Pages

sunnuntaina, lokakuuta 01, 2006

Luovan ihmisen läheisten kauhut

"Hienoa, löysit luovuutesi! Olen onnellinen puolestasi!" hehkuttavat luovuuden lukosta irti päässeen läheiset. Siihen joukkoon voi kuulua puoliso, vanhemmat, lapset, ystävät, kaverit, sukulaiset ja jopa naapurit. Riippuu tietenkin ketkä kuuluvat tämän luovan ihmisen lähipiiriin.

Mutta onko se hienoa? Siis läheisten kannalta.

Kävimme nyt tällä viikolla hieman läpi Risto Ahdin RunoAapinen 1 nimistä kirjaa. Siinä Ahti kertoo, että runoilijan tehtävänä on kertoa omista aistihavainnoistaan ja tunteistaan, kirjoittaa ne ylös vaikkapa runoksi ja saada lukija muistamaan omia aistihavaintojaan ja tunteitaan.

Tuo pätee myös kirjailijaan. Keneen tahansa joka kirjoittaa luovaa tekstiä ja niin, että itse tulee lähelle. Kirjoittaa kipeistä asioista. Eläytyä kirjoittamaansa ja kirjoittaa elämäänsä.

Sellaisen ihmisen täytyy virittää kaikki aistinsa äärimmilleen. Miltä näyttää aamun ensimmäinen valonsäde? Miltä kuulostaa kastemadon limainen eteneminen? Miltä maistuu laukussa pehmeäksi sulanut suklaapatukka? Miltä tuntuu käden iholla kahvikupin lämpöinen pinta? Miltä tuoksuu ikivanha kostea puuporras? Jos vielä lisätään kuudes aisti: millainen energia, tunnelma, lataus tässä huoneessa on näiden ihmisten kesken?

Kaikki tämä täytyy kokea, kuvitella, muistella omien aistien kautta. Ei saa toistaa maailmaa vanhojen runoilijoiden sanoin tai tuntein. Se on kopioimista. Kaikki pitää elää ja aistia itse. Uudelleen ja omalla ainutlaatuisella tavalla, johon kuitenkin niin moni lukija voi samaistua. Mitä yksityisempää, sitä yhteisempää.

Millainen ystävä ja elämänkumppani tällainen kirjoittaja tai runoilija on sellaisen ihmisen silmin, joka itse ei ole luova tai ei ymmärrä luovuutta tai jolla on luovuuden lukko? Varmasti aika käsittämätön.

Yhtenä hetkenä tuo taiteilija liihottelee onnellisena ja kevyenä kuin perhonen. Hän rakastaa kaikkia ja kaikkea! Hän näkee kauneutta joka puolella. Seuraavana päivänä hän on etäinen, ahdistunut ja sulkeutunut. Hän kirjoittaa synkkiä ja ikäviä asioita.

Hän tuntee kaiken niin voimakkaasti.

Meitähän on nyt opetettu täällä Limingassa elokuusta saakka tunnistamaan omia tunteitamme ja havainnoimaan maailmaa kaikkien aistien kautta. On opetettu kirjoittamaan vain se mitä näemme tai aistimme. Lisäksi treenikirjoittamisella (ns. aamusivuilla) on saatu meidän lukkoja purettua niin, että hyvin moni pystyy jo kirjoittamaan mitä vain. Ohi moraalin, yli normaalien käytäntöjen, säädyttömyyksiä, järjettömyyksiä. Pääasia, että kirjoittamme paljon ja nopeasti! Sitähän voi myöhemmin muokata... tai sitten lyödä koko paperipino roskiin. Mutta jos ei kirjoita mitään, ei ole mitään muokattavaa tai roskiin laitettavaa.

Usein sitten kotona tai läheisten seurassa jää päälle tämä hyvin vahva aistiminen ja tunteminen. Miten sen nyt voisi ottaa pois? Voiko luovuutta edes sammuttaa?

Äänet ja valot koetaan vahvana ja ärsyttävänä. Minä sammutelen koko ajan keittiöstä loistevaloja. Mieheni laittaa ne takaisin, koska ei halua olla pimeässä. Minä en siedä ääntä ja metakkaa. Minusta on tullut vieläkin ääniyliherkempi. Olin sitä jo aikaisemmin, mutta nyt vieläkin enemmän ärsyynnyn möykästä. Lisäksi tunteet purkautuvat vahvana. Viha tulee äkkiä ja sanat suusta kuin olisin aamusivuja kirjoittamassa (ei hyvä). Rakkaus ja hellyys tulevat myös äkkiä ja voimakkaana. Se voi olla hyvä asia, mutta saa läheiset sekaisin, jos ei olla toivuttu edellisestä tunteenpurkauksesta. Myös äkillinen itseensäpäin kääntyminen, eristyminen ja pako pois arkirutiineista voi aiheuttaa kotona kitkaa.

Tämä koulu tekee myös LÖYHÄPÄISEKSI! Olen unohdellut nykyisin enemmän asioita. Pitäisi kirjoittaa kai kaikki muistettavat asiat ylös. Luovuus ja luovuuden ylläpitäminen vie kaiken energian. Siis vaikka se antaa kyllä paljon iloa ja voimaa, mutta kyllä se muistaa omansa ottaa.

Ollako taiteilija vai ei? Ollako vaikea ihminen vai ei? Kyselkääpä taiteilijoiden puolisoilta, että onko ne taiteilijat hankalia persoonia? Taiteilijat ovat ehkä itse liian jäävejä sanomaan itsestään mitään tuossa asiassa.

Pohtiva, luova, herkästi aistiva ihminen myös erkaantuu tavallisesta elämästä helposti. Hän ryhtyy miettimään elämän syviä ajatuksia pitkään ja hartaasti. Tai sitten hän miettii muille hyvin pieniä ja mitättömiä asioita tarkasti ja voimakkaasti aistien. Siinä taas lähipiirille ihmettelemistä. Ajatelkaapa Georges Perecin kirjaa Tiloja/avaruuksia. Koko kirja keskittyy tutkimaan tiloja ja avaruuksia. Se on varmasti vaatinut vahvaa läsnäolemista tiloissa ja avaruuksissa.

Joku sanoi myös, että taiteilijan täytyy luodessaan käydä "siellä jossain", mutta palata takaisin luomisen jälkeen selväjärkisten joukkoon. "Sinne jonnekin" ei saa jäädä.

Löysin tällaisia mietelauseita:

  • Voidaksemme sallia itsellemme luovuuden, meidän on luovuttava kontrollista ja voitettava pelko. Miksi? Koska todellinen luovuus on elämää muuttavaa. Se uhkaa vallitsevaa olotilaa, se saa meidät näkemään asiat eri tavalla. Se tuo muutoksia, ja me kauhistumme niitä. Madeleine L'Engle
  • Ole tarpeeksi rohkea elääksesi luovasti. Luovuus on paikka, jossa kukaan ei ole koskaan ollut. Sinun on jätettävä mukavuuden kaupunkisi ja mentävä intuitiosi erämaahan. Sinne et pääse bussilla, vaan vain kovalla työllä, riskeeraten ja tietämättä mitä teet. Löydät jotain ihmeellistä, itsesi. Alan Alda
Me kauhistumme sitä kuinka uudella tavalla näemme asiat? Jos me kauhistumme, niin ihan varmasti lähipiirimmekin kauhistuu. Mutta onkin heistä kiinni se, miten he käyttäytyvät kauhistuessaan. Pakottavatko he meidät takaisin entiseen rooliimme tai naamion taakse? Karkaavatko he juosten pois? Tajuavatko, että tässähän on heillekin mahdollisuus omaan henkiseen kasvuun?

Onko meillä luovilla taiteilijoilla vastuuta heidän tunteistaan ja peloistaan siinä samalla, kun yritämme olla taiteilijoita? Kas, siinä kysymys! Ollako vai eikö olla?

Tästä vuodesta on totisesti tulossa mielenkiintoinen.

12 kommenttia:

Pete kirjoitti...

Tavallaanhan joka sana on jo kirjoitettu.
Jokainen tietenkin kokee ja käsittelee
elämykset omalla tavallaan. Ja täten myös antaa oman näkemyksensä sanojen valinnan ja sijoittamisen suhteen. Ei kai siinä ole mitään väärää, jos nyt sattumalta kokee jonkin asian samalla tapaa kuin edesmennyt runoilijasuuruus. Määrättyyn pisteeseen asti väistely onnistuu. Mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin törmäys on väistämätön.

HeidiHahmo kirjoitti...

Ei siinä olekaan väärää, jos sattuu vahingossa sanomaan asioita niin kuin ennen on sanottu. Kirjoitamme usein niin universaaleista aiheista.

Mutta siinä onkin enemmän työtä, että alkaa uskoa omaan ääneensä ja luottamaan siihen mitä aistii. Uskaltaa kirjoittaa sen paperille miettimättä sitä, että onkohan tämä joku toinen joskus sanonut paremmin.

Ismo kirjoitti...

Olen samoilla linjoilla sinun kanssasi. Oikeastaan kaikki taiteilijaystäväni ovet jollakin tasolla, jos ei jopa kaikilla, huonoja arjessa. Mukaanlukien minä.

Toisaalta luovuuden vapatumisesta johtuvasta välittömyydestä on ollut jotakin hyötyäkin. Siis parisuhteelle. En roiku enää niinpaljon menneessä, kuin ennen, vaikka teenkin sitä edelleen. Silti nykyään kun meilläkinon aika muutosten aika menossa, on todella hyvä, että osaa sopeutua ja auttaa toista sopeutumaan.

Yksi ensimmäisistä asioista olikin, että otan Anjan osaksi luovuuden vapautumista. Hän vapautui minun kanssani, ainakin jonkin verran.

Aina intuitiolla aistimisessa tulee vahvoja ja heikkoja kausia. Siitä voi päätellä paljon, että tahtooko olla taiteilija vai ei, jos heikkoina aikoina tahtoo aistia samalla tavalla kuin niinä vahvoina. Vahvoina pyrkii ottamaan kaiken irti siitä, että aistii.

virtaska kirjoitti...

Luovuutta voi mielestäni olla monenlaista. Ei kaikkien välttämättä tarvitse kulkea samaa kaavaa. Tai ehkä vain luulen niin enkä oikeastaan olekaan niin luova kuin itse kuvittelen... Mitä luovuus itse asiassa on? Luulen että se on kykyä ylittää rajoja, astua tuntemattomaan, tehdä jotain sellaista mitä kukaan muu ei ole tullut ajatelleeksikaan. Kirjailijoita, säveltäjiä, taiteilijoita yleisesti pidetään luovina mutta kuinka moni heistä aivan oikeasti täyttää tämän kriteerin? En halua kritisoida vaan kannustaa, antaa miettimisen aihetta. Arkipäivän elämäkin voi olla täynnä luovuutta, jos vain antaa itsellensä luvan soveltaa ja kokeilla arkiaskareissa.

Se voi olla perheelle vaikea paikka, mutta niinhän koko elämä on! Koko elämä on kasvua ja kehittymistä eteenpäin. Joku pystyy siihen ja joku ei.

Mielestäni paras keino luovuuden löytämiseksi on elää tässä hetkessä, kokea jokainen hetki ja jokainen hengenveto kuin se olisi maailman suurin aarre, kiitollisena elämästä. Ja sitten kuvata se jollakin tapaa, kirjoittamalla tai muulla tavalla. Sillä tavalla kehittyy tasapainokin, tunteet eivät heilahtele laidasta laitaan, mikä on mielestäni hyvin rasittavaa sekä itselle että ympäristölle.

Pikkuliina kirjoitti...

Kiitos Heidihahmo ja kommentoijat opettavaisista kirjoituksisa. Olen kahdessa yhteisössä se tiettyjä puitteita kasassa pitävä henkilö ja monesti on hyvin uskomaton olo. (toisessa olen sihteeri ja toisessa talouspuolen ihminen)
Mutta itse olen heidän seuraansa hakeutunut hommmiin ja toivon, että siitä ihanasta luovasta ilmapiiristä tihkuvan jotain minullekin, muuten niin tylsissä tilanteissa. Mutta kuten jo sanoin, joskus ei voi kuin ihmetellä, että voiko tämä olla totta. Toisaalta taas, että voihan sitä itseasiassa noinkin ajatella.

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos jo nyt kommentoijille! :)

Tästä on tulossa mielenkiintoinen ketju. Vinkkasin tästä eräälle taiteilijaystävälleni tästä ja pyysin kokenutta mielipidettä. Otan sitäkin innolla.

Virtaska: Olen sinun kanssasi samaa mieltä, että arjesta löytyy paljon luovuutta. Hyvin moni joutuu käyttämään luovaa ajattelua pelkästään siinä, että selviytyy arjesta. Eli luovuus ei missään nimessä rajoitu vain taiteeseen.

Mutta taiteilijan elämä on ehkä se luovuuden ääripää, jossa ollaan siinä hetkessä kiinni koko ajan. Sanot: "paras keino luovuuden löytämiseksi on elää tässä hetkessä, kokea jokainen hetki"

Mutta aina ne hetket eivät ole hyviä ja kauniita. Ikävätkin hetket tulee siis elättyä vahvasti. Ei voi vain noukkia rusinoita pullasta. Jos haluaa hyvän, täytyy hyväksyä pahakin. Luovuuden tuska...

Pikkuliina: Sinulla on kyllä herkullinen asema yhteisössäsi. Se on myös mahdollisuus. Pystyisitkö itse hyppäämään luovuuden virtaan? Haluaisitko vai onko parempi vain seurata vierestä? ;)

gnothi seauton kirjoitti...

"Taiteellinen vapaus" on käsite, joka tässä nousee mieleen... siihen vedotaan, kun halutaan korostaa rajoittamatonta oikeutta närkästyttää, vihastuttaa, kauhistuttaa...

Olikohan se nyt taiteilija Teemu Mäki, joka joskus vuosia sitten teki videon jossa hän rääkkäsi kissaa ja lopuksi surmasi sen. Hän piti sitä taiteena. En nähnyt enkä halua nähdä tekelettä, mutta minusta se kuulostaa sairaan ihmisen oikulta.

-gs

Pikkuliina kirjoitti...

Kun on "sitkun" toimeenpanoaika niin annan luovuudelle enemmän sijaa elämässäni. Nyt riittää arjen luovuus jota todella tarvitsen, jotta saan aikaseksi rahoittajillekin kelpaavat pöytäkirjat joka kokouksesta.

Sen olen huomannnut, että luovien ihmisten, taiteilijoiden piiri pitää sisällään valtavan määrän hienoja ideoita ja yllätyksiä mutta myös paljon kielteisiä asioita: eripuraa ja kateutta.

Anonyymi kirjoitti...

Aivoilla on eri kehitysvaiheita: sikiöaivo, vauva-aivo, leikkiaivo, tietoaivo. Nämä eri kehitysvaiheet vastaavat aivojen eri osien fyysistä kehitystä sekä liittyvät myöskin eri psyykkisiin kehitysvaiheisiin, alkaen sikiöaivon kehitysvaiheesta eli aivorungosta, päättyen tietoaivoihin eli aivokuoren kehittymiseen. Aivorunko toimii luovuuden ja spontaanien reaktioiden kanavana, ja aivokuoreen varastoituu elämämme varrella keräämämme tieto. Emme muista kaikkea oppimaamme, koska synaptiset ketjut, jotka tietoa välittävät, vahvistuvat tai heikkenevät sen mukaan, miten aivojamme käytämme. Siihen vaikuttavat myös mm. elintapamme ja ravintomme.

Luovuutensa löytäminen on hienoa, jos sen on joskus kadottanut, kuten suuri osa ihmisistä on tehnyt kasvatuksen ja sivistyksen erilaisten negatiivisten sivuvaikutusten seurauksena, so. oppinut olemaan aktiivisesti käyttämättä omaa sisäänrakennettua luovuuttaan, oppinut olemaan uskomatta siihen. Luovuus on kuitenkin jokaiselle ihmiselle arkipäivää, tahtoi sitä tai ei. Luovuus on aivorungon käyttöä. Luovuus on sitä, että osaa erilaisissa odottamattomissa ja totutusta poikkeavissa tilanteissa käyttää aivokuoreensa varastoitunutta tietoa, että osaa käyttää ja suhtautua uuteen tietoon torjumatta sitä, ja että osaa järjestellä vanhaa ja uutta tietoa uuteen järjestykseen. Niinkin silti käy monelle, että luovuus tuntuu kokonaan hukkuneen, vaikkei se lähempänä voisi olla kuin se on edelleen, omassa itsessä. Jokainen ihminen on luova (ilman luovuutta ei olisi elämää), mutta moni sen itsessään kieltää. Nyky-yhteiskunta arvostaa suorittamista, saavuttamista ja etenemistä päämäärähakuisesti (mikä ei silti ole luovuutensa hyväksyvältä ihmiseltäkään kiellettyä). Asioita asetellaan kuitenkin turhan kärkevästi vastakkain, kun kyse on inhimillisistä ominaisuuksista, jotka koskettavat ihan jokaista. On harhaa ajatella, että luovuus olisi vain harvojen ja valittujen ihmisten erityinen ominaisuus. Se on yhtä arkipäiväistä kuin kieli, jota käytämme, tai mielenkiinto ja tietoisuus, jotka kohdistamme haluamiimme asioihin.

Miksi taiteilijaksi ryhtyminen sitten helposti aiheuttaa ympäristössä närkästystä ja ristiriitoja? Sitä, minkä itsessään kieltää, on muissa vaikea hyväksyä. Läheisten ei ole helppoa katsoa joka päivä peiliin ja nähdä siellä se, mihin he eivät itse pysty, mikä heiltä itseltään on hukassa, ja millaisia heidän itsekin pitäisi olla, kokonaisina. Kaikki eivät tietenkään voi (eikä pidäkään) olla samanlaisia ja luovuuskin kanavoituu eri ihmisillä eri asioihin, mutta inhimilliseen kokonaisuuteen se kuitenkin erottamattomasti kuuluu.

Taiteilijuuteen kuuluu tietty voimakkaasti kokeminen ja tunnekanavallinen herkkyys. Allekirjoittanut ei voi lakata hämmästelemästä niitä muiden lasten vanhempia, jotka joulu- ja kevätjuhlissa ilmeettöminä valo- ja videokuvaavat ikuistaen perhealbumiin niitä hetkiä, jotka heidän pitäisi elää silloin, kun se hetki on läsnä todellisuudessa. En silti voi sitä tuomita, sillä meillä jokaisella on omat lukkomme - taiteilijoillakin. Näkemykseni taiteilijan tiestä on, että elämä opettaa kuitenkin lopulta olemaan relativisti, jolloin lukkiutuneisuuden avautumisen tunnekuohut tasoittuvat hiukan ja asiat kyetään näkemään yhtäaikaisesti monesta eri näkökulmasta. Tunteiden tasoittuminen ei merkitse paluuta lukkiutuneisuuteen, vaan sitä, että oppii herkkyyden ja kuohujen olevan kaunis ja luonnollinen osa itseään, jolloin niitä ei enää kauhistu ja säikähtäen hämmästy, kuten aiemmin siipiä kokeillessaan, lentoon lähtiessään. Jokainen kehitysvaihe tarvitaan, jotta olisimme kokonaisia. Ja jokainen näkemys tarvitaan, jotta keskustelu olisi holistista. Relativismi ja itseään kunnioittava inhimillisen herkkyyden varjelu avaavat yhdessä aivan uuden ulottuvuuden, joka on kaiken räiskynnän ja kuohunnan tuolla puolen. Siitä avautuu elämän kanssa aktiivisesti vuorovaikutteinen metakeskustelu, ja se vasta mielenkiintoista onkin! Siinä vaiheessa moni huomaa läheisten vaihtuneen toisiksi.

harpyia
(itseensä ja toimintaansa analyyttis-filosofisesti suhtautuva holistinen relativisti ja taiteilija)

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos harpyia! Voi, ilahdutit minua suunnattomasti! :)

Pikkuliina kirjoitti...

Minä olen vähän ajatellut asiaa ja meinaan viedä kirpparille myytäväksi liikaa kertynyttä ylimääräistä velvollisuudentunnetta. Jos vaikka sitten luovuus pääsisi paremmin esille.
Olisikohan tuosta keinoksi?

Pete kirjoitti...

Luovan ihmisen läheisten kauhukuva.
Luova hukkuu luomaan.