Aiheena on sattuma.
seison pakkasen kanssa
hiljaisella museon pihalla
vanha puinen ovi
avaimenreikä
katson siitä sisään
pimeää
jäätynyt ruosteinen rauta
ruskea karhea houkutteleva
kuuma kostea punainen
kieleni
rauta hohkaa kylmyyttä
Kuinka lähelle voin mennä?
vähän lähemmäs
vielä hieman
naps!
kieli koskettaa
tarttuu kiinni
jään ansaan
satimeen
täysin liikkumatta
minuutin
ikuisuuden
vedän hiljaa
lopetan
lasken kymmeneen
repäisen!
verta suussa
kieli turpoaa
polvilleni portaille
mykkyräksi
äänettömästi huudan
minä pieni
10 kommenttia:
Tuttu tunne. Rauta houkuttaa pakkasella kieltä. Minä olin siitä sairas lapsi että onnistuin vastustamaan kiusausta, enkä ole tartuttanut kieltäni mihinkään. Ehkä sen takia joskus vieläkin, kovalla pakkasella tekisi mieli...
Kannattaa kokeilla ainakin kerran elämässään!Suosittelen!
Pakko kokeilla, muuten ei tiedä.
Hei Heidi! Sain linkkisi ;@)
Olin käynyt tämän jo lukemassakin.
Ja kielen olen työntänyt pakkasrautaan moneen kertaan!
Musteklubilla nähdään!
Auts! Minä olen tehnyt tuon peräti kaksi kertaa, yleensä se jää vain yhteen. :)
Pahinta on, jos ei pääse irti ja apuakin on vähän vaikea huutaa. :)
Onneksi olen hidas.
Kiitos kommenteista!
Mietin tuossa jälkeenpäin, että onko runossa mitään vertauskuvallista.
Voiko se kuvata muutakin? ;)
Tuota tuli kokeiltua pienenä enemmän kuin usein ja joka ikinen talvi. Jossain vaiheessa järkeä alkoi olemaan niin paljon, että tuokin talvinen harrastus jäi pois.
Minä kyllä näin siinä sen jälkeen kun olin jättänyt hätäisen kommenttini ja luin uudestaan, jonkinlaisen kielletyn hedelmän. :)
Noinhan monen asian kanssa helposti käy, että kokeilee ja kokeilee, aina vaan vähän enemmän, kunnes kosahtaa.
Kielen sattuma, olisiko siinä metafoora-aineksia?
Eikös tuo kuitenkin ollut kaikenkaikkiaan tarkoituksellinen teko :D
Lähetä kommentti