Kuka auttaa elämään?

Tuolla Kirjoittamalla Blogissa keskustelimme jokin aika sitten olemisesta ja elämisestä. Siihen ihmiset innostuivat vastaamaan, koska Essi esitti todella vaikeita kysymyksiä: Miten eletään? Miten ollaan? Mitä on läsnäolo?

Mieleeni tuli tuo keskustelu, kun luin Ilta-Lehdestä jutun Life Coach -palvelusta. Siinä esiteltiin yritys nimeltä ValmennusVainio, joka auttaa ihmisiä selviämään elämästään. Törmäsin myös vasta yritykseen nimeltä Namaste. Yritys kouluttaa elämäntaidon valmentajia.

Eivätkö ihmiset enää osaa elää? Eikö vanhemmat opeta lapsiaan elämään? Päästävät heidät raakileina maailmalle ja aikuisten lasten täytyy sitten ostaa muualta? Tai sitten yrittää oppia kantapään kautta (kaikilla ei ole varaa hankkia palveluita).

Itse olen lähtenyt kotoani hyvinkin raakileena ja kompuroinut kovastikin vuosikausia. Tietyt käytännön perusasiat jäivät oppimatta ja en tiedä opinko niitä koskaan, koska en oikeasti ole edes mikään käytännön ihminen. Olen tämmöinen Havukka-ahon Ajattelija. Olen löytänyt rajani ja tiedän missä olen hyvä tai huono. Se helpottaa elämistä. Itsensä tunteminen.

Olen sitä talvilenkkarisukupolvea, jolle syötettiin pullamössöä. Myönnän sen. Mutta toisaalta saan joskus paljonkin aikaan ja minulla on itsekuria tietynlaisissa asioissa. Opiskellessa olen aina ollut tarkka ja huolellinen. Töissäkin pyrin siihen. Kotona sitten onkin ihan toisenlaista. Paikat on hujanhajan. Unohtelen käytännön asioita. Vaatii aikaa ja rauhaa suoriutua kaikista kotiarkareista.

Vai mistä tämä elämässä huonosti pärjääminen, stressaantuminen ja uupuminen johtuu? Noin yleisesti. Haalivatko ihmiset liikaa projekteja? Kaikki halutaan heti, kerralla ja samaan aikaan. Olen kuullut sellaisen sanonnan, että kaiken voi saada mutta ei yhtä aikaa.

Voidaanhan sitä syyttää yhteiskuntaa ja ympäröivää sosiaalista verkosta siitä, että ne vaativat nykyisin yksilöltä aivan liikaa. Niin, kyllähän sitä saa vaatia, mutta onko pakko totella?

Minä lakkasin tottelemasta. Madalsin rimaani. Hankimme myös siivoojan joka käy meillä kerran kuussa. Teen sitä mitä osaan ja mihin pystyn. Teen sen mikä on välttämätöntä eli huolehdin lasten hyvinvoinninta ja parisuhteesta. Teen sitä mitä rakastan eli kirjoitan, luen ja nautin taiteista. Kaiken ylimääräisen karsin pois.

Eikä elämä ole nyt tyhjää. Se on paljon täydenpää.

Valokuvatorstai: Hylätty

Minulla olikin sopiva kuva tallessa. Tuo on otettu 5.10. Ainolan puistossa. Puutarhuri kai ajatteli, että nuo kukat on jo parempi hylätä. Miksi?

Haasteena hylätty

Runotorstai: Hylätty

Päivän haaste...

Hylätty

Yksin metsässä
ei kuulu sinne
ei pääse itse pois
rikottuna revittynä vanhentuneena
eikä kukaan halua koskea
linnut lentävät ylitse

Hyvää syyslomaa!

Nyt on syksy, vaikka näyttääkin jo kovin talviselta. Meillä on ollut monta päivää maa valkeana. Toissapäivänä satoi isoja pörröisiä hiutaleita hitaasti alas taivaalta. Tuossa on kuva niistä. Kuvassa tosin näyttäisi olevan räntäsade. Ei, se ei ole totta. Kuva valehtelee.

Ehkä huomenna pääsisimme lähtemään lomamatkalle pohjoiseen. Siellä on kuulemma satanut tänään 15 cm lunta!

Mitä teille tulee mieleen ensilumesta?
A) Apua! Pihatyöt on tekemättä. Lehdet haravoimatta ja...
B) Onpa ihanaa! Lumi tuo valoa ja puhtautta tähän synkkään pimeyteen.
C) Ush! Taas alkaa se loskakausi. En tykkää.
D) Ensilumi? Häh?

Jälkihöpinöitä

Mitenköhän tuo edellinen postaus liittyi luovuuteen ja kirjoittamiseen? Ehkä siten, että kirjoittaminen on ajattelemista eli ajatteleminen on kirjoittamista. Minä vain pistin tunteita, kysymyksiä ja ajatuksia "paperille".

En halua olla nyt tällä hetkellä kenellekään ilkeä. Rahasta en edelleenkään pidä. En ymmärrä rahan päälle ollenkaan. Olen pihi, mutta silti velkainen. Omituista.

Nyt alkoi syysloma. Miten selviän viikon ilman kivikoulun luovaa, vapaata ja inspiroivaa ilmapiiriä?

Tunteet ja teot

Mitä tehdä jos haluttaisi olla ilkeä ihmisille? Mitä tehdä jos sisällä pyörii katkeria sanoja? Päässä pyörii käsittämättömän katalia repliikkejä kaikille pintapuolisille, tekohymyisille muovikippo-, pesuaine- ja kynttiläihmisille, jotka kerääntyvät olohuoneisiinsa tuhlaamaan rahojaan; syömään kermaleivoksia ja rasvaisia pasteijoita sekä puhumaan säästä, kaapinsiivouksesta ja leivontaresepteistä. Haluaisin mennä paikalle ja nauttia noista herkuista. Sopivan hetken tullen heittäisin mukavia viisauksia kuten "rahalla ei voi ostaa onnea".

Saattaisin kertoa siitä, etten ymmärrä miksi pitää kerätä asunnot, seinät ja komerot täyteen turhaa roinaa. Miksi ostaa viimeisimmät villitykset? Samanlaisen tramboliinin kuin naapurilla? Tai sen kaasugrillin, joka kuulemma jo jokaisella on? Kysyisin verkostomarkkinoijalta, että miksi tämä kippo maksaa niin paljon? Miksi tämä kynttilä on niin sikahintainen? Samalla rahalla Tiimarista saa ihan samanlaisen ja yhtä nätin. Onko tosiaan tämä pesuaine niin riittoisaa? Tottakai se on... Eihän sitä raaski käyttää niin huolettomasti kuin euroshopperkamaa.

Ihmettelisin myös sitä, että miten voi pitää paikkaansa tämä väite: "Mitä enemmän ostat, sen enemmän tienaat?" Siis ostamalla turhaa tavaraa rikastut? Wau!

Sitten sitä ollaan niin onnellisia, kun on saatu vähän luxusta elämään.

Voisin myös kertoa kaikille siitä, miksen itse asu omakotitalossa. Syy: omakotitalot ovat nykyään hirvittävän hintaisia. Ihmiset joutuvat raatamaan niska limassa vuosikymmeniä, jotta pystyisivät maksamaan hurjat lainansa. Sitten kun talo on vihdoin maksettu, he ovat jo eläkkeellä. Nyt kun he vihdoin voisivat nauttia rauhassa siitä omasta talostaan, he saavat stressiperäisen sydänkohtauksen tai ovat jo muuten raihnaisia. Se siitä sitten...

Mutta enhän minä oikeasti mene pilaamaan toisten nautinnollista ja sosiaalista ostoshetkeä. En. Minä vain mielessäni ajattelen näin ja voin kirjoittaa näitä ajatuksia tänne blogiini. Pysyn poissa. Tai voisinhan mennä sinne tarkkailemaan tilannetta, hiljaa. Olen minä niin joskus tehnytkin. Mennyt paikalle ja kehunut kovasti emännän leivoksia. Minusta on aina ihanaa mennä valmiiseen pöytään. Olen itse laiska leipomaan mitään. Olin silloin tosi iloinenkin siitä, että minut kutsuttiin. Sanoin, että mukavaa välillä kuunnella näitä naisten juttuja (ei tosin tainnut olla kovin fiksu toteamus, mutta siihen aikaan olin kuunnellut liikaa miesten juttua, joten tuo lause oli totta!) Mutta en malttanut olla kysymättä vaikeita kysymyksiä myyjältä. Enkä ostanut muuta kuin 3 euron hintaisen pesuainepullon (sekin oli tyhjä täyttöpumppupullo, ei kolmella eurolla vielä itse ainetta saa). Eipä kutsuttu toista kertaa kemuihin...

Nyt erilaisista tarkkailutilaisuuksista olisi jotain hyötyäkin. Saisin varmasti hyviä lauseita repliikkipäiväkirjaani ja mainioita aiheita tulevan kirjani kohtauksiin. Mutta onko se sen arvoista?

Huh, nyt helpotti! Nyt minun ei tarvitse oikeasti olla ilkeä ihmisille. Voin olla kiltti ja hymyillä nätisti.

Voin myös pohtia mitä vikaa minun elämässäni nyt on, kun näin katalia mietin. Kaikki ajatuksethan lähtevät minusta. Minun pitää katsoa peiliin. Miksi siellä näkyy nyt tyytymätön nainen?

*****

Ps. olen edelleenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja jokaisella ihmisillä on samoja tunteita: pelkoa, vihaa, rakkautta, iloa, surua jne. Joissakin ihmisissä ne samat tunteet on vain niin syvällä piilossa kuoren alla, että sen välillä unohtaa. Ja ihmiset arvostavat eri asioita, puhuvat eri kielellä, ovat avaruudessa saman kuution eri pinnoilla.... eivätkä koskaan kohtaa.... koska pelkäävät toisiaan ja pelkäävät tunteita. Surullista.

Valokuvatorstai: Syksy

Valokuvatorstain haaste: Syksy se on sisälläkin.