Pages

torstaina, tammikuuta 10, 2008

ValokuvaTorstai: jatka kuvasta

Ennen

Jälkeen


Selitykset: Kuvan vanha nainen on minulle tuntematon, mutta hän toi mieleeni tietysti oman äitini. Etenkin silmälasit toivat muistoja mieleen. Kaivoin esille kaapista äitivainajani silmälasit ja vihki-ja kihlasormukset. Tuli haikea olo, kun avasin suljetun kirjekuoren, jossa lasit olivat. Sairaanhoitajat sulkivat ne siihen vuonna 2005, kun äitini kuoli. Nyt ensimmäistä kertaa avasin kuoren. Sormuksia olen pyöritellyt käsissäni välillä. En muista nähneeni niitä koskaan äitini käsissä. Hän erosi isästäni, kun olin 13-vuotias. Sormuksilla on vähemmän tunnearvoa kuin silmälaseilla.

Selvennyksesi RunoTorstain runoon, jonka myös äitini inspiroi, minä ehdin olemaan hänen vierellään, kun hän meni pois. Minulla oli hyvä onni. Mutta vieläkin alitajuntaa silloin tällöin kaihertaa syyllisyys, että olisi pitänyt käydä enemmän äitiä katsomassa vielä, kun hän oli elossa. Olisi ja olisi... Mutta jossittelusta ei ole apua.

Äiti on nyt lähellä. Silmälasit ovat vierellä. Ikävä tulee joskus vieläkin.

ValokuvaTorstain aiheena oli jatkaa kuvasta...

10 kommenttia:

Alastalo kirjoitti...

Tämän kuvan ymmärsi ilman selityksiäkin. Tuli haikea olo.Ikävä omaa äitiä.Hieno vastaus haasteeseen. Tunteisiin vetoava.

Sheila kirjoitti...

Osanottoni...
Kuolema tuli tästä haasteesta mieleeni minullekin, mutta (torstai) toivoa täynnä!

Tuima kirjoitti...

Sivulliselle sormukset esittävät enemmän kysymyksiä kuin silmälasit. Miksi sormukset säilytettiin niin kauan eron jälkeen, mitä ne entielle kantajalleen merkitsivät. Jo tuo pieni kuvailusi irroottaa kuvan reaalimaailmasta ja kääntää sen uusien tarinoiden, uusien runojen lähtökohdaksi.

Tarjuska kirjoitti...

Tämä kuva vanhasta naisesta herätti kyllä itsessänikin ajatuksia elämän rajallisuudesta. Monet asiat kodissa muistuttavat poismenneistä vanhemmista. Minulla on välilä kaihoisa tunne, muisellessani kymmenen vuotta sitten kuollutta isääni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hyvä jatkumo!

HeidiR kirjoitti...

Kiitos.

Niin, ehkä olisin voinut jättää kuvat siihen ilman selityksiä. En millään vain malttanut olla kertomatta lisää.

Vanhoista ihmisistä tulee usein mieleen juuti elämän rajallisuus.

He ovat lähellä rajaa. Vaikka emmekö me kaikki ole koko ajan, sittenkin?

Kari kirjoitti...

Pieniin esineisiin kiteytyy helposti läheisen muisto. Itse muistan äitini hänen nuhjaantuneesta kauppakassistaan. Valitettavasti se ei ole tallella.

sahrami kirjoitti...

Huomasin kun isoäitini kuoli reilu vuosi sitten, kuinka oikein henkilökohtaiset esineet tuntuvat melkein kuin osalta sitä ihmistä. Isoäidilläni oli palvelutalossa rannekkeessa painonappi, jolla sai hälyytettyä apua. Siinä oli vielä hänen kuoltuaan tuoksunsa. Mietin, kuinka ihmeellistä on, että ihminen on kuollut, mutta hänen tuoksunsa on vielä jäljellä.

Joissakin kulttuureissa on kuulemma tapana haudata vainajan henkilökohtaiset esineet heidän mukanaan. En tuon koettuani enää pidä sitä ollenkaan kummallisena.

Maaria kirjoitti...

Herkkä ja tunteita herättävä kuvapari.

Mummini kuoli 20 vuotta sitten. Isäni ja hänen sisaruksensa antoivat minulle joitakin mummille kuuluneita tavaroita. Olen säilyttänyt ne tarkkaan. Minulla on esimerkiksi vieläkin vaatekaapissa hänen violetti neuletakkinsa. En ole käyttänyt sitä koskaan, mutta se on kulkenut mukanani kolmessa muuttokuormassa.

HeidiR kirjoitti...

Kari, Sahrami ja Maaria.

Niin, ei se suuri omaisuus, vaan pienet henkilökohtaiset asiat.

En minäkään nyt ihmettele, miksi niitä henkilökohtaisia asioida halutaan haudata vainajan mukana. Niissä jää osa henkeä tänne?