Tämä on ollut nyt puheenaiheena blogimaailmassa (siis ainakin Allyn blogissa). En olisi halunnut tähän enää palata. Itseäkin koulukiusattiin yläasteella. Se oli enimmäkseen nimittelyä ja sitä, ettei otettu mihinkään mukaan. Olin näkymätön nurkassa kyhjöttäjä. Omituinen.
Minua ärsytti se Voimala, jossa Kana ja Heidi Kyrö olivat haastateltavana. Miksi? Juuri sen takia, että he väittivät kiusaamisen kasvattaneet heitä ja tehneet heistä vahvempia. Eivät paljon näyttäneet tunteitaan ja sitä, että kuinka syvältä kiusaaminen on koskettanut. Kuinka on itketty kotona yksin. Eivätkä kertoneet oikeaa syytä kiusaamiseen. Kuka uskoo, että hyvät koulunumerot olivat se syy? Kyllähän persoona on merkitsevä tekijä siihen osaako tulla toimeen muiden kanssa. Huomasin, että he olemmat olivat ainokaisia. Ei ollut sisaruksia, joiden kanssa olisi voinut kotona harjoitella sosiaalisuutta. Itse olen iltatähti ja olin kouluun mennessäni täysin ulkona siitä, että miten muiden lasten kanssa käyttäydytään. Sillä oli omalla kohdallani iso merkitys.
Heidi Kyrö on 29-vuotias ja Kana taitaa olla samaa ikäluokkaa.
Itse olin tuossa ikävaiheessa sellaisessa "minäpä olen kovis" -vaiheessa. Näytän kaikille. Mulla on itsetuntoa jne. Oikeasti minä olin kasvattanut vain ympärilleni valtavan vahvat muurit ja suojan suojellaakseni haurasta sisintäni.
Minulla ei oikeasti ollut vieläkään hyvä itsetunto. Minulla oli hyvät roolinaamiot. Niiden alla olin edelleen hukassa.
Vasta kun minusta tuli äiti, jouduin kolmekympinkriisiin, uuvuin ja äitini kuoli, jouduin kohtaamaan itseni sellaisena kuin olin. Se oli rankkaa. Mutta palkitsevaa. Se vaati rehellisyyttä ja nöyrtymistä.
Haluaisinkin, että seuraavassa tv-ohjelmassa haastateltaisiin noin 40-vuotiaita ihmisiä, joita ovat "selvinneet" kiusaamisesta. Mitä he kypsässä iässä ovat mieltä kiusaamista?
Vasta 30 ikävuoden jälkeen ihminen on tarpeeksi kypsä. Mitä tuo sitten merkitseekään... Alle 30-vuotias vielä etsii itseään. Tietenkin tuo 30 vuoden rajapyykki on suuntaa-antava ja riippuu täysin ihmisen kokemuksista. Ehkä 40-vuotiaat sanovat, että höpöhöpö: Totuus löytyy vasta keski-iässä.
Henkinen kehitys jatkuu ikuisuuden?
7 kommenttia:
Heidihahmo, samaa mieltä olen näistä asioista kanssasi. Mutta minusta ehkä enemmän kannattaisi miettiä sitä mikä niissä kiusaajissa oli vikana, kuin etsiä syytä itsestään. Uskon että usein huono tuurikin voi johtaa kiusatuksi tulemiseen. Ja ehkä ainoilla lapsilla/iltatähdillä voi olla ongelmia löytää paikkaansa isossa porukassa. Tietenkin oman tiensä kulkijat (omituiset?) ovat tulilinjalla.
Mutta niistä omituisista ihmisistä kehittyykin sitten isona persoonia. Se on sitä henkistä kasvua :) Kiva kun joku muukin tunnustaa tämän kolmenkympin kriisin :)
Totta. Minä ehkä liikaakin mietin aikoinani, että mikä minussa on vikana ja aloin mukautua. Minusta tuli kameleontti ja kiltti tyttö. Se taas vie älyttömästi voimia ja ei johda mihinkään!
Mutta täytyy sitä katsoa itseään peiliin, jos joutuu kiusatuksi. Mutta kohtuudella!
Loppujen lopuksi me kaikki olemme ihmisiä, joilla on omat haavamme.
Heidihahmo,
olin kouluaikoina lyhyen tovin muutaman kaverin tönimisen kohteena. Kaikki tuolloiset tönijäni ovat nyt joko mullan alla tai linnakierteessä. Paha heille on katkerakaan olla.
Vaikken tuolloin ollut paljon heitä terveempi "harrastuksiltani", muistan silti miettineeni, että paha olohan on enemmän heidän riesansa kuin minun.
Tönimisen syistä en tiedä, mutta arvaisin, että hiukan keskimääräistä parempi koulumenestykseni ja jonkinmoinen itsenäisyyteni porukassakin, olivat ainakin osa selitystä.
Olen nyt 42, enkä tiedä totuudesta. Sen verran tiedän, että levollisemman mielen jaksot kestävät pidempään kuin sitten lapsuusvuosieni.
Ihan kuin olisi palannut omaksi itsekseni ;-)
Minua kiusattiin vasta yläasteella, kun olimme muuttaneet. Olin myös otollinen kohde, koska väitin vastaan. Neuvothan kiusatulle kuuluvat, että jätä ne kiusaaja-ihmiset omaan arvoonsa.
Äitini sanoi, kun kerran satuin ohimennen mainitsemaan asiasta, että nosta nenä pystyyn ja ole välittämättä. En silloin tajunnut, miksei hän voinut puhua asiasta ja auttaa.
Nyt tajuan: hänen molemmat veljensä tekivät itsemurhan. He olivat myös kiusattuja (kuten äitinikin). Kiusaaminen ei liene se syy, miksi itsarin tekivät, mutta jokin kytkös sillä lienee oli, sillä toisella oli perhe ja neljä lasta. Käsittääkseni heillä oli asiat ok.
Minä en kuitenkaan kyennyt olemaan hiljaa, vaan latasin takaisin, mikä tietenkin innoitti kiusaajia. Kiusaajat olivat lähinnä poikia, joiden pilkkaan lähtivät sitten mukaan luokan "kovistytöt".
"Kovistytöt" sitaateissa, koska nämä kovikset olivat hikipinkoja ja opettajaien lemmikkioppilaita. Niin se vain on, että usein luokkaan muodostuu tietty "nokkimisjärjestys". Minä olin siinä aika alhaalla.
Minulla on kaksi sisarusta, joista opettajat eivät pitäneet uudessa koulussa. Veljeni joutui usein tappeluun, sillä hänkään ei kuunnellut mitä tahansa ja raivasi tiensä pois kiusaamisesta.
Siskoni oli "kovis", häntä ei kiusattu. Opettajat eivät pitäneet villeistä sisarustiani ja olen aivan varma, että ennakkoluulot siirrettiin minuun (olen nuorin). Opettaja eivät tehneet yhtään mitään kiusaamille.
Että olisi tosiaan joo kivaa kuulla niitä kommentteja, joissa on kusattu jostain muusta syystä kuin hyvistä arvosanoista. Minäkään en oikein usko, että se on todellinen syy kiusaamiseen.
Minä olen omista ikävistä kokemuksistani päässyt. Johtunee paljolti siitä, että ystävystyin toisen koulun nuorten kanssa ja aloin liikkua heidän kanssaan. Se nostatti "mainetta" omassa koulussani, koska siellä oli paljon "kovempaa" jengiä.
Olen saanut tälle asialle onnellisen lopun. Ei se kiusaaminen kylläkään mitenkään uskoa minuun valanut saati kerättänyt rohekutta ja itsearvostusta- ja tuntoa, vaan kyllä sitä piti opetella.
Rohkenen väittää, että kyllä lapsen/nuoren kehitystä edesauttaa turvallinen ja postiivinen ympäristö enemmän kuin kiusaaminen, vaikka jotkut ajattelevatkin kärsimyksen jalostavan.
Juu, ehkä, sitten kun ihmisellä on edellytyksiä käsitellä sellaisia tunteita. Minä toivoisin, että lapset ja nuoret saavat olla lapsia ja nuoria ja minusta onkin aika julma ajatus, että heidän pitäisi ajatella esim. kiusaamista jalostavana ja luonnetta kasvattavan tekijänä. Hohhoijaa.
Anteeksi avautuminen. En tuota Kanan ja Kyrön haastattelua ole nähnyt, mutta kyllä se aika pinnallisesta vaikutti. Perustan käsitykseni siihen, mitä täällä kerrottiin.
Hyvä aihe - tästä ei koskaan voi puhua liikaa! Vielä kun asialle tehtäisiin. Ei siis kuitenkaa niin, että kiusattua rangaistaan pistämällä hänet vaihtamaan koulua.
Ääh, kamalasti kirjoitusvirheitä. Kai siitä selvän saa.
Piti vielä mainitsemani, että minua kiusattiin (myös) puheviasta. En puhunut samalla tavalla kuin muut. Nykyään ääntämykseni ja puheeni on moitteetonta, tiedän sen itsekin.
Mutta kyllä se kesti ennen kuin alkoi luottaa itseensä ja uskalsi myöhemmin opiskellessa ja elämässä yleensä avata suunsa.
Silti, jossakin syvällä sisässäni minussa elää vieläkin puhevika. Etäisenä ajatuksena/pelkona tosin vain.
Kiitos Usko kommentista!
Ja Elegialle myös kiitos pitkästä kirjoituksesta! :) Hyvä, kun avaudut. Tajusin, kun luin kommenttiasi ettei kiusaamiseen ei ole yksiselitteistä syytä. Riittää, kun on jotenkin erilainen.
Vahvimmat, suosituimmat ja vallassa olevat päättävät mikä on milloin kiusaamisen, eristämisen syy.
Yleensä se taitaa olla se, ettei suostu "lauman" sääntöihin ja kriteereihin.
Kannaattaa muuten tutustua sosiologiaan ja siihen miten ihmiset muodostavat ryhmiään. Sen jälkeen näkee ihmisten sosiaalisuuden ihan toisella tavalla.
Heidihahmo, minuakin kiusattiin yläasteella. En vieläkään tarkalleen tiedä, mistä se johtui, mutta onneksi se loppui kun menin lukioon ja kaveripiiri vaihtui. Lukiossa olin enemmänkin suosittu kuin kiusattu. Silti kiusaaminen jätti minuun jälkiä.
Yksi syy kiusaamiseen saattoi olla, että olen aina ollut ns. oman tien kulkija. Olen joskus ajatellut, että on kolmenlaisia ihmisiä: 1) johtajia, 2) seuraajia ja 3) oman tien kulkijoita. Näin oli ainakin meillä yläasteella.
Seuraajat olivat välillä ihan vaan mukavia sosiaalisia nuoria, jotka mielellään seurailivat johtajatyyppejä ja olivat heidän kavereitaan. Toiset taas olivat seuraajia pakon edessa, hännystelijöitä.
Johtajat olivat pikkukingejä tai sitten vain ihmisiä, joilla on luontaista taipumusta olla johtajatyyppejä. Toiset heistä olivat kivoja ja sosiaalisesti lahjakkaita, toiset taas sosiopaatteja. :)
Sitten oli minun laisiani oman tien kulkijoita, jotka eivät kuuluneet tai eivät halunneetkaan kuulua voimakkaasti mihinkään ryhmään. Sellaisia helposti kiusataan, koska he muodostavat muille jonkinlaisen sosiaalisen uhan.
Tämä on ihan vaan omaa keittiöpsykologiaani, eikä kannata ottaa liian vakavasti. Kärjistän tahallani. Kaikissa tyypeissä, johtajissa, seuraajissa ja oman tien kulkijoissa on sekä ihania ihmisiä, että vähän vähemmän ihania. :)
Lähetä kommentti