- Kirjoittaminen on ennen muuta pakko, aivan samoin kuin jotkut pesevät kätensä kolmekymmentä kertaa päivässä pelätessään hurjia seurauksia, elleivät he tätä tekisi. Kirjoittamisesta maksetaan koko lailla enemmän kuin tuon tyyppisestä pakosta, mutta ei se ole yhtään sen sankarillisempaa. Julie Burchill
- Hyvä kirjoittaminen on kaikkina aikoina syntynyt jonkun neuroosista, ja kirjallisuutemme olisi valtavan tylsää, jos kirjailijat olisivat joukko onnellisia pölkkypäitä. William Styron
- Kirjoitan pakosta. Tarvitsen sitä samoin kuin tarvitsen nukkumista ja kuntoilua ja ruokaa ja seksiä. John Irving
Blogini on tullut sitä hiljaisemmaksi mitä onnellisemmaksi ja rentoutuneemmaksi tulen. Loppuvatko lopulta sanat kokonaan? On vain jotain mikä on?
Runous alkaa olla lähellä sitä tilaa, missä sanat loppuvat. Etenkin japanilainen runous.
huoneen hiljaisuus
vesi virtaa vapaana
kaunis tilaisuus
Tuossa tämän hetken tunnelma haikuna.
Nyt ei ole ratkaistavia ongelmia. Ei ole analysoitavia luonteenpiirteitä. Ei kehitettäviä asioita. Ei prosessoitavaa. Ei ole pakkomiellettä saattaa äänien sekamelskaa paperille.
On selkeys.
Mutta elämässä on se hienoa, että nurkan takana vaanii uusia elämäntilanteita. Koskaan ei tiedä onko nyt se päivä, jolloin on taas pakko kirjoittaa. Se tuntuu seikkailulta.
Kuitenkin olen minä koko ajan kirjoittanut tuolla muualla, mutta sen sillä tavalla kirjoittanut. En ole laatinut esseitä ja pitkiä pohdintoja. En ole kirjoittanut pitkiä sähköposteja, joihin olisin ryöpsäyttänyt pääni sisällön.
Olen kirjoittanut jutellen. Heittänyt läppää. Nauranut. Sanonut jotain mukamas hauskaa tai ehkä viisastakin lyhyesti.
Luova kirjoittanut on kuitenkin erittäin mukavaa ajoittain. En tiedä onko kirjoittaminen pakkomielteenä sen mukavampaa kuin syöminen, urheileminen, viinan juominen tai seksi - pakkomielteenä.
Mutta kuten William Styron tuossa aforismissaan totesi, että onneksi on olemassa neuroottisia kirjailijoita. He kirjoittavat pitkiä, upeita romaaneja. Mitä maailma olisikaan ilman heitä ja heidän nerouttaan? Mutta neuroosilla ja pakkomielteellä pitäisi olla maali, tavoite, tila, jossa rata päättyy. Muutoin kaikki kai olisi turhaa, elämänpyörässä pyörimistä.
Tarvitsemme kuitenkin muutaman onnellisen pölkkypään, ihan vastapainoksi. Heitä on vaikea huomata, koska he ovat niin hiljaa. En puhu itsestäni. Voin olla pölkkypää, mutta hiljaiseksi minua on vaikea kuvata. Voin olla myös onnellinen, mutta sekin on väliaikaista, kuten epäonnikin, onneksi.
Mutta eräs tulee mieleeni, hiipii kirjana hyllystä syliin .
Harha ja oivallus syntyvät toisistaan,
alkusyy ja ilmiöt ovat yhtä ja samaa.
Kaiket päivät luen sanattomia kirjoituksia,
kaiket yöt istun mietiskelemättä.
Silkkikerttu livertää rantatörmän ritvapajussa,
yöllä koira haukkuu kuuta kylässä.
Mikään ei enää häiritse tunteitani,
mitä enää voisin kertoa toisille? Ja miten?
s. 177 Ryokan, Suuri Hupsu (suomentanut Kai Nieminen, Basam Books 2000)
