Pages

lauantaina, toukokuuta 29, 2010

Susanna Taivalsalmi: Kirjallinen pelonteko

Hieron perunoita lautasen reunoille –
näyttää kuin olisin syönyt enemmän, paremmin,
minussa asuu nälkäinen eläin, joka puristaa saumoja
eikä vyön hirttorengas pian enää hulju ylläni.


Varomatta nirhaisen haavan kurkunpäähän, mutta vielä mahtuu,
täysi, tyhjä, taas.
Kaikessa täyttymisessä on kuitenkin pelko:
katoanko jos onnistun tässä tarpeeksi usein.

 s.25

Kirjallinen pelonteko (78 s. Robustos 2010) on Susanna Taivalsalmen toinen runoteos. Tässä kokoelmassa on pelko ja ahdistus läsnä jokaisessa runossa, joten kokoelman nimi on erittäin kuvaava.

Valitsin erimerkiksi ylläolevan runon, koska se kuvaa hyvin koko kirjan tunnelmaa. Runo kertoo paljon, mutta toisaalta se ei sano asioita suoraan. Runon minä on tyttö tai nuori nainen. Lukiessani runoja näen laihan, hennon, pelokkaan olennon. Runoissa tyttö on välillä hyvin nuorena ja hauraana isänsä kotona, välillä hän on rakkaansa luona, mutta aina on jotain synkkää, piilotettua mukana. Lukija miettii, että mitä on tapahtunut. Mikä on ollut tai on niin kauheaa? Vyöt puristavat runon minästä ihmistä. Peilistä ei näy enää kaunista. Runon minä huutaa öisin, eikä kukaan kysy miksi.

Runoissa on kauniita kielikuvia. Ahdistusta ei lyödä rumasti ja väkivaltaisesti lukijan silmille, vaan se tehdään jotenkin kauniisti ja kohteliaasti. Näillä runoilla on se mahti.  Sama rytmi ja tunnelma säilyvät läpi kokoelman. Sama tyttö/nainen elää runoissa. Äsken pieni, taas hieman isompi, jälleen pieni. Runoissa puhutellaan myös Arkiprinsessaa tai Olutprofeettaa. Hekin ovat arvoituksia. Runoja haluaa lukea yhä uudelleen, koska haluaa ymmärtää ja oivaltaa mitä kaiken takana on. Hääkuva otetaan pois seinältä, tai ehkä se ei koskaan siinä ollutkaan. Vihkisormus tai sormus on monessa runossa mukana. Kuka oli morsian? Vai oliko kukaan? Kuolemakin on läsnä.

Mutta kaiken pelon ja ahdistuksen takaa näkyy väläyksinä toivo. Ihan pieninä vihjeinä. Vaikka siinä, että pieni tyttö vihdoin saa vihdoin kaivatun tarran karkkipussista, löytää se uudestaan, eikä heitä sitä pois, enää. Vai toivonko minä toivon löytymistä lukijana? Silloinhan runot herättävät kuitenkin toivoa, vaikka pelkoa korostetaankin.

Taivalsalmen runot ovat runsaita ja täynnä niin kaikkea, että aluksi voi huolimattomasti lukien nähdä pelkkää tunnelmointia, nuoren naisen tyypillistä ahdistusta ja ainostaan kauniita uusia sanayhdistelmiä, mutta kun lukee kaiken uudestaan ajatuksella löytää rivien välistä piilotettuja, kypsiä, viisaita ajatuksia. Säkeiden ja runojen yhdistelmistä  löytää totuuksia tai arvoituksia. Ne ovat harkiten ja hienosti rakennettuja.

Suosittelen tutustumaan tähän tummaan arvoitukseen ja  lukemaan se kannesta kanteen. Se on yhteinäinen kokonaisuus, jonka kaikki runot liittyvät yhteen ja kuiskuttelevat hiljaa jostain, josta minä haluaisin kuulla lisää. Uskoisin, että  Susanna tekee vielä uuden runokokoelman. Kaikkea ei ole vielä kerrottu.


Kun hiivin yöllä parvekkeelta takaisin, muistan
pienet varpaani, lepattavat sykähdykset minun lapsensydämessä
ja suuhun tulvahtavan veren
kun hampaat putoavat vain
kasvaakseen vinoina takaisin
maidosta rautaan niin terävinä että

haudat voisi rakentaa huojuvien
jalasten kaltaisille.

s. 74

2 kommenttia:

Ari kirjoitti...

Tyylikäs kansi, tyylikästä runoitta ja sulla uudet "tapetit" blogillasi, oikein mukavan näköinen, tyylikästä!

HeidiR kirjoitti...

Susannan runous on tyylikästä. Hyvin Hoksattu. :)