Tilaisuus jäi vaivaamaan minua. Ihan hyvä. Onpahan jotain mistä kirjoittaa, jotain mitä ihmetellä.
Aikaisemminhan minä kirjoitin paljon siitä, että luovien ihmisen pitää olla aitoja, rehellisiä ja avoimia, jotta he voivat olla luovia. Minulla oli ehkä liiankin lapsellinen käsitys siitä, että taiteilijat ovat lähes kaikki sellaisia aitoja luonnonlapsia, jotka eivät pelkää olla omia itseään; hyvässä tai pahassa.
Olin väärässä.
Ihan samalla tavalla runoilijoilla yms taiteilijoilla voi olla rooli ja kuori päällä. He näyttelevät jotain mitä eivät ole. Pelkäävät, että heidän aitoutensa eli keskeneräisyytensä, haurautensa ja inhimillisyytensä näkyvät. Mitä hittoa? Kuka uskaltaa olla aito, jos kerta taiteilijatkaan uskalla olla?
Tapahtumassa oli runoilijoita, jotka joko ylikorostivat itseään ja ajattelivat olevansa erinomaisia. Ja salaa pelkäsivät, etteivät sittenkään ole. Sitten siellä oli runoilijoita, jotka makasivat itsesäälissä ja pyysivät anteeksi olemassaoloaan. Oli siellä muutamia rehellisiä ja aitoja ihmisiä, jotka eivät olleet ylpeitä, mutta eivät kuitenkaan näkymättömiä. Heidät huomasi kyllä. Heistä paistoi se jokin. Se sai hyvälle mielelle.
Mutta hyvin monet olivat peloissaan. Sen takia heillä oli rooli päällä. Surullista.
No, ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään. Ehkä minun pitäisi vasta sitten aukaista suuni ja kertoa mielipiteeni, kun olen ollut jossain tilaisuudessa lukemassa omaa tekstiäni ääneen.
Onko minullakin pelkäävä roolinahka päälläni? En voi itse sitä tietää. Miksi tuo tilaisuus jäi minua vaivaamaan? Miksi jälleen mietin ihmisten epäaitoutta?
- Suurin taistelu minulle - niin kuin varmaan muillekin - lienee koskenut sitä, kuka oikein elää minun elämääni. Martti Lindqvist
