Persoonallisuudessa muutoksia?

Voiko olla totta, että olen muuttunut vuoden aikana INFJ:stä ENFP:ksi?

Nyt olen siis ENFP (Ekstrovertti-Intuitiivinen-Tunteva-Spontaani).
Vuosi sitten olin (Introvertti-Intuitiivinen-Tunteva-Järjestelmällinen).

Onko kyse vain itsetuntemuksen muutoksesta vai siitä, että minusta on tullut rohkeampi, avoimempi ja vapautuneempi? Edelleen olen perusluonteeltani Idealisti. Olen, vaikka välillä tuntuu, että idealismi on kuollut.

Kun on huono itsetunto ja on todella uupunut, eihän sitä voi oikein olla muuta kuin introvertti. Nyt kun on taas voimaa ja pidän itsestäni, olen enemmän ekstrovertti.

Taidekoulu on tehnyt minusta spontaanimman. Luovuuden heräämisen ansiota siis.

Lue lisää täältä. Kirjoitin tuonnekin pitkän sepustuksen asiasta.

Tuollaisia nettitestejä ei tietenkään pidä ottaa vakavasti. Ihan huumorilla vaan. :)

Tarinahaaste Muikulta

Olen löytänyt onnellisuuden hetkiä arjen keskeltä, jopa aivan kyyneliin asti.
Näkyjä voisi näidenkin kuvitella olevan, jos ei tietäisi niitä todeksi.
Kuulostivatko väitteet tutuilta? Oletko itse kenties esittänyt samoja väitteitä.
Mitä tämä merkitsee tahdon vapauden ajatukselle?

OHJE:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin, edellä tapahtuneella tavalla..Linkitä lainaukset ja haasta edelleen ne, joita lainasit..

RunoTorstai: Huono runo

Täytyyhän minun omaan ehdotukseeni osallistua... :)


Olen niin yksinäinen

Tunnen sisälläni loputonta tuskaa
hopeinen kuu vartioi
minun lohdutonta elämääni
viilelen ranteitani vaahtokarkeilla
juon shampanjaa
kadut ovat autioita
tuuli vain puhaltelee lehtiä siellä
me kaikki olemme samanlaisia
harmaata aivotonta massaa
mutta minä olen outo
kukaan ei ole yhtä outo kuin minä!
yksinäisten ihmisten synkkä maa
kaikilla muilla on paremmin
niillä on rahaa ja ystäviä
ikkunassa satiiniverhot ja valot
minä menetin kaiken
kaivo on pohjaton
eikö kukaan voisi minua rakastaa?
tunnen tunnen niin kovasti tunnen

Pakko oli tehdä pikku testi

Joulumieli

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Ostin kotiin sinivalkoisen kimpun sen kunniaksi. Olette varmaan huomanneet, että pidän maljakkokukista... Hetken ilahduttavat ja sitten me voi heittää pois. Niin käy usein kyllä minun ruukkukukillekin, mutta se ei ole tuossa tapauksessa suotavaa.

Mutta nyt sitten odotellaan joulumieltä. Kirjoitin siitä kirjoituksen Kirjoittamalla blogiin. Eräänä aamuna heräsin, itkin ja ihmettelin tuota jokavuosista asiaa. Tässä on Pala elämästäni.

RunoTorstai: Tarina

Haasteena on kirjoittaa runomuotoinen tarina mahdollisimman ytimekkäästi.


Hiekkaa auton penkeillä
asfaltti musta loskainen
pellon keskellä valkoinen talo
suuria suudelmia seinällä
huvimajoissa naisten varjot
puussa maja uninen
ovi on lukossa
ketään ei kotona
lähdemme takaisin
mietimme jumalaa
katsomme kaunista
sielunmaisemaa
ihminen on ihme

Tuli taas tehtyä jotain...

Muistatteko kun kirjoitin aidoista ja epäaidoista ihmisistä? Taiteilijoista ja rooleista?

Nyt sitten itse ryntäsin lavalle, esitin runoja ja nautin siitä. En tiedä oliko rooli päällä. Tai mehän sovittiin, että ihmisillä on aina jokin rooli tai sitten rooleja ei ole olemassaan (ihan miten vaan). Luin runoni kuuluvasti, hitaasti ja itse olin tyytyväinen, vaikka en ottanut silmäkontakteja tai tehnyt mitään sen kummoisempia eleitä. Toivoin, että ihmiset vain sulkisivat silmänsä ja kuuntelisivat tekstiä. Älköön katsoko minua. Sain positiivista palautetta lausumisen jälkeen runoistani. Hyvää palautetta saa muuten lähes aina, kun uskaltaa laittaa itsensä likoon! Kokeilkaapa.

Yksi meidän linjalainen kirjoitti hienon tarinan tuosta illasta otsikolla Runous hukkuu olueen.

Mitähän sitten uskaltaisi tehdä?