Rajapinnassa, rajapinnalla?

Kursiivista melankoliaa tämäkin

Lauantaina 29.9.2007 julkistettiin Rajapinta-novellikilpailun tulokset Rajapinta-kirjallisuustapahtumassa Miehikkälässä. Ostin Kymen Sanomista hieman verkkoaikaa, koska olin utelias tietämään tulokset.

Novellikilpailun voitti savonlinnalainen Varpu Konkola. Toiseksi tuli virolahtelainen Anni Lappela ja kolmanneksi simpeleläinen Sirkka Laine. Onnea! :)

Olen muuten huomannut, että kirjoituskilpailuissa finalistit ovat yleensä naisia. Mistä johtuu?

Kilpailuun lähetetiin 189 novellia, joista lehden mukaan läheskään kaikki eivät olleet novelleja. Ehkä rajapintoja oli venytelty liikaa.

Rajapinta oli käsitetty yleensä hyvin konkreettisesti. Ajateltiin, että sehän on se Venäjän raja. Vertauskuvat ja abstraktit rajat olivat paljon harvinaisempia. Oma novellini kuuluu juuri tuohon hyvinkin vertauskuvalliseen lajiin.

Samalla siis järjestettiin Rajapinta-kirjallisuustapahtuma, jonka "missiona oli ROHKAISTA KIRJOITTAMAAN, LUKEMAAN JA AJATTELEMAAN UUDELLA TAVALLA".

Lehden mukaan tapahtumassa mietittiin sitä miten kirjallisuuden rajat häipyvät ja kirjailijat hakevat sanomiselleen uudenlaisia muotoja. Lajit liukuvat toistensa sisään ja hallitsevaksi muodoksi on tullut proosaruno. Tätä mieltä oli professori Juhani Niemi.

Minun novellini on luettavissa Aukeassa tässä osoitteessa. Oma novellini on ehkä sitten enemmän proosarunoa kuin perinteistä proosaa. Taisin myös yrittää yhdistää liian monia lajeja tähän, koska en halunnut välittää rajoista. Mutta itsehän pyysivät kirjoittamaan uudella tavalla. Työ hyvin pitkälle tajunnanvirtakirjoitusta, jota olen tietysti hieman muokannut, mutta vain vähän. Halusin olla rohkea ja olin rohkea.... ja olen edelleen.

Käypääpä lukemassa. :)

Oma Muusa-kirjoituskilpailutekstini

Olen julkaissut paljon runoja täällä blogissani ja Aukeassa, mutta nyt ehdottomasti haluan julkaista Muusa-kirjoituskilpailunovellini.

Sen nimi on Kasvosi hiekassa. Käykää lukemassa ja kommentoikaa sitä sinne tai tänne, jos haluatte.

En päässyt finaaliin saakka. No, harmittiko, kun en sijoittunut? Ei oikeastaan. Tämä ei ollut sitä mitä tuomaristo halusi. Lainaan suoraan Huutomerkin tiedotusta:

Kirjoituskilpailun aiheena oli tänä vuonna kuolema. Aihetta lähestyttiin usein hyvin perinteisin keinoin ja arkipäivisin kertomuksin. Monet töistä ammensivat osallistujien omista, voimakkaista kokemuksista ja läheisten kuolemista. .... Finaaliin selvinneet nimimerkit onnistuivat rikkomaan kisan yleiskuvana kummitelleen pateettisen monotonian.

Kuten aikaisemmin olen sanonut, itse kirjoittamisprosessi on opettava. Olen nyt oppinut osallistuessani moniin kilpailuihin työtapoja ja rutiineja. Olen saanut tekstejä valmiiksi. Olen uskaltanut lähettää niitä eteenpäin. Kaikki muu mikä tulee sen jälkeen on extraa tai plussaa.

Julkaisen tekstini nyt netissä, että teksti pääsisi keskustelemaan lukijan kanssa eli minä pääsisin näkemään, kuulemaan ja tuntemaan ihmisten ajatuksia tästä tekstistäni.

Sehän on monen kirjoittajan syy omalle kirjoittamiselleen. Kommunikointi muiden kanssa.

Kirjoitan vahvasti itselleni, mutta samalla muille. En osaa oikein selittää kumpi tulee ensin. Asiat vain tapahtuvat. Limittäin, päällekkäin, vuorotellen, ei-kenellekään, jollekulle, kaikille, ei-missään ja kaikkialla.

Ja minä rakastan tätä. :)

Pakkasaamu

Aamu. Pakkasta -30 astetta. Käyn aamupesulla. Puen itseni, lapset, juon kupillisen kahvia ja syön banaanin. Laitan paksun takin päälleni, mustan pipon ja mieheni pelottavan näköiset kolmisormiset hiihtohanskat. Muistutan hummeria. Nostan sinisen pyykkikorin syliini. Aukaisen ulko-oven ja lämmin höyrypilvi karkaa pimeälle pihalle. Kävelen metallinvihreän autoni luokse. Lasken pyykkikorin lumeen. Irroitan sähköjohdon. Istun autoon. Penkit ovat kivikovat ja jäiset. Auro hurahtaa kevyesti käyntiin.

Kävelen saunaan pyykkikorin kanssa ja ripustan vaatteet naruille kuivumaan. Menen sen jälkeen autotalliin. Käynnistän mieheni auton ja ajan sen ulos tallista. Otan kaksikoroketta ja vien omaan autooni. En saa oikeanpuolista takaovea auki. Se on jäätynyt kiinni. Huomaan, että autotallin ovet jäivät auki. Käyn laittamassa ne kiinni. Taivaalla on tähtiä. Kuu paistaa himmeästi puiden takaa. Eilen illalla kuu oli turvonnut, epämuodostuneen näköinen, vahvan emmentaalin värinen läiskä taivaanrannassa.

Kävelen sisälle asuntoomme. Mies lähtee töihin. Antaa lapsille pusut ja halit. Minulle hyvää koulupäivää, hänelle hyvää työpäivää. Autan nuorimmaista pukeutumisessa. Hoputan lapset ulos ja autoon. Otan reput lattialta. Kävelemme reippaasti. Lapset kipuavat autoon. Yritän saada peräkonttia auki. Sekin on jäässä.

Istun autoon ja lähden ajamaan kohti päiväkotia. Lapset laulavat Ratiritiralla, tuli talvi, halla. Auto on kankea. Pyörät parahtelevat, eivät halua pyöriä.

Taivaanrannassa näkyy punainen juova. Aurinko on nousemassa.

Tarina: Luola

Tajusin, että te olette lukeneet minulta vain esseitä ja runoja. Siis te ette tiedä ollenkaan miten kirjoitan proosaa tms. Siksipä päätin julkaista pienen pätkän eräästä viime vuoden lopulla kirjoittamasta tarinasta. Se on tässä.

LUOLA

"Kävelen saniaisten peittämässä metsässä. Kuuset ja männyt ovat suuria ja vihreän sammaleen peittämiä. Aurinko paistaa jossain kaukana korkealla. Sen säteet tunkeutuvat valaisten metsästä pieniä alueita. Kävelen polulla, jonka on kuivanneiden neulasten peitossa. Saniaisten seassa kasvaa korkeita mustikanvarpuja. Mustikat ovat kypsiä, suuria ja mustansinisiä. Minun vasemmalla puolellani on jyrkkää kalliota. Kallio on niin korkea, että se pimentää metsää. Muutamista kallion ulokkeista kasvaa koivuja ja mäntyjä. Ne uhmaavat luontoa kasvamalla siinä. Enimmäkseen kalliolla kasvaa sammalia ja jäkälää.

Olen yksin. Metsässä on hiljaista.

Polku kaartuu vasemmalle myötäillen kallion muotoja. Kallio on saarella, jonka nimi on Sininen nuorineito. Nimensä se on saanut siitä, että mantereelta katsottaessa se näyttää siniseltä. Saari ei ole suuri. Eikä siellä asu ketään. Mutta kesäisin ihmiset tulevat laivalla sinne retkelle. Laiva voi myös kiertää saaren ympäri ja palata takaisin satamaan. Saari on kaunis myös ulapalta. Lähikaupungin ihmiset rakastavat tuota sinistä saarta. Se on innoittanut taiteilijoita vuosisatoja.

Minä olen nyt täällä yksin. Tulin laivalla tänne ja sanoin kapteenille, että lähden pois huomenna. Aion olla yötä täällä. Minulla on selässäni reppu, jossa on myös teltta. Ehkä en tarvitse telttaa, koska olen päättänyt löytää tästä suuresta kallioseinämästä luolan. En ole ikinä ollut yötä luolassa. Haluan tietää miltä se tuntuu."

Tämä on siis alku. Sain kirjoitettua aiheesta 8 sivua. Tämä on tekstin 2. versio. Ei siis lopullinen. Muokkaan sitä varmasti. Ehkä jatkan sitä tai sitten jätän sen novelliksi.

Oletteko muuten lukeneet sen vanhan postauksen nimeltä Blogisaaret, joka on myös eräänlainen tarina tai jopa runomainen teksti? Tajuan, että jo tuolloin kirjoitin luonnon ja metaforien avulla. Minun kaikki nykyiset tekstini ovat täynnä mäntyjä, soita, kallioita, järviä, vettä ja taivasta. Kuvaan niiden kautta tunteita ja ihmissuhteita.