Pages

keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Ihmeiden aika on nyt!


Tänään tapahtui jotain niin ihmeellistä, että sellaista harvoin tapahtuu. Siihen liittyi ruusut, hautausmaa, kännykkä ja kahvipaketti.

Lähdin tuon edellisen Minun puuni -postauksen jälkeen pois, jonnekin, ihan sama minne, kunhan vain kotoa pois. Oli totaalisen tyhjä ja kuollut olo. Ei innostusta. Yksinäisyys ja turhautuminen kaihersi taas. Päätin, että parempi haistella ulkoilmaa. Ajoin autolla Kempeleeseen Zeppeliinin kauppakeskukseen.

Eipä se shoppailu piristänyt. En halunnut tutkia vaatealea, en halunnut ostaa sisustusartikkeleja. Ainoastaan kirjakaupoissa oli mukava tutkia uusia kirjoja. Kirjastossa luin Risto Ahdin uusimman runokirjan Ei kukaan. Sitten menin Prismaan. Katselin cd-levyjä ja laahustin käytävillä. Päätin ostaa kotiin kimpun punaisia ruusuja. Olisi kotona edes jotain tuoretta ja uutta, kun emäntä oli taas näin nuutunut.

Istahdin autoon kauppapusseineni, mietin kenelle soittaisin näin keskellä päivää ja kertoisin kuinka on niin synkkää. Mutta en sitten halunnut vaivata ketään. Sain päähäni lähteä käymään Kempeleen kirkossa. Jospa se auttaisi? Ajaessani sinne ajattelin, että tuskin se on auki. Ei kai nyt luterilainen kirkko ole päivällä auki. Kyyneleet valuen ajoin eteenpäin.

Kirkon parkkipaikka oli tyhjä ja ovi lukossa. Huomasin kirkon takana hautausmaan. En ollutkaan tutustunut vielä siihen. Nyt ei ollut kamera mukana, mutta ei se mitään. Aurinkokin oli tullut esille pilvien takaa siinä samalla.

Kävelin hautausmaalla ja yht'äkkiä kännykkä alkoi soida. Ei, se ei ollut minun kännykkäni. Hämmästelin. Hautausmaalla ei ollut ketään muuta kuin minä. Kuuluiko ääni läheiseltä pyörätieltä? Tuskin. Se oli liian kaukana. Yritin paikallistaa äänen, mutta sitten se lakkasi.

Päättelin, että jollakin vierailijalla oli täytynyt pudota kännykkä jonnekin hautojen luo. Yritin etsiä sitä. Missään ei näkynyt mitään. Välillä epäilin kuulleeni harhoja. Lopulta luovutin ja lähdin kävelemään syvemmälle hautausmaalle. Kyyneleet olivat jo siihen mennessä kuivuneet.

Äkkiä kännykkä alkoi taas soida. Juoksin äänen luo ja löysin soivan kännykän erään hautakiven luota, kukkien joukosta! Vastasin ja hetkisen aikaa meni selvittäessä soittajalle, että miksi minä, outo ihminen, vastasin ja missä minä olin. Soittaja oli kännykän omistajan poika. Hänen äitinsä oli lähtenyt käymään miehensä haudalla ja hukannut sillä reissulla puhelimensä. Äiti parhaillaankin etsi sitä jostain. Ei ainakaan hautausmaalta, koska olin siellä edelleen yksin. Kysyin, että missä poika asui. Ei asunut kaukana. Lupasin tuoda kännykän heti sinne.

Ajelin autolla muutaman kilometrin ja löysin osoitteeseen sittenkin, vaikka ei ollut karttaa ja Kempele ei minulle ole kovin tuttua seutua. Keski-ikäinen mies tuli pihalle kahvipaketti kädessä. Iloisesti hymyillen hän kätteli minua, kiitti ja ojensi kiitoksena kahvipaketin. Otin lahjan vastaan, ja olin vähintäänkin yhtä iloinen kuin hänkin. Käskin kertoa äidillensä terveisiä.

Lähdin ajelemaan kotiin hymyillen, eikä elämäni tuntunut yhtään turhalta tai tyhjältä. Aurinko paistoi. Tämmöisenä hetkenä uskoo Jumalaan, totisesti.

Kun asettelin kotona punaisia ruusuja maljakkoon, ajattelin, että olisin voinut antaa vaikka muutaman näitä kännykän mukaan ihan vain ilosta. Pelkästä ilosta.

Meille molemmille vastattiin rukouksiin: sekä minulle että kännykän hukanneelle. Uskotteko?

10 kommenttia:

muoriska kirjoitti...

Niin, kaikella on aikansa ja paikkansa. Monet asiat vain tapahtuu.

Olisit soittanut minulle. :)

HeidiR kirjoitti...

Haa, minäpä lisään sinut heti listaan. Eli saa soittaa keskellä päivää ja valittaa aina vain samoja asioita. ;)

Tulkitsen niin, että päättelet kaiken olevan suurta sattumusta kuin tarkoituksellista johdatusta... Mielenkiintoista.

Onko olemassa hyvää tuuria vai pelkkää kaaosta? Pitäisikö minun nyt lotota vai pitäisikö kännykän omistajan lotota? Tästähän saadaan taas uusi filosofinen pohdinta.

gnothi seauton kirjoitti...

Niinpä - silkkaa sattumaa vai sittenkin jonkinlaista johdatusta? Johdatus-filosofian ongelma on fatalismin synkkä kuilu, jossa vapaa tahto ei näyttäydy. Ja sattuma-filosofian haaste on olemisen mielen löytäminen tai määrittäminen.

Tietysti on myös kanta, jossa sovitetaan yhteen niin johdatus kuin vapaa tahto.

-gs

sahrami kirjoitti...

Voi että. Hieno tarina!

Tottakai uskon.:)

sahrami kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
sahrami kirjoitti...

Vielä semmoinen, että uskon, että se johdatus toimii erityisesti silloin kun tekee hyvää ja oikein. Ei palkintona, vaan koska silloin Johdattajan ja johdatettavan "mieli" toimii samalla tavalla. En osaa paremmin selittää. :)

Allyalias kirjoitti...

Hienosti kerroit tapahtumasi. Ei haitannut, vaikka loppuhuipennus oli tiedossa ;)

Kiva juttu, miten puhelimen hukkaaminen tuottikin hyvää mieltä ympärilleen. Kerran noinkin päin!

Ääh... Ei tuu uni!

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa! :)

Ihmeitä sittenki Tapahtuu ;)

Ja arvaappa mitä? Heti ku sain tekstisi luettua, myös minulla soi puhelin ;)

Tosin se nyt ei mikkään nii suuri ihme ollutkaan... että joo. Mutta.

Jaksamisia sinneppäin :)<3

t.lauuura

Anonyymi kirjoitti...

http://hillo.vuodatus.net/blog/857471

Katsohhan muuten tämäkin ;)

Ja bythewayy, tuo kahvihan näyttää oikein hyvältä ;) Jotain uutta?

t.sesama

Hanneles Christmas kirjoitti...

Kivaa tosielämää.