Pages

tiistaina, lokakuuta 31, 2006

Kuka auttaa elämään?

Tuolla Kirjoittamalla Blogissa keskustelimme jokin aika sitten olemisesta ja elämisestä. Siihen ihmiset innostuivat vastaamaan, koska Essi esitti todella vaikeita kysymyksiä: Miten eletään? Miten ollaan? Mitä on läsnäolo?

Mieleeni tuli tuo keskustelu, kun luin Ilta-Lehdestä jutun Life Coach -palvelusta. Siinä esiteltiin yritys nimeltä ValmennusVainio, joka auttaa ihmisiä selviämään elämästään. Törmäsin myös vasta yritykseen nimeltä Namaste. Yritys kouluttaa elämäntaidon valmentajia.

Eivätkö ihmiset enää osaa elää? Eikö vanhemmat opeta lapsiaan elämään? Päästävät heidät raakileina maailmalle ja aikuisten lasten täytyy sitten ostaa muualta? Tai sitten yrittää oppia kantapään kautta (kaikilla ei ole varaa hankkia palveluita).

Itse olen lähtenyt kotoani hyvinkin raakileena ja kompuroinut kovastikin vuosikausia. Tietyt käytännön perusasiat jäivät oppimatta ja en tiedä opinko niitä koskaan, koska en oikeasti ole edes mikään käytännön ihminen. Olen tämmöinen Havukka-ahon Ajattelija. Olen löytänyt rajani ja tiedän missä olen hyvä tai huono. Se helpottaa elämistä. Itsensä tunteminen.

Olen sitä talvilenkkarisukupolvea, jolle syötettiin pullamössöä. Myönnän sen. Mutta toisaalta saan joskus paljonkin aikaan ja minulla on itsekuria tietynlaisissa asioissa. Opiskellessa olen aina ollut tarkka ja huolellinen. Töissäkin pyrin siihen. Kotona sitten onkin ihan toisenlaista. Paikat on hujanhajan. Unohtelen käytännön asioita. Vaatii aikaa ja rauhaa suoriutua kaikista kotiarkareista.

Vai mistä tämä elämässä huonosti pärjääminen, stressaantuminen ja uupuminen johtuu? Noin yleisesti. Haalivatko ihmiset liikaa projekteja? Kaikki halutaan heti, kerralla ja samaan aikaan. Olen kuullut sellaisen sanonnan, että kaiken voi saada mutta ei yhtä aikaa.

Voidaanhan sitä syyttää yhteiskuntaa ja ympäröivää sosiaalista verkosta siitä, että ne vaativat nykyisin yksilöltä aivan liikaa. Niin, kyllähän sitä saa vaatia, mutta onko pakko totella?

Minä lakkasin tottelemasta. Madalsin rimaani. Hankimme myös siivoojan joka käy meillä kerran kuussa. Teen sitä mitä osaan ja mihin pystyn. Teen sen mikä on välttämätöntä eli huolehdin lasten hyvinvoinninta ja parisuhteesta. Teen sitä mitä rakastan eli kirjoitan, luen ja nautin taiteista. Kaiken ylimääräisen karsin pois.

Eikä elämä ole nyt tyhjää. Se on paljon täydenpää.

5 kommenttia:

sahrami kirjoitti...

Hyvä aihe ja kirjoitus, todella hyvä.

Kaiken ylimääräisen karsin pois. Eikä elämä ole nyt tyhjää. Se on paljon täydenpää.

Samoin tehnyt ja samat aatokset.

Alvar Aalto muuten meni tuossa niin pitkälle, ettei avannut edes hänelle tulleita kirjeitä karsiakseen ylimääräistä sälää. :) Minä en ole mennyt niin pitkälle, olen vain laittanut postilaatikkoon Ei mainoksia -tarran. Sekin jo tekee jotain.

Kuten kirjoitit, niin ei niihin "nykypäivän vaatimuksiin" tarvitse mennä mukaan. Jos ihminen tuntee itsensä, hän tietää kyllä itse, mikä hänelle on parasta ja mitä hän haluaa. Elämänkokemuskin auttaa laittamaan asiat arvojärjestykseen.

Juuri eilen korjasin eräässä vanhassa jutussani olevan linkin kirjaan Letting go as children grow: http://www.amazon.co.uk/Letting-Go-Children-Grow-Parenting/dp/0747565767/ref=dp_return_1/026-4759163-3083667?ie=UTF8&n=266239&s=books Se kertoo tästä samasta asiasta.

"The author suggests ways in which parents can break their own cycle of control, which includes judgement and punishment, coaxing and overprotection. It also considers the needs of the parents. Modern life insists that we try to cram more and more into our day; this book is about doing a little less."

sahrami kirjoitti...

Vielä jatkan, että tuossa kirjassa mm. kerrotaan, ettei aikuisten tarvitse lasten kanssa tehdä niin paljon, ei tarvitse harrastaa ja hankkia jatkuvasti uusia virikkeitä. Voi vain olla. Hassua, mutta nykyaikana siihenkin tunnutaan tarvitsevan lupa ja sen luvan saaminen voi tuntua todella helpottavalta:

‘Deborah Jackson has dared to speak the unthinkable — children can be allowed to do nothing! So this afternoon the baby fitness book stays in the office — and I go home to read about how to chill out and relax’ —Anne Diamond, Daily Mirror
http://www.bloomsbury.com/BookCatalog/ProductItem.asp?S=&sku=22042140&EmailMe=&mscssid=3GFE611PH2609JJCX9GRMBG3QWK93UL4

Rita kirjoitti...

"Eivätkö ihmiset enää osaa elää? Eikö vanhemmat opeta lapsiaan elämään? Päästävät heidät raakileina maailmalle ja aikuisten lasten täytyy sitten ostaa muualta?"

Omalta osaltani vastaan (ainakin tänä aamuna):
Elämän opettelu on ollut aikamoisen fantastista juuri siksi kun on ollut vaikeuksia, jotka olen onnistunut selvittämään, kysymyksiä, joihin olen ITSE saanut vastatuksi, kehityksen polkua jota olen kaiken aikaa kulkenut. Yksin ja ystävien avulla. Elämän hienoimpia kokemuksia on myös kun saa olla toisille avuksi. Siitä on tosi kauan kun manailin että miksi minun vanhempani eivät koskaan...? tai muuta tuon suuntaista.

HeidiHahmo kirjoitti...

Kiitos Sahrami ja Rita!

Arvasinkin, että Rita eli Arkiterapeutti Kops myös kertoo mielipiteensä asiasta. ;)

Usko kirjoitti...

Elämäosaamisen puutteeseen joku tarjosi taannoin Hesarin pääkirjoitussivulla aika yksinkertaista selitystä. Aiemmin istuskeltiin iltaa yhdessä eri ikäisten ihmisten kanssa ja vaihdettiin ajatuksia ja (varsinkin) vanhempien ihmisten kokemuksia siitä miten elämän pikku kommelluksiin kannattaa vastata.

Tämmöinen keskustelu on vähentynyt, kun ihmiset ovat karsinoineet itsensä aika homogeenisiin karsinoihin. (web voisi teoriassa olla vastalääkettä tähän?)

Nyt kun elävä yhteys ihmisten välillä on vähentynyt kutsutaan ammattiapua paikalle vastaamaan kysymyksiin, joihin aiemmin sai ajatuksia istuskellessaan kammarin nurkassa kuuntelemassa vanhempien turinoita.

Tottakai ajat on muuttuneet, eikä monen sukupolven asuminen saman katon alla ole enää tätä päivää. Vaan olisiko se huomispäivää?

Namasten sivulla on muuten mielenkiintoinen juttu, johon itse olen jokin aika sitten perehtynyt keskimääräistä paremmin; enneagrammi on minusta yksi vinkeimmistä tavoista oppia tuntemaan itseään.