Kontrasti

Tumma näyttää todella tummalta vaalean vieressä ja päinvastoin.

ValokuvaTorstai: silkkaa jazzia

ValokuvaTorstain 169. haaste

Susanna Taivalsalmi: Kirjallinen pelonteko

Hieron perunoita lautasen reunoille –
näyttää kuin olisin syönyt enemmän, paremmin,
minussa asuu nälkäinen eläin, joka puristaa saumoja
eikä vyön hirttorengas pian enää hulju ylläni.


Varomatta nirhaisen haavan kurkunpäähän, mutta vielä mahtuu,
täysi, tyhjä, taas.
Kaikessa täyttymisessä on kuitenkin pelko:
katoanko jos onnistun tässä tarpeeksi usein.

 s.25

Kirjallinen pelonteko (78 s. Robustos 2010) on Susanna Taivalsalmen toinen runoteos. Tässä kokoelmassa on pelko ja ahdistus läsnä jokaisessa runossa, joten kokoelman nimi on erittäin kuvaava.

Valitsin erimerkiksi ylläolevan runon, koska se kuvaa hyvin koko kirjan tunnelmaa. Runo kertoo paljon, mutta toisaalta se ei sano asioita suoraan. Runon minä on tyttö tai nuori nainen. Lukiessani runoja näen laihan, hennon, pelokkaan olennon. Runoissa tyttö on välillä hyvin nuorena ja hauraana isänsä kotona, välillä hän on rakkaansa luona, mutta aina on jotain synkkää, piilotettua mukana. Lukija miettii, että mitä on tapahtunut. Mikä on ollut tai on niin kauheaa? Vyöt puristavat runon minästä ihmistä. Peilistä ei näy enää kaunista. Runon minä huutaa öisin, eikä kukaan kysy miksi.

Runoissa on kauniita kielikuvia. Ahdistusta ei lyödä rumasti ja väkivaltaisesti lukijan silmille, vaan se tehdään jotenkin kauniisti ja kohteliaasti. Näillä runoilla on se mahti.  Sama rytmi ja tunnelma säilyvät läpi kokoelman. Sama tyttö/nainen elää runoissa. Äsken pieni, taas hieman isompi, jälleen pieni. Runoissa puhutellaan myös Arkiprinsessaa tai Olutprofeettaa. Hekin ovat arvoituksia. Runoja haluaa lukea yhä uudelleen, koska haluaa ymmärtää ja oivaltaa mitä kaiken takana on. Hääkuva otetaan pois seinältä, tai ehkä se ei koskaan siinä ollutkaan. Vihkisormus tai sormus on monessa runossa mukana. Kuka oli morsian? Vai oliko kukaan? Kuolemakin on läsnä.

Mutta kaiken pelon ja ahdistuksen takaa näkyy väläyksinä toivo. Ihan pieninä vihjeinä. Vaikka siinä, että pieni tyttö vihdoin saa vihdoin kaivatun tarran karkkipussista, löytää se uudestaan, eikä heitä sitä pois, enää. Vai toivonko minä toivon löytymistä lukijana? Silloinhan runot herättävät kuitenkin toivoa, vaikka pelkoa korostetaankin.

Taivalsalmen runot ovat runsaita ja täynnä niin kaikkea, että aluksi voi huolimattomasti lukien nähdä pelkkää tunnelmointia, nuoren naisen tyypillistä ahdistusta ja ainostaan kauniita uusia sanayhdistelmiä, mutta kun lukee kaiken uudestaan ajatuksella löytää rivien välistä piilotettuja, kypsiä, viisaita ajatuksia. Säkeiden ja runojen yhdistelmistä  löytää totuuksia tai arvoituksia. Ne ovat harkiten ja hienosti rakennettuja.

Suosittelen tutustumaan tähän tummaan arvoitukseen ja  lukemaan se kannesta kanteen. Se on yhteinäinen kokonaisuus, jonka kaikki runot liittyvät yhteen ja kuiskuttelevat hiljaa jostain, josta minä haluaisin kuulla lisää. Uskoisin, että  Susanna tekee vielä uuden runokokoelman. Kaikkea ei ole vielä kerrottu.


Kun hiivin yöllä parvekkeelta takaisin, muistan
pienet varpaani, lepattavat sykähdykset minun lapsensydämessä
ja suuhun tulvahtavan veren
kun hampaat putoavat vain
kasvaakseen vinoina takaisin
maidosta rautaan niin terävinä että

haudat voisi rakentaa huojuvien
jalasten kaltaisille.

s. 74

Riesu

Tytöt löysivät pihalta repalesiipisen perhosen, jolle antoivat nimeksi Riesu. 

He laittoivat sen istumaan kulleron kukalle. Riesu-parka.

Vaihdoin pitkästä aikaa blogipohjan toiseksi. Syy oli siinä, että entiseen pohjaan ei saanut esille kuin keskikokoisia kuvia. Tähän pohjaan sopii myös isompia kuvia. Ei lukijan tarvitse välttämättä aina erikseen klikata ja suurentaa kuvaa.

RunoTorstai: viesti

kun et sano mitään
käännyt kaukaisuuteen
kuulet kaiken

olet vastaanotettu

 *********

RunoTorstain 168. haaste

ValokuvaTorstai: viesti

ValokuvaTorstain 168. haaste

Ari Kokkonen: Runoja

Aamukolmelta

Aamukolmelta sinä nukut vielä,
auringon ensimmäiset pilkahdukset koskettavat
metsän reunaa,
puiden latvat tanssivat liekehtivässä valossa.


Heräät,
vasta leikattu ruoho tuoksuu ulkona,
kahvinkeitin tipauttaa viimeisiä pisaroitaan.

s. 5

Tunteita

Rakkaus on joskus sanaton,
sanat vihaa täynnä.

s. 35

"Ari, Turkulainen, keski-ikäinen, wannabe valokuvaaja, kirjoittaja, viestintäsuunnittelija, jolla hyvä sydän ja intohimoinen sielu."  Näin Ari Kokkonen kuvailee blogissaan kuvailee itseään .

Runoja esikoisrunokokoelma ilmestyi syksyllä 2009 omakustanteena BoD eli Books on Demand -julkaisuväylän kautta. Kirja on laadukkaan näköinen ulkoisesti, ja teksti näyttää hyvältä (tämä oli ensimmäinen kerta, kun pidin käsisissäni BoD-kirjaa). Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä.

Runoista. Valitsin nuo kaksi runoa, koska ne kuvaavat hyvin sitä millaisia Kokkosen runot ovat. Ne ovat joko tunnelmallisia, hetkistä kertovia tai sitten ne ovat lyhyitä mietelmiä ja ajatelmia. Kuitenkin ne ovat aina läsnä tässä ja nyt.

Aamukolmelta -runo on hieno. Se kuvaa zenimäistä hetkeä kesäisessä aamussa. Osasta Kokkosen runoista voi tulla mieleen Ryokanin tai Risto Rasan runot. Mutta nämä eivät ole mitään kopioita vaan ihan omaa Kokkosen maailmaa. Näihin runoihin uskoo, ja niiden hetkiin, joissa ne ovat syntyneet. Niin yksityisiä ja lähelle tulevia, että niistä tulee universaaleja ja yhteisiä. Runojen kieli on virheetöntä ja asemointi on ajateltua.

Tunteita -runo on lyhyt ja selkeä, mutta samalla vaikeaselkoinen ja yhä uudelleen luettava. Lukijan mieleen tulee kysymys: "Miten niin"? Tai sitten jollain toisella kertaa ajatus on: "Niinhän se menee." Runo voi puhua siis eri kerroilla eri tavalla.


Varmasti aion palata tämän runokirjan ääreen myöhemminkin. Luen yhden tai kaksi. Olen hetken hiljaa ja mietin.