Nyt on se pimein hetki ajatellen runokokoelmaani, sitä valmista käsikirjoitusta, joka odottaa julkaisijaa. Postilaatikkoon tulee kielteisiä päätöksiä. Yleensä ne ovat samalla kaavalla kirjoitettuja tusinatorjumisia. Yhden persoonallisen ja toiveikkaan hylkäyksen sain. Sellaisen, joka teki iloiseksi ja valoi uskoa.
Mutta nyt tuntuu taas siltä, etten koskaan löydä kirjalleni kustantajaa. En koskaan. Eli täytyisi omakustantaa.
Omakustanteet ovat täysin ok. Itsekin arvostelin taannoin muutaman hyvän omakustanteen
tänne.
Mutta se on sääli, ettei omakustanteita arvostella oikeastaan missään lehdissä tai verkkojulkaisuissa oikeasti. Ajatellaan, että ne voidaan sivuttaa, koska ne eivät ole päässeet kustantajien seulan läpi. Vaikka voihan olla, että joku on kustantanut runokokoelmansa suoraan itse. Ei ole edes halunnut kokoelmaansa seulottavaksi.
Minulla on kunnianhimoinen halu, että kokoelmani ihan oikeasti arvosteltaisiin lehdissä.
Olen nyt niin heittänyt runollisen kirveeni kaivoon, etten edes kirjoita runoja. Aion kirjoittaa lisää runoja, kunhan on taas sen aika. No, yhden runon kirjoitin uuteen luonnosvihkooni pari viikkoa sitten. Tuntuu kuin kirjoittaisin joskus runoja salaa mököttävältä itseltäni. Alan epäillä, että runoni eivät sittenkään ole riittävän hyviä.
Silti kaipaan runouttani ja luomista, mutta en halua heittäytyä sen maailmaan, koska tiedän sen vievän minut vahvasti mukanaan. Eikä minulla ole nyt aikaa. On työtä ja omakotitaloa. Liian vähäistä nukkumista. Aamu- ja iltapäiväruuhkia.
Joku sanoi, ettei aika lopu koskaan. Ei se lopu, mutta ihmiset ovat keksineet määräaikoja, deadlineja. Töihin on ehdittävä ajoissa. Ihmisen keksimä kello käy.
Ja minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään. Istun kahvipöydissä uusien ihmisen kanssa. Ja olen niin tylsä, että yleensä istun ja kuuntelen hiljaa.
Tosiasia on, että olen onnellinen. Väsynyt, mutta onnellinen. Voin sanoa niin. En ole ollut näin seestynyt ja tasaisen tyytyväinen vuosikausiin. Olen tylsä, hiljainen, tasaisen onnellinen ihminen. Väsyneenä tosin murisen usein. Mutta se johtuu väsymisestä.
Silti tympäisee, kun ei pääse toteuttamaan haavettaan oman runokirjan julkaisemisesta. Ihminen tarvitsee arjen ja työn lisäksi jotain mukavaa minkä pariin upota. Jotkut lukevat, toiset askartelevat, kolmannet tekevät pihatöitä, neljännet juoksevat ja he odottavat innolla pääsevänsä harrastuksensa pariin.
Tässä tarvitaan sisuuntumista. Ja päätöstä.
Suuntaa! Päämäärää! Projektia!
Nyt!