkin kiltit tytöt nousevat kapinaan, uskaltavat toteuttaa haaveitaan ja löytävät onnellisuuden omalla tavallaan.

Toivoa on, aina.

Anonyymi kirjoitti...

Miksi minä en ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, ettei muka voisi rakastaa toista jollei rakasta itseään? Miksei voisi? Ei toisen rakastamiseen tarvita rakkautta itseä kohtaan. Minä en ainakaan ole tarvinnut.

On outoa tyrkyttää ihmisille tuollaista ajatusta, varsinkin Suomessa jossa itseinho tuntuu kukkivan kesäpuvuissaan jokapäivä. Toista on välillä helpompi rakastaa kuin itseään.

Rakkaus on totuutta ja aitoutta. Ei sitä varten tarvita todistusta, jossa kerrotaan rakastavan henkilön rakastavan myös itseään.

HeidiR kirjoitti...

Mande... Nyt pistit minut sanottomaksi.

Miten ihmeessä selittäisin asian sinulle.. Hmmm...

Täytyy miettiä.