Minä en mielestäni onnistu olemaan kovinkaan kommenttiystävällinen. Iloisena ja ystävällisenä luen kommentteja, mutta usein epäonnistun vastaamaan niihin mielenkiintoisesti. Jos en keksi mitään järkevää sanottavaa, niin kiitän vain ja pistän :) naaman. Välillä en edes jaksa kommentoida, vaikka luenkin kommentit.
Olen seurannut kuinka Kirsti vastaa erittäin aktiivisesti ja henkilökohtaisesti kaikkiin kommentteihin! Mahtava kyky ja motivaatio! Se on todellista nettisosiaalisuutta. Siksi hänen juttujaan on mukava kommentoida ja kommenttilaatikoissa syntyy usein paljon keskusteluja.
En tiedä onko Kirstilla tuo sama kyky myös tavallisissa sosiaalisissa suhteissa. Itse minä olen aika samanlainen kommentoija in-real-life kuin blogissakin. Iloisena ja ystävällisenä kuuntelen, mutta sitten en keksi mitään sanottavaa, hymyilen vain. Tai sitten olen hiljaa. Mutta voi minulle sitten iskeä kommentointiripulikin. Kommentoin joka asiaan ja innolla. Kovin vaihtelevaa eikä helposti ennustettavaa. Ehkä minut voi helposti käsittää väärinkin tuon ailehtelevaisuuden takia takia. Ihmisistä on mukavaa jos toinen käyttäytyy edes jotenkin ennakoitavasti ja ymmärrettävästi. Jos toinen yllättää vähän väliä, niin... Väsyykö siihen? Mieluummin karttelee? En tiedä, mutta olisi mukava tietää.
keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007
tiistaina, helmikuuta 27, 2007
Talviloma lähestyy
Ensi viikolla alkaa talviloma. Usea taitaa olla jo lomalla parhaillaan?
Mitähän sitä tekisi lomalla? Lasten kanssa voisi käydä jossain ulkona paistamassa makkaraa, jos on hyvä ilma. Minä en hiihdä, luistele, laskettele tai tee mitään muutakaan talvista urheilulajia. Jäljelle jää vain pelkkä oleilu. Mielellään lämpimässä.
Miehellä on sukset. Hiihtää kun säät sallivat. Nyt on ollut vain huono talvi hiihtokelien suhteen. Onko joko ollut liikaa pakkasta tai liian vähän lunta.
Tytöillä on myös sukset. Vanhimmalle pitäisi ostaa sellaiset oikeat monoversiot. Tuo on taas sitä pitäisi juttua. Asioita, jotka pitäisi tehdä mutta... Ymmärrän hyvin miksi nykynuoriso ei osaa hiihtää. Ei tietenkään, koska vanhemmatkaan eivät osaa tai jaksa. Minä olen niitä ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa latu-urheilu. Ylä-asteella veivät ilon hiihtämisestä, enkä ole sitä saanut takaisin enää sen jälkeen. Vielä ala-asteella hiihtäminen oli ihan mukavaa.
Ei siinä innostusta saa lapsille aikaiseksi, jos vain pari kertaa vuodessa käytetään suksia jalassa. Haaveilen retkihiihtämisestä. Siitä, että hiihdetään keväthangella hitaasti nautiskellen nuotiopaikalle paistamaan makkaraa. Se on sitä oikeaa hiihtämistä!
Hyvää "hiihtolomaa" nyt kuitenkin kaikille, jotka ovat jo sellaisella!
Mitähän sitä tekisi lomalla? Lasten kanssa voisi käydä jossain ulkona paistamassa makkaraa, jos on hyvä ilma. Minä en hiihdä, luistele, laskettele tai tee mitään muutakaan talvista urheilulajia. Jäljelle jää vain pelkkä oleilu. Mielellään lämpimässä.
Miehellä on sukset. Hiihtää kun säät sallivat. Nyt on ollut vain huono talvi hiihtokelien suhteen. Onko joko ollut liikaa pakkasta tai liian vähän lunta.
Tytöillä on myös sukset. Vanhimmalle pitäisi ostaa sellaiset oikeat monoversiot. Tuo on taas sitä pitäisi juttua. Asioita, jotka pitäisi tehdä mutta... Ymmärrän hyvin miksi nykynuoriso ei osaa hiihtää. Ei tietenkään, koska vanhemmatkaan eivät osaa tai jaksa. Minä olen niitä ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa latu-urheilu. Ylä-asteella veivät ilon hiihtämisestä, enkä ole sitä saanut takaisin enää sen jälkeen. Vielä ala-asteella hiihtäminen oli ihan mukavaa.
Ei siinä innostusta saa lapsille aikaiseksi, jos vain pari kertaa vuodessa käytetään suksia jalassa. Haaveilen retkihiihtämisestä. Siitä, että hiihdetään keväthangella hitaasti nautiskellen nuotiopaikalle paistamaan makkaraa. Se on sitä oikeaa hiihtämistä!
Hyvää "hiihtolomaa" nyt kuitenkin kaikille, jotka ovat jo sellaisella!
maanantaina, helmikuuta 26, 2007
Onko blogimaailmassa rajoja?
Rita antoi minulle hyvän neuvon edelliseen postaukseen:
Älä tee mitään ratkaisuja ahdistuneena. Punnitse vaihtoehdot tyynenä, ja tee OMA ratkaisusi vaikka kuunteletkin muiden neuvoja ja näkökohtia.
Tuosta tuli mieleeni eräs parisuhdeohje: Älä ota avioeroa huonona päivänä!
Mitään suuria päätöksiä ei kannata tehdä pahalla päällä, väsyneenä tai tosiaan ahdistuneena. Mutta kuinka moni jaksaa odottaa tyyntymistä? Kuinka moni hutkii paniikissa ja sitten tutkii? Usein väsyttävät jaksot voivat kestää vuosia. Nykyihmisillä ei taida olla pitkäjännitteisyyttä odottaa kovin kauaa niiden ohimenemistä. Toinen vaihtoehto on jymähtää tuohon lamaannuksen tilaan. (On/off. Max/min. Zen, Alan Watts ja termostaatit. Nyt hymyilyttää, kun muistin tuon.)
*****
Aamulla luin kuten aina ennenkin Positiivareiden aamiaisviestin.
Aamun ajatus on tämä:
Tarvitaanko Merkittäviin Saavutuksiin
koulutusta, varoja, suosituksia ja lupa?
Ei. Merkittäviin Saavutuksiin tarvitaan
Tositoimia.
Kuinka hyvin sopii tähän minunkin tilanteeseen juuri tässä ja nyt!
Samassa viestissä kehotettiin myös haastamaan itsensä julkisesti. Jos on menossa kohti jotain uutta, niin kerro siitä muille!
Oletko muuttamassa elämääsi hiljaa ja
yksityisesti, vai palaako sinussa kipinä
tulta? Kerro kaikille mitä aiot tehdä ja he
tulevat pitämään huolen siitä, että et pääse
unohtamaan tavoitettasi etkä peräytymään
ensimmäisiin vastoinkäymisiin. -Jussi
Tajusin, että niinhän minä olen nyt tehnyt! Olen kertonut muutoksestani yli vuoden ajan: edistymisistä ja vastoinkäymisistä, ettekä te rakkaat tukijani ja lukijani ole minua unohtaneet. Välillä on ollut hiljaisempaa kommenttilootassa. Kirjoitukseni ovat olleet kai tasaisia. Mutta heti tuli kannustusta ja apua, kun vain uskalsin avautua vastoinkäymisten kohdatessa. Vaikka hieman jo mietin, että menikö jo liiallisuuksiin oman sisinpänsä paljastelu.
****
Pitääkö blogimaailmaa pelätä? Mitä tänne uskaltaa kirjoittaa? Jos kirjoittaa vain kauniita ja positiivisia asioita, niin hyvä niin. Mutta usein ne jäävät tyhjiksi sanoiksi helisemään ilman vastaparejaan, negatiivisia tuntemuksia. Sitähän elämäkin on: aaltoliikettä.
Jokainen kirjoittaja voi antaa vain itsensä ja oman maailmansa. Ei sen enempää tai vähempää. Miten hän näkee asiat. Hyvässä tapauksessa tuo salaperäinen itse unohtuu ja jäljelle jää asiat. Ei keskitytä siihen kuka kirjoittaa ja missä mielentilassa vaan mistä hän kirjoittaa ja miksi.
Siinä on hyvä tavoite kaikille kirjoittajille.
lauantaina, helmikuuta 24, 2007
Eräs toinenkin nälkätaiteilija
Minulla on ollut erikoinen viikko. Olen ollut koko viikon kotona lasten sairastelun takia. Samaan syssyyn tuli rahapula ja opetuksen mielekkyyden pohtiminen. Miksi opiskelen? Onko tässä järkeä? Mitä sitten?
Luetteko tuota Kirjoittamalla blogia? Olisi mukava tietää. Vai luetteko vain tätä minun blogiani? No, kuitenkin kirjoitin maanantaina sinne väkevällä tunteella viestin, joka aiheutti hämmästynyttä keskustelua. Olen ollut lamaantunut oma viikkoa. Piti tuulettaa. Piti löytää syyllisiä. Inhimillistä. Mutta kun keskustelin erään ystäväni kanssa, selvisi, että jokaiseen koulutukseen kuuluu kohta, jolloin kaikki kyseenalaistetaan. Onko minusta tähän? Onko tämä sittenkään juttuni? Uskallanko hypätä ja levittää siipeni? Ehkä se on se draamallinen käännekohta? 2/3 koulutuksesta mennyt ja 1/3 jäljellä.
Mitä kukin tekee tuossa kriittisessä pisteessä? Joku hiljaisesti häipyy pois koulutuksesta tekemään jotain muuta. Joku ryhtyy melskaamaan... niin kuin minä. Joku ei tee mitään. On vain lamaantunut. Joku ehkä porskuttaa eteenpäin itseensä uskoen sinnillä loppuun asti ilman välitilinpäätöstä.
Minulla oli viime vuonna samanlainen tilaisuus astua kynnyksen yli, hypätä junaan, nousta siivilleni. Uskalsin ottaa sen askeleen. Otin vuorotteluvapaata ja lähdin taidekouluun!
Nyt elämä vaatii tekemään taas jotain. Huomaan, että olen alkanut jarrutella, varmistella, pelätä, olla huolestunut. Pian vuorotteluvapaa loppuu. Mitä sitten tapahtuu? Onko minusta taiteilijaksi? Saanko tarpeeksi tukea?
Pärjäänkö? Uskallanko? Teenko u-käännöksen?
Ismo (entinen tns liukuva kirjoituslinjalainen kirjoitti blogiinsa näin):
Kirjoittaminen on tulevaisuudessa minun ainut kotini ja muu taide siihen rakennettu terassi.
On olemassa Kafkan teksti - nälkätaiteilija. Haluaisin lukea sen alkuperäisenä versiona. Olen nähnyt siitä kaksi sarjakuvaversiota. Kummatkin saavat minut muuttumaan. Samaistun siihen nälkäänäkevään taiteilijaan, joka ei voi muuta kuin nähdä nälkää, koska se on sen luonto.
Olen koko viikon halunnut palavasti lukea tuon Nälkätaiteilijan. Luin meidän blogista, että sitä oli luettu myös kirjoittajalinjalla. Tänään minun mittani kotonaolosta täyttyi ja lähdin ovet paukkuen vapaita ilmoja haistelemaan (ikävä kyllä meni vähän liian dramaattiseksi, olisi pitänyt aikaisemmin tajuta tarvitsevansa hengähdystä äidinhommista). Menin kivikoululle ja mieheni jäi hoitamaan lapsia pariksi tunniksi. Oskari, eräs kirjoituslinjalainen oli onneksi koululla kirjoittamassa, joten pääsin sisälle. Kirjoitin ensin hieman lyhytproosaa. Purin tunteitani tekstiksi. Sitten aloin kaivella monistenippuja, jotta löytäisin sen Nälkätaiteilijan. Löysin sen vihdoin ja istuin kankaiseen nojatuoliin lukemaan. Rauhassa ja hiljaisuudessa. Kyllä. Niin se on. Nälkätaiteilija on nälkätaiteilija, koska muuta ei voi.
Tulin kotiin. Mietteliäänä.
Kun vihdoin pääsin rauhassa illalla nettiin, niin huomasin GS:n pitkästä aikaa kirjoittaneen jotain blogiinsa. Ja hän puhui kuin tilauksesta samoista asioista mitä päässäni pyöri!
Esimerkiksi näin:
Jotkut puolestaan ovat päättäneet väheksyä järjen merkitystä - tunnemme varmasti näitä räiskyviä taiteilijaluonteita, originelleja jotka kokevat olevansa elossa vain sikäli kuin heillä on intohimoja, tunteita. Taiteilijaluonne ei halua älyllistää, koska se on kuin tukahduttava pakkopaita, joka piilottaa todellisuuden ja ihmisyyden monimuotoisuuden kaavamaisen hajuttoman mauttoman ja värittömän valepuvun alle.
Minulla on siis nyt ristiriita ratkaistavana. Kuinka pystyn olemaan luova ja vapaa taitelija, mutta samalla voin olla vastuuntuntoinen äiti ja puoliso? Nälkätaiteilija en pysty olemaan, enkä ikuinen opiskelija. Minä noin 20-vuotiaana jo tosin päätin, että minä opiskelen ikuisesti enkä mene ikinä töihin, koska uuden oppiminen ja oivaltaminen oli niin hauskaa. Sitten minut patisteltiin kuitenkin töihin ja onhan sekin ihan kivaa ollut, niin kauan kuin on jotain uutta opittavaa. Heti kun työt rutinoituu, niin homma tuntuu tuskalliselta. Minut on selvästikin luotu projektityöhön. Tiedän, että onnellisin olisin jos päivätyöni olisi ideoinnin, suunnittelun, ongelmanratkaisun, luovuuden ja taiteiden parissa.
Raha-asioita tai rahan ansaitsemisesta en välittäisi tippaakaan. Siksi kai ärsyynnyn, ahdistun, materialismista ja kaikenmaailman rahapuheista. Voisin hyvin elää sillä kansalaispalkalla ja olla "vain" taiteilija, jos siis minulla ei olisi lapsia. Olen aina jotenkin uskonut siihen, että elämä kantaa ja rahaa ilmaantuu aina jostain. Mitä siitä murehtimaan?
Minä etsin kuitenkin tuota GS:kin mainitsemaan tasapainoa järjen ja tunteen välillä:
Viisauden löytäminen edellyttää tähtäämistä järjen ja tunteen vastakkainasettelun väliin. Meidän ei ole syytä kiistää tunteitamme eikä meidän ole tarve väheksyä järkeämme.
Miten siis olla vapaa taiteilija, mutta kuitenkin elää ilman rahahuolia tai ilman, että syyllistettäisiin muiden siivellä elämisestä? Tämä tiukka rahatilanne stressaa puolisoani nyt aivan liikaa. Hän ottaa liikaa paineita ja vastuuta ansionhankkimisesta. Se paine sitten kohdistuu minuun ja minä sitten häiriinnyn siitä. Ketjureaktio.
Mitä keinoja löytyisi? Voittaa lotossa paljon rahaa? Löytää sponsoreita? Tyytyä siihen, että pitää tehdä ns. järkevää päivätyötä, jotta voisi sitten rahoittaa kirjoittamisen ja muun luovuudesta nauttimisen? Mutta epäilen, että tässä tilanteessa voimat ja aika ei riitä kuin päivätyöhön. Lapset vievät kyllä iltaisin kaiken ajan. Siinä tilanteessa on edessä väsyminen, lamaantuminen, turhautuminen, tyytymättömyys ja lopulta elämä tuntuu taas ihan elämättömältä. Eikä kotona ole yhtään onnellinen äiti.
Olen nyt totisesti siinä kriittisessä pisteessä. Näen edessäni ainakin kaksi tietä. Toinen vie takaisin päin entisiin kuvioihin, toinen vie tuntemattomaan ja epävarmaan tulevaisuuteen.
Luetteko tuota Kirjoittamalla blogia? Olisi mukava tietää. Vai luetteko vain tätä minun blogiani? No, kuitenkin kirjoitin maanantaina sinne väkevällä tunteella viestin, joka aiheutti hämmästynyttä keskustelua. Olen ollut lamaantunut oma viikkoa. Piti tuulettaa. Piti löytää syyllisiä. Inhimillistä. Mutta kun keskustelin erään ystäväni kanssa, selvisi, että jokaiseen koulutukseen kuuluu kohta, jolloin kaikki kyseenalaistetaan. Onko minusta tähän? Onko tämä sittenkään juttuni? Uskallanko hypätä ja levittää siipeni? Ehkä se on se draamallinen käännekohta? 2/3 koulutuksesta mennyt ja 1/3 jäljellä.
Mitä kukin tekee tuossa kriittisessä pisteessä? Joku hiljaisesti häipyy pois koulutuksesta tekemään jotain muuta. Joku ryhtyy melskaamaan... niin kuin minä. Joku ei tee mitään. On vain lamaantunut. Joku ehkä porskuttaa eteenpäin itseensä uskoen sinnillä loppuun asti ilman välitilinpäätöstä.
Minulla oli viime vuonna samanlainen tilaisuus astua kynnyksen yli, hypätä junaan, nousta siivilleni. Uskalsin ottaa sen askeleen. Otin vuorotteluvapaata ja lähdin taidekouluun!
Nyt elämä vaatii tekemään taas jotain. Huomaan, että olen alkanut jarrutella, varmistella, pelätä, olla huolestunut. Pian vuorotteluvapaa loppuu. Mitä sitten tapahtuu? Onko minusta taiteilijaksi? Saanko tarpeeksi tukea?
Pärjäänkö? Uskallanko? Teenko u-käännöksen?
Ismo (entinen tns liukuva kirjoituslinjalainen kirjoitti blogiinsa näin):
Kirjoittaminen on tulevaisuudessa minun ainut kotini ja muu taide siihen rakennettu terassi.
On olemassa Kafkan teksti - nälkätaiteilija. Haluaisin lukea sen alkuperäisenä versiona. Olen nähnyt siitä kaksi sarjakuvaversiota. Kummatkin saavat minut muuttumaan. Samaistun siihen nälkäänäkevään taiteilijaan, joka ei voi muuta kuin nähdä nälkää, koska se on sen luonto.
Olen koko viikon halunnut palavasti lukea tuon Nälkätaiteilijan. Luin meidän blogista, että sitä oli luettu myös kirjoittajalinjalla. Tänään minun mittani kotonaolosta täyttyi ja lähdin ovet paukkuen vapaita ilmoja haistelemaan (ikävä kyllä meni vähän liian dramaattiseksi, olisi pitänyt aikaisemmin tajuta tarvitsevansa hengähdystä äidinhommista). Menin kivikoululle ja mieheni jäi hoitamaan lapsia pariksi tunniksi. Oskari, eräs kirjoituslinjalainen oli onneksi koululla kirjoittamassa, joten pääsin sisälle. Kirjoitin ensin hieman lyhytproosaa. Purin tunteitani tekstiksi. Sitten aloin kaivella monistenippuja, jotta löytäisin sen Nälkätaiteilijan. Löysin sen vihdoin ja istuin kankaiseen nojatuoliin lukemaan. Rauhassa ja hiljaisuudessa. Kyllä. Niin se on. Nälkätaiteilija on nälkätaiteilija, koska muuta ei voi.
Tulin kotiin. Mietteliäänä.
Kun vihdoin pääsin rauhassa illalla nettiin, niin huomasin GS:n pitkästä aikaa kirjoittaneen jotain blogiinsa. Ja hän puhui kuin tilauksesta samoista asioista mitä päässäni pyöri!
Esimerkiksi näin:
Jotkut puolestaan ovat päättäneet väheksyä järjen merkitystä - tunnemme varmasti näitä räiskyviä taiteilijaluonteita, originelleja jotka kokevat olevansa elossa vain sikäli kuin heillä on intohimoja, tunteita. Taiteilijaluonne ei halua älyllistää, koska se on kuin tukahduttava pakkopaita, joka piilottaa todellisuuden ja ihmisyyden monimuotoisuuden kaavamaisen hajuttoman mauttoman ja värittömän valepuvun alle.
Minulla on siis nyt ristiriita ratkaistavana. Kuinka pystyn olemaan luova ja vapaa taitelija, mutta samalla voin olla vastuuntuntoinen äiti ja puoliso? Nälkätaiteilija en pysty olemaan, enkä ikuinen opiskelija. Minä noin 20-vuotiaana jo tosin päätin, että minä opiskelen ikuisesti enkä mene ikinä töihin, koska uuden oppiminen ja oivaltaminen oli niin hauskaa. Sitten minut patisteltiin kuitenkin töihin ja onhan sekin ihan kivaa ollut, niin kauan kuin on jotain uutta opittavaa. Heti kun työt rutinoituu, niin homma tuntuu tuskalliselta. Minut on selvästikin luotu projektityöhön. Tiedän, että onnellisin olisin jos päivätyöni olisi ideoinnin, suunnittelun, ongelmanratkaisun, luovuuden ja taiteiden parissa.
Raha-asioita tai rahan ansaitsemisesta en välittäisi tippaakaan. Siksi kai ärsyynnyn, ahdistun, materialismista ja kaikenmaailman rahapuheista. Voisin hyvin elää sillä kansalaispalkalla ja olla "vain" taiteilija, jos siis minulla ei olisi lapsia. Olen aina jotenkin uskonut siihen, että elämä kantaa ja rahaa ilmaantuu aina jostain. Mitä siitä murehtimaan?
Minä etsin kuitenkin tuota GS:kin mainitsemaan tasapainoa järjen ja tunteen välillä:
Viisauden löytäminen edellyttää tähtäämistä järjen ja tunteen vastakkainasettelun väliin. Meidän ei ole syytä kiistää tunteitamme eikä meidän ole tarve väheksyä järkeämme.
Miten siis olla vapaa taiteilija, mutta kuitenkin elää ilman rahahuolia tai ilman, että syyllistettäisiin muiden siivellä elämisestä? Tämä tiukka rahatilanne stressaa puolisoani nyt aivan liikaa. Hän ottaa liikaa paineita ja vastuuta ansionhankkimisesta. Se paine sitten kohdistuu minuun ja minä sitten häiriinnyn siitä. Ketjureaktio.
Mitä keinoja löytyisi? Voittaa lotossa paljon rahaa? Löytää sponsoreita? Tyytyä siihen, että pitää tehdä ns. järkevää päivätyötä, jotta voisi sitten rahoittaa kirjoittamisen ja muun luovuudesta nauttimisen? Mutta epäilen, että tässä tilanteessa voimat ja aika ei riitä kuin päivätyöhön. Lapset vievät kyllä iltaisin kaiken ajan. Siinä tilanteessa on edessä väsyminen, lamaantuminen, turhautuminen, tyytymättömyys ja lopulta elämä tuntuu taas ihan elämättömältä. Eikä kotona ole yhtään onnellinen äiti.
Olen nyt totisesti siinä kriittisessä pisteessä. Näen edessäni ainakin kaksi tietä. Toinen vie takaisin päin entisiin kuvioihin, toinen vie tuntemattomaan ja epävarmaan tulevaisuuteen.
torstaina, helmikuuta 22, 2007
Karkulainen kiinnostaa
Kyllä on ovelasti suunniteltua mainontaa Kissiltä tämä Karkulaisen metsästäminen. Kirjoitin Karkulaisesta aikaisemmin täällä. Näköjään Karkulainen päätyi tilastojen kautta minun blogiini ja on nyt ilmoittanut bloginsa tuonne Blogilistallekin. Heh.
Toisaalta ärsyttää ja toisaalta kiehtoo. Tehosihan se minuunkin. Jopa minuun!
Kirjoitin äsken Palkkiometsästäjien sivuille näin:
"Hei! Tämähän on kilpailu jota sponssaa Sonera ja Pohjola. Katsoitteko osallistumislomaketta? Jatkossa tulee jotain kisoja, joissa voi voittaa palkintoja. Hyvin suunniteltua kampanjointia. Pian tietenkin Karkulainen ajelee autolla pitkin Suomea ja se, joka hänet näkee ja soittaa Kissiin ekana, voittaa jonkun palkinnon. Eikö sellainen kisa ollut joskus aikaisemmin jollakin radiokanavalla? Kesällä? Karkulainen varmaan lähtee 7.5.2007 ajelemaan pitkin Suomea autolla, jossa lukee isolla KARKULAINEN, SONERA ja POHJOLA . . HeidiHahmo"
Näin sitä käytetään blogimaailmaa hyväksi kaikenlaisissa jutuissa... Onkohan tämä omaa keksintöä vai löytyykö ulkomailta esikuvia? Oikeastaan ihan ovela juttu.
Toisaalta ärsyttää ja toisaalta kiehtoo. Tehosihan se minuunkin. Jopa minuun!
Kirjoitin äsken Palkkiometsästäjien sivuille näin:
"Hei! Tämähän on kilpailu jota sponssaa Sonera ja Pohjola. Katsoitteko osallistumislomaketta? Jatkossa tulee jotain kisoja, joissa voi voittaa palkintoja. Hyvin suunniteltua kampanjointia. Pian tietenkin Karkulainen ajelee autolla pitkin Suomea ja se, joka hänet näkee ja soittaa Kissiin ekana, voittaa jonkun palkinnon. Eikö sellainen kisa ollut joskus aikaisemmin jollakin radiokanavalla? Kesällä? Karkulainen varmaan lähtee 7.5.2007 ajelemaan pitkin Suomea autolla, jossa lukee isolla KARKULAINEN, SONERA ja POHJOLA . . HeidiHahmo"
Näin sitä käytetään blogimaailmaa hyväksi kaikenlaisissa jutuissa... Onkohan tämä omaa keksintöä vai löytyykö ulkomailta esikuvia? Oikeastaan ihan ovela juttu.
Perustin uuden blogin
Juuri, kun Vuodatus aikoo uusiutua tuliterien servereiden avulla, ajattelin perustaa blogin sinne!
Sen nimi on Hennan kuvat. Katsokaa, niin tiedätte mistä on kyse.
Sen nimi on Hennan kuvat. Katsokaa, niin tiedätte mistä on kyse.
ValokuvaTorstai: Vastakohdat
Kuu ja venus.Montako vastakohtaisuutta löydätte kuvan tarinasta?
Kuva sisältää lähes aina tarinan.
Aiheena siis vastakohdat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)