Tämän vuoden päivitys

Kirjaudun sisään blogiini nähdäkseni, että onnistuuko se.  Muistin sentään vielä tunnukseni ja salasanani.

Mitä runoihin liittyvää olen tehnyt vuonna 2016? Olen käynyt kahdessa tilaisuudessa kirjoittamassa runomuotokuvia. Olen jotain iltana ennen nukkumaanmenoa ottanut luonnoskirjani, ja kirjoittanut pienen ajatuksen siihen.

Siinäpä minun runoiluni tälle vuotta.

Nyt kuitenkin päätin tehdä jotain luovaa. Menen taas savikurssille. Toivottavasti mahdun kansalaisopiston ryhmään! Ehkä saven vaivaaminen auttaa myös luomaan uusia säkeitä.

Hyvää syksyä 2016 kaikille!

Oulun Yritystakomo Oy

Yritystakomon logo avainnauhassa.

Kerron vielä jotain tästä työnhakukampanjastani. Sitten siirryn taas runouteen ja taiteeseen tässä blogissa. Somerekrykampanjaa jatkan Twitterissä ja LinkedIn:ssä.

Liityin maanantaina Oulun Yritystakomon jäseneksi. Takomon ajatuksena on kohtauttaa ideat ja osaajat, ja tällä tavoin mahdollistaa uusien liiketoimintojen käynnistyminen. Omaa yritystä ei tarvitse olla eikä sitä tarvitse perustaa. Voi myös hakeutua muiden takomolaisten seuraan etsimään itselleen työpaikkaa tai seuraavaa uraa. Yritystakomo on täynnä idearikkaita, innovatiivisia ihmisiä. Niin minä ainakin olen tällä viikolla kokenut. Ihmisiä kannustetaan perustamaan tiimejä.

Työtönkin saa olla takojana. Oikeastaan silloinhan Yritystakomosta on eniten hyötyä, kun siellä on aikaa verkostoitua ja osallistua päivällä tapahtuviin Hehkutuksiin ja Kasauksiin. Takomolla käy myös mielenkiintoisia vierailijoita. Yritystakomolta on syntynyt lähes sata yritystä. Ihmiset ovat löytäneet työpaikkoja Duunaamon tai Yritystakomon tapahtumien kautta. Sata tekoa Oulusta –tunnustus numero 58 on myönnetty Yritystakomolle.

Tänään esittelin itseni pikaisesti takomolaisille visuaalisen ansioluttelon - Pinterestin My CV:n avulla. Halusin, että he tutustuisivat minuun kokonaisvaltaisesti. Käy katsomasta linkistä millainen tuo minun CV:ni on. 

Kuva tilaisuudesta löytyy tällä kertaa vain Twitteristä. 

Uuden uran metsästys siis jatkuu täynnä intoa ja iloa!

Croquis-muotokuva

Kävin tänään Limingan taidekoulun kevätnäyttelyn avajaisissa. Siellä oli myös Tessa Suhonen tekemässä croquis-muotokuvia. Hän maalasi ensin akvarelliväreillä paperille ja sen jälkeen piirsi siihen tussilla.

Halusin itsestäni sellaisen! Mukava vaihteeksi näinkin päin. Muotokuva runomuotokuvien tekijästä. Mieleeni tulee piirroksesta vanha, viisas intiaaninainen. Hän miettii. Katsoo kaukaisuuteen. Surumielinen.

Kuvan tunnelma on ajatuksia herättävä. Tessa sai kuvaan vangittua jotain syvää mitä itse en peilistä näe, mutta jonka tiedän todeksi.

Kirjoittajaseminaari ja runomuotokuvia

Kävelyllä Limingassa marraskuussa 2011

Täällä on edelleenkin kaunis taivas.

Oulun ympäristön kynäilijöiden Matkalla -kirjoittajaseminaari Limingassa on ohi. Oli todella antoisa viikonloppu! Vetäjänä oli FM Anna-Kaisa Järvi. Itse pidin pienen tunnin siitä, miten kirjoitetaan runomuotokuva. Etsin kirjastosta käsiini Natalie Goldbergin Luihin ja ytimiin -kirjoittajaoppaan. Kirja on ilmestynyt v. 2004 ja sieltä löytyy se alkuperäinen ohje, jonka kuulin Limingan taidekoulussa kirjoittajalinjalla. 

Goldberg ei käytä sanaa runomuotokuva, vaan ilmauksia: "Tilausrunoja kirjoitetaan", "Runo mukaasi hetkessä" tai "Anna aihe, minä kirjoitan". Goldberg neuvoo pystyttämään runokojun tapahtumiin (esim. markkinoille) ja kirjoittamaan ihmisille siinä hetkessä nopeita runoja. Hän itse piti sääntönä sitä, ettei korjaillut runoaan tai edes lukenut sitä itse ääneen. Hän vain ojensi lapun asiakkaalle päästäen tekstistään irti. Minä itse kirjoitan runon aluksi suttuvihkooni ja kirjoitan asiakkaalle puhtaan version. Luen runon myös ääneen, jos muotokuvan kohde niin haluaa. Olen luovimmillani, kun saan vapaasti sutata ja korjailla runoa mielenmäärin. Koko kirjoitusprosessissa menee kuitenkin vain 10 minuuttia, joten ei siinä sitä runoa todellakaan kovin paljon säädetä. Se on intuitiivista, nopeaa kirjoittamista. 

Turkulainen kirjoittajaryhmä Tapiiri on kirjoittanut runomuotokuvia vuodesta 2005.  Itse olen kirjoittanut ensimmäisen kerran runomuotokuvia v. 2007. Tapiirin sivuilla on hyvä selostus siitä mitä runomuotokuvan kirjoittaminen on. 

Itseäni kiinnostaa todella paljon se, että kuka on keksinyt ensimmäisen tuon mainion määritelmän runomuotokuva. Se on todella kuvaava termi. Yllätyin, kun se ei ollutkaan Goldbergin termi. Ehkäpä Tapiiri on keksinyt sen?  He kertovat kehittäneensä ainakin tämän konseptin itse. (Facebook-keskustelun perusteella näin on)

Seminaariin osallistujat kirjoittivat hienoja, oikeita ja aitoja runomuotokuvia. Mallina oli Esko Männikön valokuva kirjasta 100 % Cashmere (s. 20). Eskon Männikön valokuvat ihmisistä ovat sellaisia, että niistä on helppo inspiroitua. Googlatkaa niin näette.

Kynäilijöiden sivuille ilmestyy tapahtumasta jossain vaiheessa valokuvia ja osallistujien runomuotokuvia.

Luovuuden ituja, inspiraation siemeniä

Kirjoitin tällä kertaa ihan toiseen blogiin. Kyseessä on Oulun ympäristön kynäilijät Ry:n nettisivut. Tässä on linkki kirjoitukseen nimeltä Leikin, luon ja sanon kyllä.

Tekstistäni löytyy seuraavia ilmaisuja:  kuiva kausi, inspiraatio, kirjoittamisen tarve, taiteilijatreffit, luovuuden ruokkiminen, leikki, kirjoittajaseminaari Limingassa, taidekoulun kirjoittajalinja, käpertyä nahkasohvan nurkkaan...

Kuulostaako houkuttelevalta?

Runoilun jälkitunnelmia

Runoilua Kahvila Il Mundossa 20.8.2011

Kaisan kanssa oli tosi mukava kirjoitella runomuotokuvia lauantaina. Toivottavasti runojen saajatkin olivat yhtä tyytyväisiä kuin mekin. Oli kyllä luova lauantai.

Kaisan ja hänen veljensä Janne Halmkronan Runovalokuvanäyttely on nähtävissä kahvilassa vielä 4.9.2011 saakka.

Kai me Kaisan kanssa ollaan myös hieman vaarallisia, kun olemme teemme omakustannerunoutta ja ihan itse mietimme markkinointia. Lukekaapa täältä tuore blogikirjoitus, jonka otsikkona on Vaarallinen runous ja päätelkää itse.

Kirjat kädessä

Tänään sain paketin vihdoin kotiini, ja kirjat kouraani. Tilasin aluksi vain viisi kirjaa itselleni. En muka uskaltanut enempää tilata. Muutama päivä ensimmäisen tilauksen jälkeen tilasin sitten huomattavasti enemmänkin kirjoja. Ne tulevat ensi viikolla.

Runokokoelma on juuri sen näköinen kuin oletin. Olen tyytyväinen kannen materiaaliin, väreihin ja paperin laatuun.

Miltä nyt tuntuu?

Siinä ne nyt ovat. Hassua.

Oikeastaan on vain yksi ajatus.

Eteenpäin!

Esikoisrunokokoelma Syntymä!

Olen julkaissut esikoisrunokokoelmani nyt BoD:lla.

Tästä linkistä se löytyy.

En ole vielä saanut postissa omia kappaleitani.

Jännittää.

Mitä jos siellä on kirjoitusvirheitä?

Mitä jos en tykkääkään siitä, kun saan käsiini?

Mutta kuitenkin sitä voi jo tilata netistä.

Ehkä joku tilaaja saa sen käsiinsä ennen minua?

Hinta on vain 5 euroa.

Halusin saada kirjan hinnaksi sellaisen hinnan, jonka minä itsekin voisin "keveästi" maksaa tuntemattoman, uuden runoilijan esikoisteoksesta. Minäkin voisin tilata tuohon hintaan netistä jonkun nettituttuni kirjan.

En halua ns. tienata kirjallani.

Haluan, että mahdollisimman moni pystyisi ja haluaisi tilata sen.

Lukijoita minä haluan.

Kerron lisää aiheesta, kunhan saan käsiini itsekin tuon teokseni.

Kirjaa voi tilata jossain vaiheessa myös suomalaisista nettikirjakaupoista.

Sen voi myös löytää kirjakaupoista (jos hyvin käy).

Sen voi tilata myös omaan kirjastoonsa (kirjastoille voi aina kertoa toiveita).

Pimeintä on juuri ennen aamua

Nyt on se pimein hetki ajatellen runokokoelmaani, sitä valmista käsikirjoitusta, joka odottaa julkaisijaa. Postilaatikkoon tulee kielteisiä päätöksiä. Yleensä ne ovat samalla kaavalla kirjoitettuja tusinatorjumisia. Yhden persoonallisen ja toiveikkaan hylkäyksen sain. Sellaisen, joka teki iloiseksi ja valoi uskoa.

Mutta nyt tuntuu taas siltä, etten koskaan löydä kirjalleni kustantajaa. En koskaan. Eli täytyisi omakustantaa.

Omakustanteet ovat täysin ok. Itsekin arvostelin taannoin muutaman hyvän omakustanteen tänne.

Mutta se on sääli, ettei omakustanteita arvostella oikeastaan missään lehdissä tai verkkojulkaisuissa oikeasti. Ajatellaan, että ne voidaan sivuttaa, koska ne eivät ole päässeet kustantajien seulan läpi.  Vaikka voihan olla, että joku on kustantanut runokokoelmansa suoraan itse. Ei ole edes halunnut kokoelmaansa seulottavaksi.

Minulla on kunnianhimoinen halu, että kokoelmani ihan oikeasti arvosteltaisiin lehdissä.

Olen nyt niin heittänyt runollisen kirveeni kaivoon, etten edes kirjoita runoja. Aion kirjoittaa lisää runoja, kunhan on taas sen aika. No, yhden runon kirjoitin uuteen luonnosvihkooni pari viikkoa sitten. Tuntuu kuin kirjoittaisin joskus runoja salaa mököttävältä itseltäni. Alan epäillä, että runoni eivät sittenkään ole riittävän hyviä.

Silti kaipaan runouttani ja luomista, mutta en halua heittäytyä sen maailmaan, koska tiedän sen vievän minut vahvasti mukanaan. Eikä minulla ole nyt aikaa. On työtä ja omakotitaloa. Liian vähäistä nukkumista. Aamu- ja iltapäiväruuhkia.

Joku sanoi, ettei aika lopu koskaan. Ei se lopu, mutta ihmiset ovat keksineet määräaikoja, deadlineja. Töihin on ehdittävä ajoissa. Ihmisen keksimä kello käy.

Ja minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään  sanottavaa kenellekään. Istun kahvipöydissä uusien ihmisen kanssa. Ja olen niin tylsä, että yleensä istun ja kuuntelen hiljaa.

Tosiasia on, että olen onnellinen. Väsynyt, mutta onnellinen. Voin sanoa niin. En ole ollut näin seestynyt ja tasaisen tyytyväinen vuosikausiin. Olen tylsä, hiljainen, tasaisen onnellinen ihminen. Väsyneenä tosin murisen usein. Mutta se johtuu väsymisestä.

Silti tympäisee, kun ei pääse toteuttamaan haavettaan oman runokirjan julkaisemisesta. Ihminen tarvitsee arjen ja työn lisäksi jotain mukavaa minkä pariin upota. Jotkut lukevat, toiset askartelevat, kolmannet tekevät pihatöitä, neljännet juoksevat ja he odottavat innolla pääsevänsä harrastuksensa pariin.

Tässä tarvitaan sisuuntumista. Ja päätöstä.

Suuntaa! Päämäärää! Projektia!

Nyt!

Siniset kynnet - lukukokemus

Mainio kirja. Kerrassaan hykerryttävän hyvä. Niin hyvä, että lukiessani kynteni muuttuvat sinisiksi.

Otan niistä kuvan.

Ja yht'äkkiä huone, jossa olen, vaikuttaa uudelta ja mielenkiintoiselta. Tuossa on kiiltävä ovenkahva. Puisen pöydän puukuvio kiemurtelee, ja juovat mutkittelevat.

Kirjoitan käsin muistiinpanoja paperiin ensimmäisen kerran puoleen vuoteen.

Elävät esineet ovat mielenkiintoisia. Maapallo on pieni, ja avaruus miljardien miljardien kokoinen.

Miten niin supernaiivi? Tyhjä on täynnä.

Hän heitteli punaista palloa. Hän hakkasi Brion hakkaa. Hän luki Paulin kirjoittamaa kirjaa ajasta ja siitä onko sitä edes olemassa. (Miten voi kirjoittaa jostakin, jota ei ole?)

Elämä on ihmettelyä, leikkiä, löytämistä, yksinkertaisia suuruuksia, viiva valkealla paperilla, punainen pallo.

Puisen pöydän pinta on sileä.

Kirja on tämä.

(Olin jo unohtanut miltä tuntuu lukea hyvää kirjaa. Onneksi minulle annettiin tämä kirja ja sanottiin, että tämä kannattaa lukea.)

Turistina Raahessa

Olen tässä lomaillut jo toista viikkoa. Nyt tuli sitten tytöille ja minulle tylsyyskohtaus. Kaikki halusivat olla jossain muualla kuin kotona. Mutta vielä ei ollut aika lähteä pitkälle lomamatkalle vaan jotenkin piti kuitenkin saada lomafiilis.

Päätimme lähteä Raaheen. Puolen tunnin päästä päätöksestä olimme jo matkalla.

Päätimme ottaa matkan seikkailuna. Tarkkailimme menoreitin varrella olisiko mitään mielenkiintoisia pysähdyskohtaita. Ei juurikaan ollut mitään mainittavaa (paitsi yksi paikka, josta kerron myöhemmin). Kaiken lisäksi vettä satoi kaatamalla. Mutta Raahessa paistoi aurinko!

Etsimme autolle parkkipaikan keskustasta ja ryhdyimme etsimään hampurilaispaikkaa. Tytöt sanoivatkin torilla kävellessämme, että tuntuu ihan lomalta! Ehkä loma onkin sitä, että ollaan vähän hukassa ja etsitään ruokapaikkaa (ja ainakin yhdellä on älytön pissahätä).

Rantapuiston leikkipaikka

Raahessa ei hampurilaisia saanut kuin ABC:ltä, mutta ne olivat ihan hyviä. Itse söin salaattilounaan.

Ruokailun jälkeen lähdimme metsästämään leikkipaikkaa. Sellainen löytyi Rantapuistosta. Huomasin myös erään tutun oloisen hahmon. Mietin, että miksi hän on täällä...

Raahen Kekkonen

Raahessa on kekkospatsas. Kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että patsaan on veistänyt kuvataiteilija Matti Peltokangas ja se on paljastettu vuonna 2008. Raahessa patsas siksi, koska presidentti Kekkonen vaikutti muun muassa Rautaruukin terästehtaan sijoittumiseen Raaheen.

Pikkulahden uimaranta

Rantapuistoon näkyi selvästi lahden toisella puolen oleva Pikkulahden uimaranta, joka houkutteli meidät sinne. Tytöt halusivat ehdottomasti kokeilla vettä ja hieman kahlata. Ranta oli muuten lähes autio. Eräs noin 10-vuotias tyttö ui ihan oikeasti ja pitkään siinä tyttöjen vieressä. Karaistunut yksilö? Kauempana muutama teini kokeili uimista tai ainakin kuljeskeli pyyhkeiden kanssa.

Huomasimme Pikkulahteen ajaessamme, että ennen uimarantaa sijaitsi liikennepuisto. Jee! Vesikokeilun jälkeen menimmekin sinne. Se on pienempi kuin Oulun liikennepuisto, mutta oli sielläkin yhdet ihan oikeat liikennevalot.

Raahen kirkko

Ennen kotiinlähtöä kävimme Raahen kirkossa, joka on tiekirkko ja onneksi oli vielä auki klo 17 aikaan. Kiersimme sen ulkoa ja kävimme sisällä. Upea paikka. Rakennettu vuosina 1909 - 1912.

Raahen kirkon sisältä

Kirkosta lähtiessämme alkoi taas sataa. Mutta päätin olla välittämättä sateesta ja tutustua siihen yhteen mielenkiintoiseen paikkaan, jonka huomaisimme tulomatkalla.

Kastellin linnanrauniot

Pattijoen Ylipäässä eli noin 11 kilometrin päästä päätieltä keskellä metsää sijaitsee Kastellin linnanrauniot. Matka sinne oli jo jännittävä. Ensin oli asfalttitie ja taloja, sitten ajettiin soratielle ja maatilan ohi, kunnes päädyttiin pienelle metsätielle. Kyltit väittivät kivenkovaan, että olemme ihan oikeasti matkalla linnanraunioille. Luotin siihen, että kyllä siellä perillä täytyy pystyä auton kääntämään takaisin menosuuntaan.

Perillä olikin "parkkipaikka" kahdelle autolle ja pieni kyltti karttoineen. Oli myös pöytä ja penkit, jos joku olisi halunnut syödä eväitä.

Tämmöisiä linnnanraunioita sanotaan myös jättiläisten kirkoiksi. Se ei ole mikään oikea kirkko tai linna vaan muinaisjäännös. Tämä Pattijoen rakennelma on suurin mitä Suomesta löytyy. Olenkin aina halunnut nähdä sellaisen. Ajatella, että monta tuhatta vuotta sitten ihmiset ovat kasanneet nuo kaikki kivet tuollaiseksi isoksi rakennelmaksi. Kuinka kauan heillä siihen meni aikaa? Mitä he miettivät kiviä kantaessaan?

Tutkijat eivät ole selvittäneet lopullisesti mikä näiden jätinkirkkojen tarkoitus oikein on ollut. Niiden on arveltu olleen poroerotus- ja merkitsemispaikka, porojen lypsyaita tai hylkeenpyytäjien turvapaikka. Meri oli tuolloin lähellä "linnaa". Niillä saattoi olla myös kultillinen tai symbolinen merkitys.

Mikä lieneekään ollut rakennelman merkitys, kiehtova se silti edelleen on ja pistää mielikuvituksen liikkeelle.

Kastellin linnanrauniot

Sellainen oli meidän pieni lomamatkamme. Kyllä minullekin tuli, totta tosiaan, ihan oikea lomafiilis.

Oulun Taiteiden Yö lähestyy!

Kutsun kaikki ystävät ja tutut kuulemaan runonlausuntaa ja kiehtovaa analysointia:

Galleria Harmaja
Kirkkokatu 11 b 2. krs
www.galleriaharmaja.fi

Torstai 21.8.2008 klo 21.30 - 22.30

Jumalainen matka Eeva-Liisa Mannerin runouteen
johdanto Jarkko Lauri
lausunta Heidi Rundgren

********

Tuo tilaisuus kuuluu Oulun Taiteiden Yön tapahtumiin. Ko. nettisivulta löytyy koko yön ohjelma sitten, kun se sinne ilmestyy! Toivottavasti pian. Siellä nimittäin on paljon nähtävää.

Jarkko-serkkuni on kirjoittanut hiljaittain gradun Eeva-Liisa Mannerin runoudesta. Gradun nimi on JUMALAINEN MATKA MAISEMAN KASVOIHIN (Eeva-Liisa Mannerin eettisen kuvan tutkimusta seurana Emmanuel Levinas). Jarkko johdattaa kuulijat Mannerin runouden äärelle. Runojen välillä yleisö voi keskustella runoista ja kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä aiheesta. Uskon, että Jarkko kyllä osaa vastata. Sen verran laaja gradu on.

TERVETULOA! :D

Mikä saa ihmisen kirjoittamaan?

• Kirjoittaminen on ennen muuta pakko, aivan samoin kuin jotkut pesevät kätensä kolmekymmentä kertaa päivässä pelätessään hurjia seurauksia, elleivät he tätä tekisi. Kirjoittamisesta maksetaan koko lailla enemmän kuin tuon tyyppisestä pakosta, mutta ei se ole yhtään sen sankarillisempaa. Julie Burchill

• Hyvä kirjoittaminen on kaikkina aikoina syntynyt jonkun neuroosista, ja kirjallisuutemme olisi valtavan tylsää, jos kirjailijat olisivat joukko onnellisia pölkkypäitä. William Styron

• Kirjoitan pakosta. Tarvitsen sitä samoin kuin tarvitsen nukkumista ja kuntoilua ja ruokaa ja seksiä. John Irving

Lisää Anyraran aforismikokoelmassa.

Blogini on tullut sitä hiljaisemmaksi mitä onnellisemmaksi ja rentoutuneemmaksi tulen. Loppuvatko lopulta sanat kokonaan? On vain jotain mikä on?

Runous alkaa olla lähellä sitä tilaa, missä sanat loppuvat. Etenkin japanilainen runous.

huoneen hiljaisuus
vesi virtaa vapaana
kaunis tilaisuus

Tuossa tämän hetken tunnelma haikuna.

Nyt ei ole ratkaistavia ongelmia. Ei ole analysoitavia luonteenpiirteitä. Ei kehitettäviä asioita. Ei prosessoitavaa. Ei ole pakkomiellettä saattaa äänien sekamelskaa paperille.

On selkeys.

Mutta elämässä on se hienoa, että nurkan takana vaanii uusia elämäntilanteita. Koskaan ei tiedä onko nyt se päivä, jolloin on taas pakko kirjoittaa. Se tuntuu seikkailulta.

Kuitenkin olen minä koko ajan kirjoittanut tuolla muualla, mutta sen sillä tavalla kirjoittanut. En ole laatinut esseitä ja pitkiä pohdintoja. En ole kirjoittanut pitkiä sähköposteja, joihin olisin ryöpsäyttänyt pääni sisällön.

Olen kirjoittanut jutellen. Heittänyt läppää. Nauranut. Sanonut jotain mukamas hauskaa tai ehkä viisastakin lyhyesti.

Luova kirjoittanut on kuitenkin erittäin mukavaa ajoittain. En tiedä onko kirjoittaminen pakkomielteenä sen mukavampaa kuin syöminen, urheileminen, viinan juominen tai seksi - pakkomielteenä.

Mutta kuten William Styron tuossa aforismissaan totesi, että onneksi on olemassa neuroottisia kirjailijoita. He kirjoittavat pitkiä, upeita romaaneja. Mitä maailma olisikaan ilman heitä ja heidän nerouttaan? Mutta neuroosilla ja pakkomielteellä pitäisi olla maali, tavoite, tila, jossa rata päättyy. Muutoin kaikki kai olisi turhaa, elämänpyörässä pyörimistä.

Tarvitsemme kuitenkin muutaman onnellisen pölkkypään, ihan vastapainoksi. Heitä on vaikea huomata, koska he ovat niin hiljaa. En puhu itsestäni. Voin olla pölkkypää, mutta hiljaiseksi minua on vaikea kuvata. Voin olla myös onnellinen, mutta sekin on väliaikaista, kuten epäonnikin, onneksi.

Mutta eräs tulee mieleeni, hiipii kirjana hyllystä syliin .

Harha ja oivallus syntyvät toisistaan,
alkusyy ja ilmiöt ovat yhtä ja samaa.
Kaiket päivät luen sanattomia kirjoituksia,
kaiket yöt istun mietiskelemättä.
Silkkikerttu livertää rantatörmän ritvapajussa,
yöllä koira haukkuu kuuta kylässä.
Mikään ei enää häiritse tunteitani,
mitä enää voisin kertoa toisille? Ja miten?

s. 177 Ryokan, Suuri Hupsu (suomentanut Kai Nieminen, Basam Books 2000)

Pienestä kiinni

Löysin Rasan kirjastosta, Ryokanin vihdoin ostin omaksi.

(Itseasiassa Rasan voi oikeasti löytää kirjastosta, koska hän siellä töissä)

Ilahduin suunnattomasti, kun huomasin löytäneeni uuden suomalaisen lempirunoilijan. Nyt voin lisätä Risto Rasan nimen Risto Ahdin ja Kai Niemisen joukkoon.

Olin kahlannut taas kymmeniä uusia ja vanhoja suomalaisia runokirjoja tuskastuen siitä, kun mikään ei kosketa. Mutta Risto Rasan luontoaiheiset runot iskivät ja sanoivat KYLLÄ!

Esimerkkejä Rasan runoista löytyy:
Valitut runot (suomeksi ja englanniksi)
Inkaswolrd

Mitä tarkoitin tuolla otsikolla Pienestä kiinni?

Viime viikolla Paavo kyseli seuraavaan Hallaukseen materiaalia (ohjeet täällä, jokainen voi lähettää halutessaan sinne tekstejä!) Päätin muokata vanhoista runoraakileistani seitsemän pienen runon kokoelman ja omistaa sen Ryokanille. Toivottavasti julkaistaan.

Tiistaina 5.2. oli kirjoittajapaja. Olin pajan vetäjänä. Meitä oli siellä alle kymmenen osallistujaa. Sopiva määrä. Enemmänkin olisi tosin mahtunut. Tajusin kotona, että illalla on myös Avoin mikki -tapahtuma P.S.K. Kaupunni Baarissa. Päätin tulostaa runot ja lukea ne siellä. Olinhan ne juuri muokannut. Miksen siis lukisi ne ääneen siellä? Pienestä kiinni.

Tuona samana päivänä myös päätin vihdoin ostaa itselleni omaksi (joululahjana) Ryokanin kokoelman. Siitä olen kirjoittanyt blogiini myös aiemmin täällä.

Runo- ja ValokuvaTorstaissa oli hyvä aihe tällä viikolla. Sain aikaiseksi runon, johon olen tyytyväinen. Ja taitaa olla muutkin. Siitä innostuneena julkaisin sen myös Aukealla äsken. Taas oli pienestä kiinni.

Ehkäpä tässä lähiaikoina voisin hahmotella sellaisen runokokoelmakäsikirjoituksen, jonka voisin lähettää kustantamoon? Sekin on pienestä kiinni.

Mutta myös se, etten sitä tee ja lykkään sen hamaan tulevaisuuteen, on myös pienestä kiinni.

Elämä ei taidakaan olla suuria valintoja täynnä.
Se on pullollaan pieniä hetkiä.

Kirjoitusharjoitus eiliseltä

Eilen oli Oulussa Huutomerkki Ry:n kirjoittajapaja jäsenille. Pajaa vetivät Sari ja Tuula. He olivat tuoneet mukanaan paljon kuvia, joista kirjoitimme tarinoita tai runoja.

Kuvat ovat mahtavia inspiraation lähteitä.

Seuraava kirjoittajapaja onkin avoin kaikille, kaikki saavat tulla. Se pidetään Oulun kaupungin kirjastolla 5.2.2008 klo 18-20. Aiheena on: "Mitä tehdä, kun kirjoitusintoa olisi, mutta aihe on hukassa? Etsitään yhdessä keinoja löytää inspiraatio kotioloissa." Vetäjänä tällä kertaa minä itse. ;)

Lopuksi laitoin tähän yhden runoharjoituksen eiliseltä. Kopioin sen sellaisenaan luonnoskirjasta ilman mitään hiomisia eli kyseessä on luonnoskirjamateriaalia, josta voi myöhemmin muokata vaikkapa tiiviimmän runon.

Oman elämänsä maali

meren portaat, meri meren päällä
etsin jokaisen meren pohjalta
etsin pinnalta
etsin pinnan päältä

vihreät palmut ottavat tuulen kiinni
kuiskaavat minulle
älä luovuta, katso helmiäiskiven alle
katso kuohuvan vaahdon päälle
katso ja kosketa auringon kimalteita
jotka kisailevat vedessä

hylkään meren, en löydä etsimääni

kiipeän palmuun, kiipeän vaikka kielletään
kyltti huutaa: Ei saa!
kynnet uppoavat palmun pintaan
jalat potkivat vauhtia
kiipeän vaikka en tiedä mitä latvassa on

latvassa on meri
minut imaistaan mereen, kohoan ylöspäin
nousen pintaan ja näen hiekkarannan
astun maalle, kävellessä jalkapohjani uppoavat hiekkaan

jätän meren, en löydä etsimääni

yritän ampua itseäni ritsalla
tahdon oppia tuon taidon
ampua itseään
olla oman elämänsä maali

Murrepajan antia

Ah, olipa hauska ilta eilen. En kerro tarkemmin asiasta, koska Harri on jo kertonut. Miksi toistaisin saman? Käykää lukemassa Harrin blogista selitykset ja palatkaa sitten lukemaan tämä minun runoni. Olen muokannut ensimmäistä versiosta tämän toisen version (en muuttanut tarinaa tai sanoja juurikaan, tarkistin vain, että rytmi suht'koht' pelaa)

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Mut eihä siit tullu mittää,
mää kotia halusin.
Sano mulle lintu pieni,
mis oma kotini on?
On kapea mun tieni,
ja olo on lohuton.

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Huusi pusikossa kilta,
muurareit' ne on - mää arvelin.
Voi pieni oravaparka,
etkö käpyä antaa voi?
On liian suuri tää sarka,
ei tääl kannel enää soi.

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Oli puron pääl' silta,
siin' tätini hoksasin.
Mut' tätihän on jo vainaa,
aavettako mää katselin?
Elämä on pelkkää lainaa,
sanoi tuo haamu harmahin.

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Pääskyt lähtivät kunnailta,
koska huusin ja kirosin.
Eikö matka tää koskaa pääty,
eikö yö jo tänne tuu?
Kuulkaa nyt jokaikine sääty,
tänne lapsone paleltuu!

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Mut' enkel lensi kukkasilta,
ja antoi mulle härvelin.
Sillä saatoin lentää kotiin
ja meninki heti nukkumaa.
Ei mun tartte lähteä sotiin,
eikä turhaa jäähä kukkumaa.

"Oli kaunis kesäilta,
kun laaksossa kävelin."
Mutta ei oo onneksi enää,
- on jo yö.

Ihan älytöntä ja kivaa piirtämistä

4 minuutin harjoitus sanasta kiire

Eilen illalla oli todella tarpeellista vaihtelua arkikuvioihin. Huutomerkki Ry järjesti poikkitaiteellisen kirjoittajapajan Oulun kirjastolla. Vetäjänä itse Olli Hietala. Jes! Vihdoin pääsin näkemään hänet face-to-face. Hän on juuri sellainen kuin kuvittelin: mukava, pehmeä, herkkä, hauska ja kiltti (vaikka piirtää viiltävän terävästi eli olemukseensa nähden päinvastaisesti).

Tarkoituksena oli päästä tilaan, jossa piirtäjä ei sensuroisi itseään. Aluksi Olli pisti meidät piirtämään 4 min harjoituksia yksittäisistä sanoista. Sitten 3 min harjoituksia ja lopulta 2 min pikapiirtämistä.

2+2 min harjoitus sanoista hattivatti ja kouristus
Klikkaa suuremmaksi!

Kävimme välillä kahvilla. Sen jälkeen jatkoimme harjoittelua niin, että ensin annettiin yksi sana, josta piti piirtää 2 minuuttia, kunnes annettii uusi sana ja lisää aikaa 2 minuuttia.

Tilaisuus kesti kolme tuntia, joten lopulta jutut olivat täysin hervottomia. Välillä kierrätimme piirroksia ringissä, että saisimme nauraa myös muiden aikaansaannoksille. Olinkin ihan punainen nauramista, kun tilaisuus oli ohi. Paikalla oli noin kymmenkunta ihmisistä. Suurin osa oli minulle tuttuja! Oli ihana nähdä heitä. :)

Kiitos Ollille hauskasta illasta ja kaikille muillekin seurasta!

2 + 2 minuutin harjoitus sanoista porokuiskaaja ja telinevoimistelija

Laitoin myös yhden piirroksen tänne.

Olen tekemässä ennätyksen

On lokakuu, ja minun parvekekukkani ovat elossa! Ihme! Nekin tarraantuvat kesään, eivätkä halua syksyn tulevan. Usein minun kesäkukkani ovat kuolleet jo heinäkuussa, joten tämä on jotain todella harvinaista. Katsoin netistä, että verenpisaran kukinta-aika on toukokuusta syyskuuhun. Mutta eikö olekin monta nuppua vielä tulossa?

Nettisivuita löytyi myös tieto, että petuniakin kukkii jopa lokakuulle, jos sen kuihtuneita kukkia nypitään ahkerasti. Sitä minä olen kyllä tehnyt.

Sitten tästä minun mielialastani... Taas tuntuu siltä, että elän. Vaikka maanantai oli huono päivä (kenelläpä se ei usein olisi), olen tyytyväinen, että sain kirjoitettua kaiken ylös. Nyt taas tuntuu siltä, että on voimaa ja iloa, senkin voisin kirjoittaa ylös. Kannattaisikin, koska tiedän, että kun elämä on tyytyväistä, tasaista ja rauhoittavaa, tekstiä ei synny. Eli kirjoittaja selvästikin tarvitsee erittäin hyviä ja erittäin huonoja päiviä sekä tahdon kirjoittaa siinä tilassa kaiken ylös. Tarvitaan tunnetta ja älyä. Järkevyyttä ja epäjärkevyyttä.

Kun sitten on sydämessä rauha, olotila on zen ja sitä vain nauttii katsoessa auringonpaisteen täyttämää metsää, ei paljon sanoja tarvita. Ehkä ei yhtään. Ehkä yhden pienen haikun verran:

auringon puna
valuu sininen hiekka
joutsen valkoinen

Mitä silmät ei nää..

Tästähän voi kulkea, tallustaa mistä vain.

Kävimme lauantaina koko perhe metsässä. Poimittiin pikkuisen puolukoita, paistettiin makkaraa ja minä tietysti heiluin digikamerani kanssa.

Hienoa, että kävimme perheretkellä. Lauantait ovat olleet minulle aika ahdistavia jo pitkään. Jotenkin olen oppinut arjen rutiineihin, ja lauantaiden epämääräinen kaaos ja meteli on ollut aina järkytys. On ollut minulle ja minun luonteelle sopivaa, että aamulla on ollut aikainen herätys, sitten olen pukenut lapset, vienyt heidät päiväkotiin, mennyt töihin tai ryhtynyt viettämään vapaata aamupäivää riippuen työajoistani. Iltat ovat sitten menneet tietyllä kaavalla riippuen isojen ihmisten harrastuksista ja menoista.

Perjantai-iltana kävimme kyllä pitkästä aikaa kylässä. Sekin oli piristävää. :)

Ja älkääkä kuvitelko, että minä siivoaisin joka lauantai. Siivosin toissalauantaina, ja nyt tuntui siltä, ettei vielä tarvitse siivota. Tai sitten saatan siivota viikolla (ilman lasten hälinää) vapaa-aamunani. Se on tosin harvinaista, koska keksin kaikkea muuta kivaa puuhaa ainoille hiljaisille hetkilleni (esim. luovaa kirjoittamista tai taidenäyttelyretken).

Mutta mitä nämä ovat? Hometta, pakkasta vai mitä?

Luovasta kirjoittamisesta tuli mieleeni, että en ole kirjoittanut koko viikkoon luovasti. Paine alkoi jo kattilassa keittää. Mutta sitten luin pikaisesti Edithin kirjoituksen tuolta toisesta blogista ja sain inspiraation. En pystynyt kirjoittamaan ajatuksiani suoraan koneelle, joten kirjoitin niille paperilappusille mitä satuin käteen saamaan. On hyvä kirjoittaa säännöllisesti käsin. Minulla on se musta luonnoskirjanikin lopussa. Haluaisin ostaa uuden. En osaa kirjoittaa oikein mihinkään muuhun vihkoseen enää kuin... no, pakosta. Silloin kirjoittaa kaikenlaisiin lappusiin mitä käsiin saa. Kuten nyt.

Kirjoitin äsken aikaisemman kirjoitukseni puhtaaksi. Minä olen nyt tyytyväinen. Tyydytetty. Kirjoitin kuin kirjoittajalinjalla ollessani. Rohkeasti sen mitä tunsin ja sensuroimatta kääntäen kaiken kaunokirjalliseksi ilmaisuksi. Sen hetken ajatukset. Nyt. Kirjoitus löytyy täältä linkistä. Tai ehkä en sittenkään kirjoittanut samalla tavalla. Olen nyt lukenut Durasta ja tutkinut hänen totuuksia, fiktioitaan, ilmaisuja ja tunteita, että jotenkin se paistaa tuolta läpi. Ehkä. Olen jäävi sanomaan siihen mitään, oikeastaan.

Hämähäkinseittejä! Voih, menee pikkuisen lukin
kova työ hukkaan, kun tuollaisen rikon isolla jalallani.

Kaukaa ei nähnyt lähelle. Tässä tapauksessa. Puhun hämähäkinseiteistä. Vai puhunko?

Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
totuutta etsii kestävää
Ehkä tänään, ehkä tänään
tähän kaikkeen vaivaan
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
jossakin kaipaus hellittää
Ehkä tänään, ehkä tänään
joku löytää taivaan

Juha Tapio "Mitä silmät ei nää"

Kuinka se on mahdollista?

Levin mökkejä

Usein ihmettelen, ja etenkin juuri nyt, kuinka on mahdollista samanaikaisesti

käydä töissä
pitää suuri omakotitaloasunto siistinä
sisustaa ja remontoida kotia koko ajan uusiksi
pitää lapset kauniissa ja silitetyissä vaatteissa
tehdä ruokaa ja jälkiruokaa joka päivä
leipoa säännöllisesti
omistaa lemmikkieläimiä
ylläpitää ystävärinkiä
harrastaa ikiomaa harrastustaan
antaa aikaa itselle ja parisuhteelle
viettää laatuaikaa lasten kanssa
käyttää lapsia jossain kehittävissä harrastuksissa
nukkua 8 tunnin yöunia
säästää rahaa lomamatkaa varten
maksaa asuntolainaa
välttää ylivelkaantumasta


Jotenkin tuntuu, ettei tämä yhtälö toimi, oikeasti. Vaikka noinhan tuntuu moni elävän ja tuo on yleinen suomalainen ihanne. Vai näyttääkö se vain siltä? Mitä on kulissien takana?

Tätä aihetta sivuaa Kirjoittamalla 2 blogissa oleva kirjoitus + kommentit: Suuntaa haeskellen.