Pages

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Aitoja, rehellisiä ihmisiä?

Kävin lauantaina erään pienen runoilija/kirjailijayhdistyksen ns. juhlissa. Siellä oli runonlausuntaa, performansia, rokkia ja proosanlukua.

Tilaisuus jäi vaivaamaan minua. Ihan hyvä. Onpahan jotain mistä kirjoittaa, jotain mitä ihmetellä.

Aikaisemminhan minä kirjoitin paljon siitä, että luovien ihmisen pitää olla aitoja, rehellisiä ja avoimia, jotta he voivat olla luovia. Minulla oli ehkä liiankin lapsellinen käsitys siitä, että taiteilijat ovat lähes kaikki sellaisia aitoja luonnonlapsia, jotka eivät pelkää olla omia itseään; hyvässä tai pahassa.

Olin väärässä.

Ihan samalla tavalla runoilijoilla yms taiteilijoilla voi olla rooli ja kuori päällä. He näyttelevät jotain mitä eivät ole. Pelkäävät, että heidän aitoutensa eli keskeneräisyytensä, haurautensa ja inhimillisyytensä näkyvät. Mitä hittoa? Kuka uskaltaa olla aito, jos kerta taiteilijatkaan uskalla olla?

Tapahtumassa oli runoilijoita, jotka joko ylikorostivat itseään ja ajattelivat olevansa erinomaisia. Ja salaa pelkäsivät, etteivät sittenkään ole. Sitten siellä oli runoilijoita, jotka makasivat itsesäälissä ja pyysivät anteeksi olemassaoloaan. Oli siellä muutamia rehellisiä ja aitoja ihmisiä, jotka eivät olleet ylpeitä, mutta eivät kuitenkaan näkymättömiä. Heidät huomasi kyllä. Heistä paistoi se jokin. Se sai hyvälle mielelle.

Mutta hyvin monet olivat peloissaan. Sen takia heillä oli rooli päällä. Surullista.

No, ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään. Ehkä minun pitäisi vasta sitten aukaista suuni ja kertoa mielipiteeni, kun olen ollut jossain tilaisuudessa lukemassa omaa tekstiäni ääneen.

Onko minullakin pelkäävä roolinahka päälläni? En voi itse sitä tietää. Miksi tuo tilaisuus jäi minua vaivaamaan? Miksi jälleen mietin ihmisten epäaitoutta?

  • Suurin taistelu minulle - niin kuin varmaan muillekin - lienee koskenut sitä, kuka oikein elää minun elämääni. Martti Lindqvist
Siinäpä miettimistä taas...

16 kommenttia:

sahrami kirjoitti...

"Most people are other people. Their thoughts are someone else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation." Oscar Wilde

Pikkuliina kirjoitti...

Sivusta taiteen tekemistä seuranneena olen miettinyt tuota samaa. Oli sitten kyse näyttelijästä, kuvataiteilijasta tai kirjailijasta tekemisessä on aina jotain heistä itsestään. Ei ole helppoa asettaa itseään toisten arvosteltavaksi. Päästää tuntemattomia iholle. Se tuntuu tosi pahalta, jos joku sitten ei tykkääkään. Jo se, että uskaltaa esittää jotain omaa tai vaikka toisenkin kirjoittamaa on rohkea teko.
Ei Luojakaan luonut maailmaa yhdessä päivässä. Etene pienin askelin.
Minulle on neuvottu, että hyvä keino rohkaistua puhumaan kokouksissa, on aluksi kannattaa edellistä puhujaa.
Kannustan luovuuden tiellä.

HeidiHahmo kirjoitti...

Niin, ja kaikkien ei tarvitse olla tai he eivät voi ollakaan hyvä itsetuntoisia ja itseään vahvasti rakastavia. Jos ei pidä itseään oikein minkään arvoisena, on vaikeaa olla oma itsensä ihmisten edessä.

Olkaamme siis armollisia heitä kohtaan. Ja itseämme kohtaan...

Olin liian vaativa ja unohdin sen.

Täytyy kehua ja kannustaa ihmisiä. Se auttaa. Ei arvostelu.

Hyi minua...

HeidiHahmo kirjoitti...

Yksi huomio vielä. Nykyaika on tehnyt sellaisen tempun, että kirjailijoiden ja runoilijoiden pitää MYYDÄ itseään. Siis markkinoida itseään promotilaisuuksissa ja olla esillä, vaikkei ehkä haluaisikaan.

Julma nykyaika. Miksi kaikkien pitää pakottautua olemaan esiintymiskykyisiä ja sosiaalisia? Kirjailijoidenkin?

Mitä asialle voisi tehdä?

Rita kirjoitti...

Jokaisen ihmisen aitous on kuitenkin heidän sisällään olemassa. Luotan siihen ja yritän olla kovasti katsomatta pintaa.

Arkiterapeutti Kops voi lisäksi kertoa että monet eivät edes itse pääse sinuiksi oman aidon itsensä kanssa, saati sitten että toisen ihmisen aitoutta näkemään. Monet meistä ovat apinoita, toisten kopioita ja jäljittelijöitä. Sahrami ja hänen kaverinsa Oscar ovat oikeassa.

Pikkuliina puhuu kommentissaan siitä mitä on asettaa itsensä toisten arvosteltavaksi. Se kysyy luonnetta. Väkisinkin yleisö käsittää ja tulkitsee eri tavoin kuin taiteilija tarkoittaa. Mikä itku ja hammasten kiristys kun joku julkeaa esittää että minun teokseni muka huokuu pahuutta! Minähän kuvasin hyvyyttä.

Irtohavaintona vielä perään heitettäköön että moni taiteilija on löytänyt taiteessaan keinot tuoda hirveä tuska ulos, eli siis sen taideteoksen tekijä saattaa olla pirstaleinen ihminen jolla on haavoittuva itsetunto.

Meidän jokaisen blogi on täällä kommentoitavana, eli meillä on mahdollisuus saada monenlaista palautetta. Joskus se palaute saa nikottelemaan ja nieleskelemään, ja jotkut lopettavat kun eivät saa niellyksi.

Kuitenkin nimenomaan jostain huonosta kritiikistä voi tulla parantava isku ja suunnanmuutos sen jälkeen kun se on lakannut kirvelemästä.

sivuaskel kirjoitti...

Mielenkiintoinen havainnointi! Sydämellisyys ja aitous - kun sen kohtaa niin sen kyllä aina tunnistaa!

maria kirjoitti...

Heidihahmo, havaintosi oli mielestäni terävä. Ihan hyvä, että tästäkin puolesta puhutaan.

maria kirjoitti...

Epäautenttinen minähän syntyy mm. kilpailutilanteissa... tavallaan luovatkin ihmiset ovat toistensa kilpailijoita, etenkin, jos he elättävät itsensä taiteella.

HeidiHahmo kirjoitti...

Sivuaskel ja Maria, kiitos kommenteista.

Kilpailu, raha, menestys ja maine. Tuo joukkio pilaa monen aidon ja kauniin asian. :(

Luin muuten toissapäivänä Pikku Prinssin. Mitähän Pikku Prinssi olisi sanonut tästä aiheesta? ;)

Maija kirjoitti...

Tervehdys! Heräsi muutama kysymys!
Miksi juuri taiteilijat olisivat aitoja? Mistä se oletus syntyi? Onhan ammatteja, joissa aitoutta tarvitaan enemmän - kaikki ne ammatit, joissa pitää kohdata ihminen. Minä ymmärrän aitoudella "kohtaamisvalmiutta," jonkinlaista tilan jättämistä sille mitä ei vielä tunne.

On hyvin vähän taiteilijoita, joiden työnkuvaan kuuluu ihmisen kohtaaminen. Näyttelijä on kyllä samassa tilassa tai tilanteessa yleisön kanssa ja tietenkin toisten näyttelijöiden kanssa (mitä jostain syystä en ikinä katsomossa muista.) Mutta eihän se ole sama kuin kohdata täällä elämässä.

Tämä oli mielenkiintoista! Kritiikistä vielä: palautteen puuttuminen, täydellinen hiljaisuus on kuitenkin luullakseni pahinta.

HeidiHahmo kirjoitti...

Maija! Hyviä ajatuksia ja kysymyksiä!

Tosiaan. On paljon muita ammatteja, joissa tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät kohtaamaan ja olemaan läsnä. Esimerkiksi lääkäri, sairaanhoitaja, psykologi, lastentarhaopettaja jne.

Ajattelin ehkä sitä, että jotta pystyy olemaan luova ja kirjoittamaan itselle vaikeista aiheista, täytyy olla myös valmis kohtaamaan muut rehellisesti omana itsenään. Ajettelin, että jos taiteessa on syvällinen ja vapaa, niin ei voi olla ihmisenä pintapuolinen? Ehkä se on mahdollista kuitenkin.

Ehkä se aito läsnäolo on sittenkin harvinainen taito?

Maija kirjoitti...

Puolustan epäaitoja ihmisiä ja sanon, että hekin kohtaavat joskus jonkun jonka mielestä he ovatkin aitoja. Eli siis aitous on subjektiivinen tuntemus, jonka joidenkin "samanhenkisten" ihmisten kanssa tuntee. Enpä tiedä oisko näin... oletan.

HeidiHahmo kirjoitti...

Minua alkoi nyt epäillyttämään... Onko ihmisen aitous tai epäaitous vain harhakuva, jonka me olemme päässämme luoneet?

Sehän on dualistinen näkymys! Siis samalla tavalla kuin ajattelemme ihmisten olevan joko hyviä tai pahoja.

Olen vienyt taas itseäni harhaan, mutta jos en eksy, en voi löytää kotiin uudestaan.

gnothi seauton kirjoitti...

Mielenkiintoisia ajatuksia täällä - taas!

Minäkin helposti ajattelen, että taiteilijoiden parissa kohtaa todennäköisemmin ihmisiä, jotka ovat maskeistaan ja rooleistaan luopuneet. Aitoutta, läsnäoloa. Ehkä niin on. Toisaalta voi ajatella niinkin, että ihmisten kategorisointi ja tähän kytkeytyvät stereotypiat ovat todellinen este läsnäolemiselle, kyvylle kohdata toinen.

Onhan niin, että mistä tahansa ihmisryhmästä voidaan löytää case, jonka perusteella yleistämiseen taipuva (ja siten maailmaansa säännönmukaisuutta ja hallittavuutta janoava) mieli luo stereotypian ja uskoo näin lisänneensä maailmansa ennustettavuutta. Yleistämistä rakastava vihaa yllätyksiä. Toisaalta samainen mieli on vaarassa menettää kosketuksen itseensä ja toisiinsa. Hän on vaarassa menettää ilon.

-gs

Pikkuliina kirjoitti...

En malta olla kirjoittamatta kun satuin vielä tänne lukemaan.
Väitän jopa, että kaikki ihmiset ovat aina jossain roolissa. Siis kaikki ja aina. Ja me arvioimme toisiamme, jonkin ennakkoajatuksemme perusteella
GS mainitsee stereotypian, joita olemme niin hanakoita muodostamaan.

Aitous tulee esille silloin kun ei ole vähäisintäkään arviointi- tai kilpailutilannetta.

Jokatapauksessa taiteilijoiden ja luovien ihmisten seurassa voi, ainakin minä, helpoiten tuntea asioita tunteilla. Esim. kuvataideleirillä vietimme ihanan illan yöhön saakka lukemalla vuorotellen Eino Leinon runoja ja teatteriporukan kanssa olen viettänyt hauskimmat ja muistorikkaimmat pikkujoulut.

surreal kirjoitti...

Oletus, että ihminen olisi aito sisällään, eikä vain uskaltaisi osoittaa sitä ulospäin pohjaa johonkin käsitykseen absoluuttisesta kyvystä tuntea itsensä. Usein ihminen on itse ihan yhtä hukassa itsensä kanssa. Ja miksei esittäminen voisi olla aitoa? Tai pelko? Tai päteminen?

On väliin hyvin kivuliasta kyetä pohtimaan ja myöntämään itselleen vastauksia sellaisten syväluotaavien kysymysten kuin "mitä minä todella olen" edessä.
Koska tiedämme näiden kysymysten kivuliaisuuden vältämme sanomasta niitä toisillemme.

Useissa tilanteissa aidot mielipiteet on ehkä hyvä pitää itsellään. Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet.

Kuka tästä lopulta paljoa ymmärtää, mutta ajattelisin, että mikä on epämukavaa, kuinka valtavasti rajoitamme toistemme positiivista aitoutta, rakentavaa, heille läheistä, heidän omimpia tuntemuksiaan sellaisilla sanoilla kuten: "eivät järkevät ihmiset noin toimi", "ei tuo ole normaalia", "kuinka voit tuhlata aikaisii johonkin tuollaiseen", "näytät todella hassulta tuossa paidassa". Eikä sitä rakasta paitaa ehkä enää näy toista kertaa, ja se rakas harraste voi kadota koska muodostui piikittelyn aiheeksi kaveripiirissä, eikä rakkaalle uskalla aina enää sanoa mikä tuntuu hyvälle, koska hänellä on itsetuntokompleksi oman kyvykkyytensä kanssa.

Ihminen vaan on. Maailmansa vanki. Enemmän tai vielä enemmän.