Pages

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Eräs toinenkin nälkätaiteilija

Minulla on ollut erikoinen viikko. Olen ollut koko viikon kotona lasten sairastelun takia. Samaan syssyyn tuli rahapula ja opetuksen mielekkyyden pohtiminen. Miksi opiskelen? Onko tässä järkeä? Mitä sitten?

Luetteko tuota Kirjoittamalla blogia? Olisi mukava tietää. Vai luetteko vain tätä minun blogiani? No, kuitenkin kirjoitin maanantaina sinne väkevällä tunteella viestin, joka aiheutti hämmästynyttä keskustelua. Olen ollut lamaantunut oma viikkoa. Piti tuulettaa. Piti löytää syyllisiä. Inhimillistä. Mutta kun keskustelin erään ystäväni kanssa, selvisi, että jokaiseen koulutukseen kuuluu kohta, jolloin kaikki kyseenalaistetaan. Onko minusta tähän? Onko tämä sittenkään juttuni? Uskallanko hypätä ja levittää siipeni? Ehkä se on se draamallinen käännekohta? 2/3 koulutuksesta mennyt ja 1/3 jäljellä.

Mitä kukin tekee tuossa kriittisessä pisteessä? Joku hiljaisesti häipyy pois koulutuksesta tekemään jotain muuta. Joku ryhtyy melskaamaan... niin kuin minä. Joku ei tee mitään. On vain lamaantunut. Joku ehkä porskuttaa eteenpäin itseensä uskoen sinnillä loppuun asti ilman välitilinpäätöstä.

Minulla oli viime vuonna samanlainen tilaisuus astua kynnyksen yli, hypätä junaan, nousta siivilleni. Uskalsin ottaa sen askeleen. Otin vuorotteluvapaata ja lähdin taidekouluun!

Nyt elämä vaatii tekemään taas jotain. Huomaan, että olen alkanut jarrutella, varmistella, pelätä, olla huolestunut. Pian vuorotteluvapaa loppuu. Mitä sitten tapahtuu? Onko minusta taiteilijaksi? Saanko tarpeeksi tukea?

Pärjäänkö? Uskallanko? Teenko u-käännöksen?

Ismo (entinen tns liukuva kirjoituslinjalainen kirjoitti blogiinsa näin):

Kirjoittaminen on tulevaisuudessa minun ainut kotini ja muu taide siihen rakennettu terassi.

On olemassa Kafkan teksti - nälkätaiteilija. Haluaisin lukea sen alkuperäisenä versiona. Olen nähnyt siitä kaksi sarjakuvaversiota. Kummatkin saavat minut muuttumaan. Samaistun siihen nälkäänäkevään taiteilijaan, joka ei voi muuta kuin nähdä nälkää, koska se on sen luonto.

Olen koko viikon halunnut palavasti lukea tuon Nälkätaiteilijan. Luin meidän blogista, että sitä oli luettu myös kirjoittajalinjalla. Tänään minun mittani kotonaolosta täyttyi ja lähdin ovet paukkuen vapaita ilmoja haistelemaan (ikävä kyllä meni vähän liian dramaattiseksi, olisi pitänyt aikaisemmin tajuta tarvitsevansa hengähdystä äidinhommista). Menin kivikoululle ja mieheni jäi hoitamaan lapsia pariksi tunniksi. Oskari, eräs kirjoituslinjalainen oli onneksi koululla kirjoittamassa, joten pääsin sisälle. Kirjoitin ensin hieman lyhytproosaa. Purin tunteitani tekstiksi. Sitten aloin kaivella monistenippuja, jotta löytäisin sen Nälkätaiteilijan. Löysin sen vihdoin ja istuin kankaiseen nojatuoliin lukemaan. Rauhassa ja hiljaisuudessa. Kyllä. Niin se on. Nälkätaiteilija on nälkätaiteilija, koska muuta ei voi.

Tulin kotiin. Mietteliäänä.

Kun vihdoin pääsin rauhassa illalla nettiin, niin huomasin GS:n pitkästä aikaa kirjoittaneen jotain blogiinsa. Ja hän puhui kuin tilauksesta samoista asioista mitä päässäni pyöri!

Esimerkiksi näin:

Jotkut puolestaan ovat päättäneet väheksyä järjen merkitystä - tunnemme varmasti näitä räiskyviä taiteilijaluonteita, originelleja jotka kokevat olevansa elossa vain sikäli kuin heillä on intohimoja, tunteita. Taiteilijaluonne ei halua älyllistää, koska se on kuin tukahduttava pakkopaita, joka piilottaa todellisuuden ja ihmisyyden monimuotoisuuden kaavamaisen hajuttoman mauttoman ja värittömän valepuvun alle.

Minulla on siis nyt ristiriita ratkaistavana. Kuinka pystyn olemaan luova ja vapaa taitelija, mutta samalla voin olla vastuuntuntoinen äiti ja puoliso? Nälkätaiteilija en pysty olemaan, enkä ikuinen opiskelija. Minä noin 20-vuotiaana jo tosin päätin, että minä opiskelen ikuisesti enkä mene ikinä töihin, koska uuden oppiminen ja oivaltaminen oli niin hauskaa. Sitten minut patisteltiin kuitenkin töihin ja onhan sekin ihan kivaa ollut, niin kauan kuin on jotain uutta opittavaa. Heti kun työt rutinoituu, niin homma tuntuu tuskalliselta. Minut on selvästikin luotu projektityöhön. Tiedän, että onnellisin olisin jos päivätyöni olisi ideoinnin, suunnittelun, ongelmanratkaisun, luovuuden ja taiteiden parissa.

Raha-asioita tai rahan ansaitsemisesta en välittäisi tippaakaan. Siksi kai ärsyynnyn, ahdistun, materialismista ja kaikenmaailman rahapuheista. Voisin hyvin elää sillä kansalaispalkalla ja olla "vain" taiteilija, jos siis minulla ei olisi lapsia. Olen aina jotenkin uskonut siihen, että elämä kantaa ja rahaa ilmaantuu aina jostain. Mitä siitä murehtimaan?

Minä etsin kuitenkin tuota GS:kin mainitsemaan tasapainoa järjen ja tunteen välillä:

Viisauden löytäminen edellyttää tähtäämistä järjen ja tunteen vastakkainasettelun väliin. Meidän ei ole syytä kiistää tunteitamme eikä meidän ole tarve väheksyä järkeämme.

Miten siis olla vapaa taiteilija, mutta kuitenkin elää ilman rahahuolia tai ilman, että syyllistettäisiin muiden siivellä elämisestä? Tämä tiukka rahatilanne stressaa puolisoani nyt aivan liikaa. Hän ottaa liikaa paineita ja vastuuta ansionhankkimisesta. Se paine sitten kohdistuu minuun ja minä sitten häiriinnyn siitä. Ketjureaktio.

Mitä keinoja löytyisi? Voittaa lotossa paljon rahaa? Löytää sponsoreita? Tyytyä siihen, että pitää tehdä ns. järkevää päivätyötä, jotta voisi sitten rahoittaa kirjoittamisen ja muun luovuudesta nauttimisen? Mutta epäilen, että tässä tilanteessa voimat ja aika ei riitä kuin päivätyöhön. Lapset vievät kyllä iltaisin kaiken ajan. Siinä tilanteessa on edessä väsyminen, lamaantuminen, turhautuminen, tyytymättömyys ja lopulta elämä tuntuu taas ihan elämättömältä. Eikä kotona ole yhtään onnellinen äiti.

Olen nyt totisesti siinä kriittisessä pisteessä. Näen edessäni ainakin kaksi tietä. Toinen vie takaisin päin entisiin kuvioihin, toinen vie tuntemattomaan ja epävarmaan tulevaisuuteen.

8 kommenttia:

gnothi seauton kirjoitti...

Nukkumaan pitäisi mennä, mutta tuntuu tärkeältä reagoida kirjoitukseesi heti...

Erittäin tärkeää on, että pystyt puolisosi kanssa kommunikoimaan asiasta!

Varoitus - seuraavaksi stereotypioita, jotka eivät siis ole universaaleja totuuksia, mutta voivat auttaa näkemään ratkaisumalleja...

Tyypillisesti mies kaipaa tunnustusta siitä, että hän ahertaa ansiotyössä perheen parhaaksi (se on kai sitten se sisäinen sankari, luolamies joka tuo saaliin kotiin) - mikäli hän ei saa arvostusta, hän yrittää tehdä vielä enemmän töitä ja tästä voi muodostua ongelmallinen kierre. Siispä; tee selväksi miehellesi, että arvostat hänen uurastusta. Mies kaipaa tätä tunnustusta jatkuvasti.

Sinun taas tulisi voida puhua miehellesi mahdollisimman avoimesti epävarmuudestasi koulun, työn ja ylipäätään tulevaisuuden osalta. Usein naiselle riittää, kun tämä saa vapaasti puhua mietteistään. Mies tarjoaa hyvin herkästi ratkaisuja, mutta usein nainen ei kaipaa tätä, vaan hänelle riittää että hän tulee kuulluksi. Tunteiden ja ajatusten myllerrys ikään kuin tasoittuu ja rauhoittuu, asettuu mittakaavaan puhumisen myötä. Nainen tarvitsee tätä vapaata puhumisen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuutta säännöllisesti.

Vaikeudet on helpompi mieltää kasvattavina haasteina, kun perheessä vallitsee yhteisymmärrys - yhteen hiileen puhaltamisen henki.

Rakkautta ja valoa Sinulle ja perheellesi!

-gs

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos, hyviä ohjeita! :) Ja tuttuja, mutta miksi niin usein unohtuu juuri nuo asiat?

Sitä automaattisesti antaa toisille juuri sellaista huomiota, mitä itse haluaisi saada.

Jos arvot ja arvostuksen kohteet ovat erit, niin täytyy kovasti tehdä töitä, että muistaisi toisen arvot ja osaisi huomioida ne sanoissaan ja teoissaan. Ja vielä se huomion pitäisi tulla aitona sieltä sydämestä, jotta sillä olisi mitään merkitystä.

Vaikeaa...

allyalias kirjoitti...

Kyseenalaista vaan... siitä kasvaa oikeaan suuntaan (oli se sitten mitä tahansa). Minun kokemukseni (ei omakohtainen kylläkään) on että kannattaa tehdä niin kuin sydämessään tuntee oikeaksi. Jos on oikealla reitillä, nuo raha-asiat järjestyvät kyllä jotenkin.

Pahempi on toimia itseään vastaan. Sitä tyytymättömyyttä ei rahalla paikata.

Rita kirjoitti...

Älä ainakaan palaa entiseen. Gnothin neuvot ovat hyviä, olisin itse sanonut samaa puolison kannustamisesta ja mukaanottamisesta.

Tässä vielä yksi tärkeä pointti: Älä tee mitään ratkaisuja ahdistuneena. Punnitse vaihtoehdot tyynenä, ja tee OMA ratkaisusi vaikka kuunteletkin muiden neuvoja ja näkökohtia.

Linkitin sinut muuten Kopsiin pari päivää sitten :)

HeidiHahmo kirjoitti...

Rita, sinä se osut niin usein naulan kantaan! :)

Ja Allylle myös kiitoksia. :)

eero kirjoitti...

että vielä menis boltsi lisää sekasin, niin sanon senkin, että vaikka se amerikkalainen hokema on, että elämä on lyhyt, niin ei se niin kauheen lyhyt ole.
Vaikka nyt tekisit niinkuin velvollisuudet ja vastuut vaativat niin eihän siinä ole mitään hävettävää, vaikka sielun paloa olisi vaikka kuinka.
myöhemminkin voi tulla tilaisuus. ei ole pakko saada kaikkea heti. ne lapsetkin kasvavat ja elämä muuttuu.
Näitä asioita olen paljon miettinyt ja hyväähän se tekee, miettiminen, kunhan perusasiat ovat kunnossa ja nukkuu ainakin suht hyvin.
terveisin:
eero/medis

medis kirjoitti...

ainiin ja 16 vuotta kansanopiston opettajana on kyllä opettanut suhtautumaan rauhallisesti opiskelijoiden kipuiluihin näiden asioiden kanssa. Ne tulee aina ja ovat täysin ymmärrettävissä.
Aluksi siinä kipuili ihan täpöllä niiden kanssa, mutta ei enää. ainakaan nin paljon. Se hyvä puoli on aikuisten opettajana olemisessa.

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos MedisEero! :)

Kokemuksen syvällä äänellä ja vieläpä kevyen hauskasti. Ainakin minä luin huumoria siitä...