Pages

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Jokapäiväinen lahja

Jos joku kuuntelee
tai ojentaa kätensä
tai kuiskaa ystävällisen rohkaisun sanan
tai yrittää ymmärtää yksinäistä ihmisistä,
suuremmoisia asioita alkaa tapahtua.

Loretta Girzartis

Luokseni tulee yksinäinen, uupunut ja masentunut ihminen. Hän puhuu minulle pitkään vaikeuksistaan ja uskoutuu minulle. Mitä teen? Mietinkö pitkään sitä, että miten häntä voisi piristää? Enkö osaa sanoa mitään? Kauhistuttaako ahdistuneen tunteet minua? Haluanko torjua kaiken?

Ehkä sitä voisi yrittää piristää tuota surullista kertomalla omista kivoista asioista tai sitten voisi kertoa kuinka huonosti itselläkin menee. Kyllä niitä murheita on muillakin. Tai sitten voisi antaa hyviä ohjeita kuinka otetaan "itseään niskasta kiinni".

Menikö oikein? Ei tainnut mennä...

Loretta Girzartis sanoo tuossa mietelauseessa, että tärkeää on kuunteleminen, käden ojentaminen, ystävällisyys ja ymmärtäminen. Tai se että edes yrittää. Ei tarvitse olla täydellinen auttaja.

Olla läsnä ja kuunnella. Se usein riittää. Pysähtyä hetkeen.

Onko sitten sellainen ihminen, joka ei noteeraa toisen avunpyyntöä, itsekäs ja itsekeskeinen ihminen? Ehkä ei. Hän voi olla tietämätön. Hän voi yrittää "väärällä" tavalla auttaa ystäväänsä. Tai sitten hän ei pysty eläytymään toisen tuskaan ollenkaan. Hän ohittaa asian helposti. Hän puhuu omista iloista ja murheista, koska ne ovat hänen sydäntään lähellä.

Myötätuntoa ja läsnäoloa voi oppia. Mutta voiko sitä vaatia? Voiko toisen pysäyttää ja sanoa, että ei kaipaa piristystä tai ohjeita? Sanoa, että voisiko ystävällisesti vain olla läsnä, kuunnella ja antaa läheisyyttä.

Minun mielestäni sitä ei voi vaatia. Kohtaamisesta ja läsnäolosta tulee väkinäistä. Mutta siitä voi vihjaista. Voi sanoa myöhemmin, että sitä olisi kaivannut silloin. Ehkä ensi kerralla kohtaaminen onnistuu. Toivottavasti.

Itse olen ollut usein se yksinäinen ja uupunut, joka on mennyt pyytämään pelkkää läsnäoloa, rohkaisua ja ymmärrystä. Usein olen pettynyt siihen, miten ihmiset ovat suhtautuneet minuun tuossa hetkessä.

Nyt toivoisin, että itse osaisin antaa sitä, mitä itse halusin saada aikoinani. En tiedä onnistunko olemaan aidosti läsnä ja osoittamaan myötätuntoa. Sitä en itse pysty sanomaan. En näe itseäni.

1 kommentti:

Usko kirjoitti...

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että läsnäoloa ei voi vaatia. Sen voi kylläkin antaa milloin tahansa.

Tämä on aika universaali juttu; on opittava olemaan läsnä nykyhetkessä. Itsensä kanssa, perheensä kanssa, pomon kanssa, jopa sen ärsyttävän tyypin kanssa joka bussissa meuhkaa jostain mitättömästä jutusta ja jolle mielessään lasauttaa jotain nasevaa.

Ai miten niin on opittava? Kuka käskee?

Ei kukaan, mutta ellei opi, ei oikeasti eläkään.