RunoTorstai: Tanssi

Kadottamisesta ja löytämisestä

Harjata hampaita
ja katsella kuinka vesipisara valuu
pesukoneen kantta pitkin.

Istua hiekkalla
ja katsella kuinka purjevene keinuu
suolaisten aaltojen lantioilla.

Olla polvillaan
ja haroa sormilla märkää ruohoa,
toivoa löytävänsä sen minkä on kadottanut.

Nähdä kaukaisuudessa metsän
ja korkean maston
ja pilviä.

Kävellä ikivanhan tervaisen parrun päällä,
pudota ja keinua.

Tuoksu kietoutuu ja putoaa.
Keinuu.

Ja se hiekka ja suolainen vesi.
Ruoho.
Ei pääse irti.

Ei.



RunoTorstain aiheena tanssi.

*****************

Suosittelen runoihmisiä tutustumaan uuteen Aukeaan ja osallistumaan sinnekin!
Minä olen osallistunut. Siellä tosin voi tulla hieman rankempaakin kritiikkiä kuin RunoTorstaissa. Mutta myös hyvää palautetta, joka auttaa kehittymään. :)

Sieltä löytyvät minun runoni:
Lämmin syvä keveys
Kosketus

Ja kolmen runon kokoelma:
Pyhä yksinkertaisuus

Draamatusta kunnon arvostelu

Sallan lukupäiväkirjasta löytyy vihdoin kunnon arvostelu ja arviointi tuosta Draamatusta.

Kirja onkin jäänyt hieman pimentoon mediassa. Sehän ei ole ison kustantamon kustantama, joten ei mikään ihme, että sitä ei ole kukaan juuri huomannut.

Draamattua voi tilata Limingan taidekoulun nettisivujen kautta. Myös Kirjakahvila Nisperossa (Oulu) on sitä myynnissä.

Runojen parissa

Olen kirjastoihminen. Näistä kirjoista vain 2 on omaani. Loput ovat kirjaston omaisuutta.

Tommi haastoi Tuiman tekemään runokokoelmalistan. Idea oli niin hyvä, että haastan itse itseni kertomaan omista lemppareistani. Moni voisi löytää uutta luettavaa listoista. Minä ainakin aion tutkia muutamia Tuiman ja Tommin suosikkeja.

Minä olen lukenut runoja ihan oikeasti vain hieman yli vuoden. Aloitin runojen tutkimisen sen jälkeen, kun olin lukenut Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. En tosin oikein tiennyt mistä aloittaa. Runous oli minulle outo maailma. Taidekouluvuoteni aikana sitten sain paljon vihjeitä siitä, mitä kannattaisi lukea. Meille opetettiin runoanalyysin tekemistä ja lyriikkaa. Luimme paljon runoja ääneen. Jokainen sai tuoda lempirunokirjojaan koululle ja esitellä niitä.

Olenkin tutustunut ainakin pikaisesti moniin suomalaisiin runoilijoihin. Heitä ovat mm. Helena ja Tuomas Anhava, Arno Kotro, Kirsi Kunnas, Eeva Kilpi, Arto Melleri, Aila Meriluoto, Pentti Saarikoski, Edith Södergran, Tommy Tabermann ja A.W. Yrjänä.

Mutta seuraavat runokokoelmat ovat tehneet minuun vaikutuksen ja ovat minusta tutustumisen arvoisia. Kaikki listan kirjat eivät välttämättä ole oikeita runokirjoja, mutta minusta niissä käytetään runon keinoja ja lyriikkaa niin paljon, että voin sisällyttää ne tähän listaan.

Järjestys on suurinpiirteen kronologinen. Lista aivan varmasti tulee muuttumaan vuosien myötä. Millainenhan se on sitten, kun olen lukenut runoja 10 vuotta?

Runokokoelmani:

1. Rainer Maria Rilke Hetkien kirja: runoja vuosilta 1899 - 1908 (suom. Anna-Maija Raittila, WSOY 1992) Ensimmäinen runokokoelma, jonka olen lukenut. Seisoin Tyrnävän kirjaston runo-osastolla ja katselin epätoivoisena hyllyjä. Mitä ottaisin? Silmiini pisti nimi Rainer Maria Rilke. Kuinka jännä nimi! Mies vai nainen? Otin kirjan pelkästään sen takia, koska nimi tuntui suussani niin hyvältä. Mutta oli ne runotkin hyviä ja ovat edelleen. Näkeviä, koskettavia ja oivaltavia. Niissä on ajattomuutta ja ikivanhaa tietoutta. Lyyristä kauneutta ja herkkyyttä.

2. Wislawa Szymborska Sata Swymborskaa (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine, Like 2003) Hän on puolalainen runoilija, joka voitti vuonna 1996 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Luimme häntä koululla, ja ihastuin hänen älyynsä ja oivaltavuuteensa. Taas sitä ikivanhaa tietoutta ja syvää viisautta. Näköjään pidän sellaisista runoista. Nyt minulla on kotona luettavana hänen kirjansa nimeltä Hetki.

3. Kai Nieminen Lopullinen totuus. Kaikesta. (Tammi 2002) ja Perimmäisten kysymysten äärellä (Tammi 2004) Kai Nieminen on minun idolini ja ehdoton suosikki. Essi-ope luki hänen kirjaansa syksyllä auditoriossa draama-kurssin alkajaiseksi. Se oli kai sellainen aamun rentouttava hetki, joka virittää opiskeluun. Minähän ryntäsin heti kirjastoon ja lainasin oman kappalleen kirjasta. Niemisen runoista houkuu itämaisuus, viisaus, itseironia, hetkien arvostus ja rehellisyys. Nieminen on sekä runoilija että japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä. Huomaa selvästi mistä hän on vaikutteensa saanut.

4. Risto Ahti Runoaapinen I (Sanasato 2003) Tämä kirja on takakannen mukaan aistisen, tunteellisen ja älyllisen kirjoittamisen opas. Meidän piti ostaa tämä oppimateriaaliksi syksyllä lyriikan jaksolle, onneksi. Kirja kulkeekin aina käsilaukussani, ja voin kaivaa sen esille, kun taiteellinen kriisi uhkaa lähestyä. Tuosta kirjasta saa voimaa olla runoilija ja nähdä maailmaa runoilijan tavoin. Kirja on siis opas, mutta myös eräänlainen runokirja. Siinä on paljon proosarunoutta ja muoto ei ole minkään tavallisen oppaan muoto. Asemointia on käytetty tehokeinona kuten tavallisissa runoissa. Kieli on hyvin lyyrinen.

5. Idän viisauden porteilla (toim. John Kane, suom. Risto K. Träff, Karisto 2005) Tähän pieneen kirjaan on koottu itämaisia viisauksia, sanontoja ja vertauksia monista ei kulttuureista ja monilta ajattelijoilta. Tämä on sellainen kirja, jota kannattaisi lukea aina silloin tällöin, jotta pysyisi hereillä ja muistaisi. Ei siis mikään varsinainen runokokoelma, mutta tutustumisen arvoinen pikkukirjanen. Sen voi ostaa vaikka lähimmästa automarketista muutamalla eurolla.

6. Willian Blake Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa (suom. Tuomas Anhava, Karisto 1993) Minulla on tämä ollut pari kuukautta lainassa. Olen hakenut aina lisää laina-aikaa. Siis se on vielä kesken. Aina kun yritän lukea sitä, alan hämmästellä ja ajatella aivan liikaa. Inspiroiva teos. Blake eli vuosina 1757-1827 ja oli englantilainen runoilija, mystikko ja kuvataiteilija. Hän oli huimasti aikaansa edellä. Hänen visionsa ja näkynsä ovat kuin tästä päivästä! Tämäkään ei ole perinteinen runokokoelma. Siinä on muutama täysin ehta runo, loppu on lyyristä proosaa ja väkeviä julistuksia.

7. Laotse Dao de jing: Salaisuuksien tie (toim. Gia-Fu Feng ja Jane English, suom. Annikki Arponen, Wsoy 1985) Laotse nimisen henkilön viisauksia. Hän on elänyt joko 300 eaa tai 600 eaa Kiinassa. Häntä pidetään taolaisuuden isänä. Tämä kirja kertookin taosta. Tao on tie tai polku. Se voi olla myös tapa, jolla universumi toimii. Taoa ei voi kuvata tai määrittää sanoin (silti Laotse kovasti yrittää kertoa taosta tässä kirjassa). Tao on nimi sille, mikä tapahtuu. Nämä viisaudet ovat hyvin runollisia, kauniita ja oivaltavia. Kirjassa on lisäksi kauniita mustavalkoisia valokuvia ja kaikki tekstit myös kiinaksi. Dao de jing ei ole Salaisuuksien kirja (huonosti suomennettu) vaan Tien ja Hyveen kirja. (Näin väittää Wikipedia).

8. Ryokan Suuri hupsu (suom. Kai Nieminen, Basam Books 2000) Tämä kirja on tuorein löytöni ja lemmikkini. Kerron siitä enemmän tässä postauksessa. Ryokan eli japanissa 1758 - 1831. Näköjään ihan täsmälleen samoihin aikoihin kuin Willian Blake Englannissa! Ryokan on japanilaisten suuresti rakastama zenmunkki, runoilija ja erakko. Hän oli suuri hupsu, joka olisi voinut elää ihan hyvin luostarissa opettajana tai virkamiehenä suvussaan. Mieluummin hän asui pienessä mökissään, vaelsi silloin tällöin ystäviään tapaamaan, leikki kylän lasten kanssa pallopelejä, kerjäsi ruokansa ja tanssi niityllä perhosten kanssa. Runot ovat koskettavia, viisaita, läsnäolevia ja niin tosia. Ajattomia. Häntä painoi usein huoli muista ihmisistä ja maailmasta. Mutta pohjimmiltaan hän oli onnellinen. Siltä ainakin tuntuu, kun hänen runojaan lukee.

9. Sanna Kalström Taivaan mittakaava (Otava 2004) Hypätäänpä Suomeen ja nykyhetkeen. Taidekoululla, kivikoulussamme, pyöri pöydällä vuoden tämä runokirja. Sanoivat, että on hyvä. Olin spektinen. Mutta nyt pari viikkoa sitten päätin etsiä sen kirjastosta ja tutustua siihen. On se hyvä. Pidän Kalströmin kielestä ja tavasta rakentaa runoistaan utuisia unia, joihin uppoaa. Hän ei käytä kliseitä. Hän luo uusia kielikuvia. Hänen runonsa tulevat iholle. Hän on taitava, tunteva ja aistiva runoilija. Haluaisin lukea lisää hänen runojaan.

10. Pertti Nieminen Päivä näin sininen ja tyyni (Otava 2000) Kun käyn kirjastossa, käyn joka kerta katsomassa runohyllyn kohtaa N. Turhaan. Ei sieltä löydy uusia Kai Niemisen kirjoja. Aina silmiini osuu suuret määrät Pertti Niemisen kirjoja. Viime kerralla oli sitten lähes pakko tutustua tähänkin Niemiseen. Hän on Kai Niemisen isä! Luulin, että olisi veli. Isä-Pertti on runoilija ja kiinalaisen kirjallisuuden kääntäjä. Hän on samanlainen mietiskelijä ja luonnontulkitsija kuin poikansakin. Tässä runokirjassa pidän tosin eniten runoista, jotka kertovat Pertin lapsenlapsista Maurasta ja Larissasta. Siis, en tiedä ovatko he oikeasti tuon nimisiä, mutta varmasti he ovat olemassa. Niin todentuntuisia ja aitoja runot ovat. Isoisä katsoo lapsenlapsiaan viisailla silmillään. Ja lapsetkin ovat viisaita, kaikista viisaimpia. Sen isoisä näkee.


Tähän lista loppui. Haastan kaikki runojenystävät tekemään oman listansa omaan blogiinsa. Ja kertokaa siitä minulle. Tulen katsomaan.

Raitis ilma tekee hyvää

(klikkaa isommaksi, jos teksti ei näy)

Lähiaikoina tulossa postaus absolutismista eli raittiudesta. Haluan vain tehdä hieman lisää tausta työtä ennen aiheesta kirjoittamista.

Lopetin kaikenlaisen alkoholinkäytön 1,5 vuotta aatteellisista ja käytännöllisistä syistä. Halusin löytää paremman tavan rentoutua ja poistaa yleistä maallista ahdistusta. Luin paljon zenbuddhalaista kirjallisuutta ja hain tietoa meditaatiosta.

En ole katunut päätöstäni. Esimerkiksi: eipä tule krapula, ei kulu rahaa, ei tule tehtyä/sanottu tyhmyyksiä hiprakassa tai hauskat illat eivät lopu liian pian pahoinvointiin.

Googlasin äsken sanaa absolutismi ja löysin tällaisen yhdistyksen kuin Raittiuden ystävät. Nyt on menossa kampanja nimeltä Selvin päin kesään!

Aistit täynnä

Kotona. Avasin tietokoneen ja ryhdyin lukemaan blogeja. NONO:ssa oli julkaistu kauniisti kirjoittavan Silumiinin kirjoitus nimeltä Jos luovuus on talo, talo olen minä.

Ensimmäiseksi ilostuin nimestä Marguerite Duras. Olin yrittänyt muistella sen ranskalaisen naisen nimeä, jonka kirjaa Essi-opettaja luki niin innokkaasti keväällä. Käyn tänään hakemassa kirjastossa muutaman Durasin kirjan.

Silumiini kirjoitti kauniisti, ja kaikki oli niin totta. Käykää lukemassa se itse. En ala referoimaan.

Mutta sitten kommenttilaatikossa alkoi keskustelu.

Tuima kysyi: "Runoilijat siis kulkevat jatkuvasti valppaana, havainnoivat ympäristöään silloinkin, kun näyttävät vain olevan?"

Silumiini vastasi: "Kyllä, luulen että ympäristön tarkkaileminen on yhteistä kaikille luoville ihmisille, runoilijoista valokuvaajiin. Maailma täytyy pystyä näkemään jollakin tuoreella tavalla, erilaisesta näkökulmasta, jotta voisi luoda uutta."

Minä lisäsin: "Tarkkailemisesta. Kyllä. Minä rekisteröin koko ajan. Minä olen sellainen. Muistan mitä vaatteita ihmisillä oli päällä kummilapsen ristiäisissä. Kummilapsi on jo 5-vuotias. Muistan hajuja, pintoja, värejä ja tunnelmia.

Ei ihme, että joskus vain olen ja istun, koska maailma tunkeutuu minuun kaikkien aistieni kautta. Ja sitten minua sanotaan laiskaksi ja hitaaksi. Minähän on anturi, koko ajan työntouhussa."

Ja jatkan tähän omaa blogiini aiheesta.

Istuin eilen lapsuuden kotini pihalla kaivon kannen päällä. Kädessäni oli suuret työmiehen hanskat, kovat ja käristyneet kuumuudesta. Olin pihalla yksin. Muut olivat sisällä. Grillissä paloi hiillos. Halstereissa paistui pekonikääreisiä herkkusieniä, makkaraa ja kesäkurpitsaa.

Istuin ja odottelin. Aurinko paistoi kuumasti. Mäkäräiset yrittivät tunkeutua silmiini ja korviini, mutta onneksi tuuli vei niitä toistuvasti kauemmas. Kaivon vieressä oli ohut nuori koivu. Koivuksi se oli nuori. Se oli tuskin viittä metriäkään pitkä.

Minusta ei tuntunut oikein miltään. Ihmisen elämän merkityksettömyys korostui siinä hetkessä. Miltä tuntuisi olla tuo koivu? Se on katsellut tiiviisti paikoillaan pihan ihmisten touhuja. Sen ainut tarkoitus oli kasvaa vähän pitemmäksi, paksummaksi ja tuuhemmaksi. Vai oliko koivun elämällä edes sen suurempaa tarkoitusta? Olla vain ja elää. Imeä vettä ja ravinteita maasta. Ottaa vastaa auringonvaloa. Kasvattaa urpuja ja siemeniä. Lopulta saavuttaa korkein korkeus, lahoa ja kuolla pois.

Grillattavat kypsyivät ja vein ruuan sisälle.

Syönnin päälle menimme saunaan. Kiuas oli lämmitetty koivuhaloilla. Sauna oli liian kuuma ja pistävä minulle. Peseydyimme. Kaadoimme vettä kauhalla päällemme. Suihku ei ollut koskaan kuulunut tämän talon ylellisyyksiin. Minä muutin 13-vuotiaana sellaiseen taloon, jossa oli suihku. Lapsena tällainen saunominen oli arkipäivää.

Katselin saunan eteisen ikkunasta ulos ja taas ihmettelin. Aurinko paistoi haapapuun takaa. Haavan lehdet liplattelivat. Miksei mikään tunnu miltään? Saunomisen jälkeen pitäisi olla sellainen ihanan raukea ja autuas tunne. Nyt olo oli +-0. Ei ollut hyvä, mutta ei ahdistanutkaan. Kummallinen olo.

Mietin myös sitä, että pitääkö sen elämisen aina tuntua voimakkaasti joltain. Ehkä tämä oli nyt sitä aikuisen ihmisen arkielämää.

Ei. Olen kokenut sen millaista on olla tasapainossa ja läsnäolevana luonnolle, maailmalle. Olen kokenut sen tyynen rauhallisen tunteen hiekkatiellä kävellessäni.

Tajusin sitten, että olen pohjattoman väsynyt. Syön toista antibioottikuuria peräkkäin. Sairasteleminen väsyttää. En ole harrastunut juuri mitään liikuntaa vuoteen (oikeastaan en ole harrastanut liikuntaa juuri koskaan). Nyt se liikkumattomuus alkaa tuntua. Ei jaksa. Pienikin ponnistelu saa olon tuntumaan siltä kuin olisi juossut maratonin.

En tiedä miten muilla ihmisillä menee väsymyksen tullessa. Kumpi menee ensin: aistiminen vai tekeminen?

Minulta lähtee heti pois tekeminen. Aistiminen jää. Lopulta en jaksa mitään muuta kuin istua, olla ja aistia. Kirjoittaminen ja ajatteleminen jäävät. Aivot, jotka kirjoittavat vaikka kynä ei liiku.

Kirjoitin torstaina erään kilpailunovellin valmiiksi ja vein sen postiin, vaikka olin puolikuntoinen ja väsynyt. Oli pakko tehdä se. Deadline oli lähestymässä. En missään nimessä olisi jaksanut siivota tai järjestellä asuntoa. Ei mitään fyysistä. Olen kuullut, että monilla voi olla juuri päin vastoin. Väsyneenä ei voi tehdä mitään, joka vaatii ajattelua. Voi vaikka siivota tai järjestellä asuntoa.

Mutta kyllä minun nyt pitää tehdä jotain tälle huonolle kunnolleni. Pitäisiköhän taas tehdä päätös ryhtyä liikkumaan? Käydä vaikkapa kävelemässä kolme kertaa viikossa vähintään puolen tunnin ajan. Aloittaa kevyesti.

Olen tehnyt noita aloituksia vaikka kuinka monesti. Sitten joko kyllästynyt tai unohtanut parin viikon kuluttua. Minulla on se kirjoittamisen ja ajattelisen tarve, ei liikkumisen tarve. Jos olisi tarve liikkua, liikkuisin.

Saatan kyllä kuolla nuorena kirjailija, jos en ihan oikeasti ryhdy pitämään kunnostani huolta. Ehkäpä pitää merkitä kalenteriin ne liikunta-ajat ja laittaa kännykkään muistutus? Ei ole varaa palkata personal traineria. Sehän olisi paras ratkaisu.

Häiritsee tuo profiilivalokuvakin. En minä ole ollut noin pirteä ja energinen sen jälkeen, kun taidekoulu loppui. Pitäisi laittaa siihen totuudenmukaisempi kuva, joka kuvaa paremmin tämän hetkistä olotilaa. Sekin on tietysti väliaikaista. Mikäpä ei olisi?

Ihana sateeton juhannus

Juhannusaurinko
Originally uploaded by Hahmo

Milloin viimeksi oli näin kaunis ja kirkas juhannus? Enpä muista. Niin usein on ollut sateista ja kylmää. Nyt juhannusaurinko saa paistaa ja valaista vihreän Suomen.

Kävin ottamassa tämän kuvan takapihalla klo 23. Ihmettelin, että mitä ne linnut huutavat pellolla. Liekö haukka yrittänyt varastaa munia?

Flickr:ssä on lisää kuvia juhannusaatolta. Kauniita maisemia Oulusta ja Oulun läheltä.

ValokuvaTorstai: jäätelökesä

- Hei tytöt! Syötäiskö jäätelöä?
- Joo!
- Eihän täällä olekaan...
- Iskä on taas syöny kaikki jäätelöt!
- Iskä on herkkusuu.
- No, niin on.

ValokuvaTorstain aiheen jäätelökesä (meillä tosin syödään jäätelöä ympäri vuoden).