Aluksi kaksi määritelmää:
itsensä pettäminen= Ihminen saa itsensä uskomaan sellaisiin asioihin, jotka eivät ole totta. Hän on varma, että hän on oikeassa uskoessaan niin kuin uskoo, vaikka tosiasiat puhuvat ihan toista. Itsepetosta ei huomaa itse - muutoinhan se ei olisi itsensä pettämistä. Kyse ei ole optimismista tai toiveajattelusta. Optimisti saattaa nimittäin hyvinkin olla oikeassa. Itsensä pettäjä on aina väärässä - muutoinhan se ei olisi petos.
kollektiivinen itsepetos=Kollektiivin eli yhteisön jäsenillä on uskomuksia, haluja ja toiveita, ja silloin kun jäsenet tekevät samanlaisen itsepetoksen saaden toisiltaan tukea, voidaan puhua kollektiivisesta itsepetoksesta.
Lainaus:
"Kollektiiviseen itsepetokseen on helppoa ajautua, sillä itsepetokseen liittyy paljon sosiaalisia ulottuvuuksia. Yksilön sortuessa itsepetokseen muut ihmiset näyttelevät siinä usein merkittävää osaa. Henkilö, joka on epävarma kannastaan, voi alkaa vakuutella muille, että kaikki on varmasti parhain päin. Jos muut vakuuttuvat, hän saattaa itsekin alkaa uskoa puolustamaansa näkemykseen, pitäväthän muutkin sitä oikeana kantana. .... Siinä vaiheessa, kun ihminen etsii kumppaneita, joille asioita aletaan vakuutella, hän tekee tietämättään hyvin huolellista työtä ja valitsee sellaiset henkilöt, joiden hän arvelee jo valmiiksi olevan myötämielisiä hänelle ja hänen näkemyksilleen. Ihminen valitsee sosiaalisen ympäristönsä, jota hän sitten hetken kuluttua pitää uskottavana tukipilarina omille näkemyksilleen."
s. 124 Juha Räikkä : Itsepetoksen filosofia (WSOY 2005)
Sain äskettäin luetuksi ko kirjan. Olipa mielenkiintoista tekstiä. Paljon esimerkkejä historiasta ja nykyajasta. Voisin nyt luetella monta esimerkkiä siitä mitä itsepetos voi olla, mutta enpä sitä tee.
Haluan kuulla teidän mielipiteitä (muutaman viimeisimmän postauksen kommenttimäärä oli pyöreä nolla, joten kaipaan jo teidän ääntänne).
En voi kysyä miten te petätte itseänne, koska itsepetoksessa eläessään sitä ei tiedä. Ja usein siitä herätessään, häpeä lienee liian suuri sen tunnustamiseen.
Mutta monilla lienee ajatuksia siitä, että mitä tuo kollektiivinen itsepetos voisi olla.
Sana on vapaa. Olkaa hyvät. Heittelen kommenttejani joukkoon ja selailen tuota kirjaa samalla.
ps. Penjami on myös lukenut saman kirjan ja kirjoittanut siitä perusteellisen postauksen, josta voi ottaa hieman vinkkiä.
9 kommenttia:
Niinpä tietenkin, itsepetosta ei huomaa, kun elää sen kourissa. ;)
Muutamiin pienimuotoisiin kollektiivisiin itsepetoksiin sanan mukaisesti kompastuneena en voi muuta kuin hymistellä lainauksesi tahtiin. Itse olen jättänyt tällaisia ihmisiä rauhaan, mutta myös yrittänyt herätellä itsepetoksen kourissa eläviä ihmisiä.
Ja turpiinhan tuli niin, että paukahti - onneksi vain henkisesti, mutta sattui sekin.
Ihmisten pitää itse avata silmänsä, jotta havahtuminen todellisuuteen olisi todellista ja pitkäkestoista.
Niinpä, Celia. Minäkin olen törmännyt hyvin usein noihin yhteisöihin, joissa uskotaan johonkin niin vahvasti, että se ulkopuolista ihan pelottaa. Eivätkä he näe itseään ollenkaan. Siksipä etenkin tuo lainaus tarttui mukaani kirjasta.
Kyllä minä tunnistan omia itsepetoksen teemoja. Yksi on aikakäsitys. Esimerkki: Minulla alkaa kokous Kruununhaassa klo 13, olen klo 12.50 Kaapelitehtaalla, Ruoholahdessa. Petän itseäni (säännöllisesti) uskottelemalla ehtiväni kokouksen alkuun, eikä minun siis tarvitsisi ilmoittaa myöhästyväni.
Esimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta löytyy Tehyn järjestöpäätöksestä. Kollektiivisesti uskotaan irtisanoutumisten jälkeen työsuhteiden jatkuvan normaalisti lakon päätyttyä.
HUOM! Kannatan Tehyn palkkavaatimuksia, ne ovat aivan realistisia. Joukkoirtisanoutuminen on yksittäisen hoitajan tasolla kuitenkin todella riskialtis toimenpide. Kollektiivinen itsepetos kuitenkin tukee tekemään tämän päätöksen.
Olit oikeassa, Heidi, tämä aihe kiinnostaa minua mitä suurimmassa määrin! Kävin kertaalleen lukemassa linkittämäsi Penjamin postauksen. Luen molempia vielä uudelleen paremmalla ajalla. Tähän kaipaisin filosofian näkökulman lisäksi jotain psykologista tutkielmaa. En tiedä onko sellaista kirjana. Todennäköisesti on useitakin.
Itsepetos on ilmiö johon joudun työssäni törmäämään. Opiskelijoissani ilmenee pienempää ja isompaa itsepetosta. Sitku-ilmiö on hyvin tuttu, eli "mä opettelen nää oikein kunnolla sitku mulla on aikaa".
Mut hei, mä tuun lukeen tän tekstin paremmin stiku mulla on aikaa :)
Hyvä kirjoitus ja hyvä aihe. Kävin lukemassa myös linkittämäsi penjamin jutun.
Teksti kolahti sillä tavalla, että ihmisistä yleensä hyvää ajattelevana luulen, että tällaista hyväksyntää omille ajatuksille ja päätöksille haetaan minulta.
"Siinä vaiheessa, kun ihminen etsii kumppaneita, joille asioita aletaan vakuutella, hän tekee tietämättään hyvin huolellista työtä ja valitsee sellaiset henkilöt, joiden hän arvelee jo valmiiksi olevan myötämielisiä hänelle ja hänen näkemyksilleen."
Haluan kannustaa ja rohkaista ihmisiä - esimerkiksi luovuuteen, vaikka ihminen ei välttämättä olisi erityisen lahjakas. Mutta luovuus on hyvä asia ja sitä löytyy jokaisesta ihmisestä, sille pitää antaa tilaa, siinä voi kehittyä. Joten siinä mielessä en välttämättä ole vain tukemassa illuusiota. Palautteen antaminen on vaikea laji. Olin juuri koulutuksessa tästä asiasta. Minusta tulee seurakuntaamme teologiharjoittelijoiden ohjaaja. Heille on siis annettava palautetta. Heillä on unelmia ja tavoitteita elämässä. He koettelevat siipiään ensimmäisiä kertoja seurakunnan työntekijän roolissa. He tarvitsevat paljon kannustusta ja myös peilin. - Niin. Kyllä ihmiset tarvitsevat myös ystäviä, jotka uskovat heihin. Mutta milloin on kysymys itsensä pettämisestä ja toisen kohdalla siihen kannustamisesta. - vaikea kysymys.
Penjami otti mielestäni esille tärkeän huomion siinä, että tärkeää olisi ennen kaikkea miettiä omia eikä toisten itsepetoksia.
Milvus: Joukossa tyhmyys tai rohkeus tiivistyy. Riippuu lopputuloksesta miten kyseistä irtisanoutumisrynnäkköä katsellaan tulevaisuudessa.
Rita: Hih, eli huomaat oppilaissasi samoja itsepetoksia mihin itsekin huomaamattasi syyllistyt (kiire, kiire)? ;)
Puujalka: Kiitos. Uskonnolliset yhteisöt tuli minulle esimerkistä niin mieleeni, että kuvittelin seuraavia tilanteita:
A.Uskovainen tajuaa jossain vaiheessa, että Jumalaa ei ole ja huomaa olevansa siis ateisti. Meneekö hän ensimmäisenä papin puheille vai ottaako yhteyttä ateisteihin?
B. Ateisti tajuaa jossain vaiheessa, että Jumala on olemassa ja huomaa olevansa uskovainen. Meneekö hän ensimmäisenä papin puheille vai ottaako yhteyttä ateisteihin?
Rohkea ja vastustusta pelkäämätön ihminen varmaankin ottaisi yhteyttä juuri niihin, jotka ovat eri mieltä asiasta. Niin syntyy keskustelua ja uusia näkökulmia (mutta myös jankkaamista ja kinaa varmaankin). Mutta tavallinen tallaaja (kuten minäkin) ottaa yleensä yhteyttä ns. "vertaistukiryhmään", jotta saisi vahvistusta uudelle ajatukselleen.
Tämä pätee moniin muihinkin asioihin ja päätöksiin.
Se olisi myös hyvä, että tosiaan pohtisimme vain omia itsepetoksiamme, jos se olisi mahdollista. Historiaan voi kyllä katsoa. Miten ajattelin asioista 2 vuotta sitten? Ehkä silloin tapahtumat ovat niin kaukana, että niitä voi jopa katsoa objektiivisesti.
Ehkä itseä voi tarkastella kiertotietä? Tosin silmähän ei voi tarkastalle itseään ja kirurgi ei voi leikata itseään (niinhän sanoi se vanha kunnon Olematon, zen-bloggaaja)
Ehkä voi miettiä sitä, että mitkä itsepetoksen muodot kauhistuttavat itseä eniten? Ihminenhän peilaa omaa itseään ympäriltä. Jos joku ihminen ärsyttää, hänessä luultavasti on jokin piirre joka itsessä on, mutta jonka on itseltään kieltänyt.
Mutta kuka sen uskaltaa itselleen myöntää? ;)
Kiitos linkityksestä, mukavaa saada vanhoillekin postauksille lukijoita!
Uskonnon suhde evoluutioteoriaan on hyvä esimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta. Kirkko ei kiellä (ei edes katolinen kirkko) evoluutio-oppia, mutta on kuitenkin sitä mieltä, että Jumala on kaiken takana. Evoluutio on kenties keino, jolla Jumala luomistyötään suorittaa, ja Raamatun luomiskertomus taas vertauskuvallinen kertomus.
Fiksu näkemys, koska silloin ei synny ristiriitaa tietojen ja uskon välille.
Mutta kreationistien fundamentalistinen näkemys, jonka mukaan 1. Mooseksen kirja on kirjaimellisesti totta, täyttää itsepetoksen määreet. Varsinkin, jos kyseessä on koulutetut ihmiset. Kreationistit syyllistyvät itsepetokseen jo lähtökohdissaan: eikö heidän olisi syytä tarkastella tuhansia vuosia sitten syntyneitä myyttisiä kertomuksia yhtä kriittisesti, kuin he suhtautuvat tieteelliseen tutkimukseenkin?
Omalla kohdallani hyvä esimerkki positiivisesta itsepetoksesta on opettajantyöni. Yritän nähdä heikoimmissakin oppilaissa kenittymisen mahdollisuuksia, vaikka kokemuksesta tiedän, että useimmiten ne ovat varsin vähäisetkin.
Mutta siihen vähäänkin uskominen kannattaa: aina välillä tulee onnistumisen elämyksiä!
Kiitos, Penjami, vierailusta!
Hyvä esimerkki tuo luomiskertomusjuttu.
Mutta eikö tuo sinun opettajantyöesimerkkisi ole vain todella optimistista asennetta?
Ehkä itsepetosta voisi olla se, että jos olisit vakuuttunut siitä, että nautit opettajantyöstäsi, mutta silti joka päivä olet ärtynyt ja pahalla päällä töissä? ;)
Hmm.. totta, optimismiahan se on. Mutta oikeastaan optimismin voisi kohdallani luokitella jonkinlaiseksi itsepetokseksi, koska en oikeastaan ole ollenkaan optimistinen ihminen.
Pukeudun vain välillä optimismin iloiseen kaapuun huijatakseni synkkää tosi-minääni ...
Lähetä kommentti