Minulla on ollut viimeiset viisi vuotta hieman erilainen suhde äitienpäivään. Äitini kuoli syksyllä 2005. Hän oli tuolloin 73-vuotias.
Äitienpäivän lähestyminen tekee minut aluksi surulliseksi. Itken ja kaipaan äitiäni enemmän näinä aikoina kuin esim. Pyhäinmiespäivänä, jolloin vainajien haudoille viedään kynttilöitä. Koko ajan mainokset muistuttavat, että "Muista äitiä, muista äitiä" tai sitten "Muista mummoa!" Eivät anna unohtaa.
Äitienpäivään on latautunut niin paljon muistoja ja tunnetta. Muistoja siitä, kun lapsena teki koulussa niitä itseväkerrettyjä kortteja ja hellyyttäviä äitienpäivälahjoja. Minun mielestäni äitienpäivä on lastenpäivä. Lapset riemuitsevat siitä, kun saavat äitiä rakastaa. Herättää hänet aamulla onnitellakseen.
Mutta sitten kun ei ole äitiä... ketä sitä sitten muistaa?
Itse olen yrittänyt muistaa äitienpäivisin sen millaiselta itse tuntui lapsena olla jonkun lapsi. Hymyilen ja kiitän, olen iloinen lahjoista, itse keitetystä kahvista tai kakusta. Lahjoista ja korteista. Mitään enempää en haluakaan. Enkä ala vähättelemään tyyliin: "Ei minulle olisi tarvinnut, mitä te höpötätte". Lapsi kokee loukkauksena, jos äiti ei osaakaan olla iloinen lahjoista. Lapset eivät ehkä ymmärrä, että äideillä (tai ainakin joillain äideillä) saattaa olla alemmuuskompleksi tai jokin muu este, etteivät he osaa nauttia lahjoista tai huomiosta.
Viime vuonna tytöt aivan itse keittivät minulle kahvia aamulla. Minä makoilin sängyllä ja pelkäsin, että kohta lasinen kahvipannu putoaa lattialle. Mutta pelkoni oli turha. Sain kahvia tarjottimella sänkyyn ja sitä kakkua, jonka itse edellisenä päivänä olin leiponut, mutta jonka tytöt yhteistyössä koristelivat. Tytöt olivat niin riemuissaan, ja olin minäkin!
Mutta jos joku oikein haluaa nyt itkeä, haluan tarjota siihen mahdollisuuden. Lue novellini Kasvosi hiekassa. Se pohjautuu kokemuksiini äitini kuolemasta sekä hänen matkastaan ruumishuoneelta hautausmaalle.
Loppujen lopuksi äitienpäivä on ihan kiva, kun päätän olla surematta äidittömyyttäni ja keskityn omaan äitiyteeni ja lapsiini. Iloitsen siitä mitä minulla on, enkä sure sitä mitä minulla ei ole.
4 kommenttia:
Minun äitini kuolemasta on kulunut jo huomattavasti enemmän kuin viisi vuotta. Äitinpäivään on siis jo pitkään liittynyt muistutus elämän katoavaisuudesta. Muistan äitiäni nykyisin ajatuksin ja rukouksin.
Niin. Elämä on katoaista. Kiitos Kimmo, että toit tuon sanan esille. Muistui mieleen se, että niin myös ikävätkin asiat ovat katoavaista eli stressi, murhe ja huoli. Ja niistä meidät pitää kiinni niihin kiinnittyminen ja kiintyminen.
Itsellä on ollut nyt huolta lähitulevaisuudesta, enkä ole osannut olla tässä hetkessä.
On tuntunut siltä, että pitäisi kirjoittaa. Ottaa kynä ja raapustaa paperille jotain, ihan mitä vaan, että saisin olla hetken tässä.
Näköjään blogikirjoittaminenkin auttaa. :) Ja se, että blogituttu kommentoi.
Mutta lupaan ottaa tänään kynän käteen ja kirjoittaa ihan mitä vaan valkealle paperille.
Lämpöistä äitienpäivää sinulle, Heidi. :)
Yritin lukea novelliasi, mutta en sitten pystynytkään. Anteeksi, tiedän että se on kaunis, sinun tyyliäsi. Sinua. Yksityiskohtaisuus vain tuntui olevan liikaa minulle.
Tytöt oli tehneet ihanan kakun sinulle. Toivottavasti maistuikin hyvälle. Nauti siitä, jokaisesta hetkestä. Nauti siitä, että saat olla äiti ja tuon kaiken arvoinen.
Hei, Marjaana! :) Mukava, että yritit lukea. Kaikkea ei kuitenkaan ole pakko lukea (kuin ehkä tenttikirjoja).
Lähetä kommentti