Muista äitiä!

Minulla on ollut viimeiset viisi vuotta hieman erilainen suhde äitienpäivään. Äitini kuoli syksyllä 2005. Hän oli tuolloin 73-vuotias.

Äitienpäivän lähestyminen tekee minut aluksi surulliseksi. Itken ja kaipaan äitiäni enemmän näinä aikoina kuin esim. Pyhäinmiespäivänä, jolloin vainajien haudoille viedään kynttilöitä. Koko ajan mainokset muistuttavat, että "Muista äitiä, muista äitiä" tai sitten "Muista mummoa!" Eivät anna unohtaa.

Äitienpäivään on latautunut niin paljon muistoja ja tunnetta. Muistoja siitä, kun lapsena teki koulussa niitä itseväkerrettyjä kortteja ja hellyyttäviä äitienpäivälahjoja. Minun mielestäni äitienpäivä on lastenpäivä. Lapset riemuitsevat siitä, kun saavat äitiä rakastaa. Herättää hänet aamulla onnitellakseen.

Mutta sitten kun ei ole äitiä... ketä sitä sitten muistaa?

Itse olen yrittänyt muistaa äitienpäivisin sen millaiselta itse tuntui lapsena olla jonkun lapsi. Hymyilen ja kiitän, olen iloinen lahjoista, itse keitetystä kahvista tai kakusta. Lahjoista ja korteista. Mitään enempää en haluakaan. Enkä ala vähättelemään tyyliin: "Ei minulle olisi tarvinnut, mitä te höpötätte". Lapsi kokee loukkauksena, jos äiti ei osaakaan olla iloinen lahjoista. Lapset eivät ehkä ymmärrä, että äideillä (tai ainakin joillain äideillä) saattaa olla alemmuuskompleksi tai jokin muu este, etteivät he osaa nauttia lahjoista tai huomiosta.

Viime vuonna tytöt aivan itse keittivät minulle kahvia aamulla. Minä makoilin sängyllä ja pelkäsin, että kohta lasinen kahvipannu putoaa lattialle. Mutta pelkoni oli turha. Sain kahvia tarjottimella sänkyyn ja sitä kakkua, jonka itse edellisenä päivänä olin leiponut, mutta jonka tytöt yhteistyössä koristelivat. Tytöt olivat niin riemuissaan, ja olin minäkin!

Mutta jos joku oikein haluaa nyt itkeä, haluan tarjota siihen mahdollisuuden. Lue novellini Kasvosi hiekassa.  Se pohjautuu kokemuksiini äitini kuolemasta sekä hänen matkastaan ruumishuoneelta hautausmaalle.

Loppujen lopuksi äitienpäivä on ihan kiva, kun päätän olla surematta äidittömyyttäni ja keskityn omaan äitiyteeni ja lapsiini. Iloitsen siitä mitä minulla on, enkä sure sitä mitä minulla ei ole.

Kaisa Halmkrona: Kerjääksie rakhautta

Käännä selkästi
piirrän siihen

käännä selkästi
suutelen siihen

käännä selkästi
jotta saan sinut
kääntyhmään takasin.

******

Eihän se rakastaminen
ole vaikeata

mutta oleppa sitte rakastamatta
sitä jota rakastat

se se on mahotonta

*******

Liminkalaiselta runoilijaystävältäni Kaisa Halmkronalta on ilmestynyt uusi runokirja. Kävin sen tänään hakemassa häneltä. Luin sen äsken. Kirjassa on monta oivaltavaa, kaunista ja puhuttelevaa runoa. Nuo kaksi valitsin sen takia, että ovat niistä hyvistä lyhyimmät, ja eihän tähän blogiin saa esille sitä Kaisan käyttämää luovaa asemointia, joka saa runon soimaan siinä sivulla. Ihan kuin Kaisa sitä siinä lukisi ääneen.

Runot juoksevat ja soljuvat sivuilla välillä määrätietoisina ja välillä pehmeinä. Runot puhuvat sinulle. Neuvovat ja ymmärtävät. Välillä tulee lyhyitä viisauksia. Sitten tulee pitempi lempeä puhuttelu. Ystävä puhuu. Rakastettu puhuu. Pettynyt puhuu. Kokenut puhuu. Ja vielä puhuu sekin runon minä, joka ei tiedä vielä mitään. Ja se, joka jo tietää.

Runot tulevat lähelle. Vaikka ei tuntisi runoilijaa muutenkin, runot tulevat lähelle, koska ne ovat rehellisiä ja avoimia.

Runot ovat jaettu kuuteen osioon: 1.Miehen kanssa 2. Naisten kesken 3.Kerjääksie rakhautta 4. Sei tehe ees virhheitä 5. Son näkymätön voima ja 6. Olemisen taiosta. Osastojen välissä on Janne Halmkronan ottamia valokuvia, jotka sopivalla tavalla liittyvät aiheisiin tai tuovat niihin jotain uutta.

Kirjan on kustantanut Pirkko Halmkrona (Tornio 2010). Ja sitä ei vielä saa mistään muualta kuin Kaisalta itseltä.

Jos haluat kirjan, laita viestiä Kaisalle sähköpostiin kaisa (at) halmkrona.fi tai käy Kaisan blogissa.

Tämähän on runoilijan toinen teos. Ensimmäisen nimi on Salarakhaus (Myllylahti 2006). Niitä vielä löytyy ainakin netistä. Kirjoitin tuolloin blogiini arvostelun siitäkin otsikolla Ikuisia runoja. Kirjoitin, että luin niitä iltasaduksi silloiselle miehelleni. Nyt kai sitten pitää lukea näitä uusi runoja uudelle miehelleni.

Niin se on. Miehet vaihtuvat, runot säilyvät.

Uusia kuvia, uusia runoja

16.4.2010 kurkia pellolla Limingassa

Nyt minulla on vihdoin hyvä kamera, jolla kuvata luontoa, taivasta, pilviä ja kaikkea elämää eli arkea ja juhlaa. Se on Canonin PowerShot SX1 IS. Huomasin, että Stockan Hulluilla Päivillä olisi sellainen tarjolla halvemmalla kuin yleensä. 

Minulla oli aikaisemmin Canon PowerShot S2 IS, joka vikaantui ja hankin pienen pokkarikameran tilalle. Siitä kerroin täällä. Mutta enpä ole juurikaan ottanut kuin arki- ja perhekuvia. En ole käynyt tutkimassa luontoa tai ihailemassa maisemia, koska ei tuolla pokkarilla ole saanut kunnon kuvia. Miksipä siis edes yrittää. 

Tänä iltana ryntäsin heti uuden kameran kanssa pellon laidalle. Ihana, kun taas voi alkaa katselmaan maailmaa "sillä silmällä"! ;)

Ja niitä uusia runoja lausun huomenna täällä. Oma osuuteni ei ole suuri. Ehkä 10 minuuttia. Mutta onpahan jotakin kuitenkin.

ValokuvaTorstai: vaihtoehto

ValokuvaTorstain 162. haaste

RunoTorstai: vaihtoehto

eilinen on jo mennyt

huominen on aina
huomenna

tärkeintä on rakastaa tänään


****************

RunoTorstain 162. haaste

RunoTorstai: kärsimys

kärsimys on ongelma
kärsimys on puhuttelevaa
kärsimys on elokuva
kärsimys on kaunis

kärsimys on poliisi

kärsimys on tavanomaista
kärsimys on elämää

kärsimys on ilmiö
kärsimys on väistämätöntä
kärsimys on arka asia

kärsimys on leipää

***********

RunoTorstain 161. haaste

ValokuvaTorstai: kärsimys

(klikkaa suuremmaksi)

Mitä kuvassa tapahtuu? 

Millaista kärsimystä?

ValokuvaTorstain 161.haaste