Pages

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Portobellon noita oli pettymys

Kirjailijan pitäisi joskus lopettaa toistamasta
ja paisuttamasta samaa tarinaa... Vai onko tämä kaikkien
kirjailijoiden kohtalo? Kirjoittaa ikuisuuden yhdestä ja samasta asiasta?


Oi voi... Paolo Coelhon uusin kirja Portobellon noita oli pettymys. Olihan se nopea luettava ja viihdyttävä, mutta.... se oli vain paisutettua Alkemistia. Ei mitään uutta taivaan alla. Zahir oli jo vanhan toistoa. Miten kirjailija voi käyttääkin niin paljon samaa materiaalia? Aavikko, teltat ja mystiset miehet, jotka neuvovat?

Tarinassa nainen nimeltä Athena alkaa etsiä itseään ja kulkee gurulta gurulle. Mielikuva Athenasta syntyy muiden kertomusten perusteella. Se on ihan jännä tapa kirjoittaa kirja. Ei mikään uusi, mutta kuitenkin. Esim. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjassa mielikuva Laura Lumikosta muodostui samalla tavalla.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa. Coelho on yrittänyt ahtaa kaikki viisautensa kirjaan jollain tavalla. Hän käyttää hyväkseen monia gurujen henkilöhahmoja kertoakseen ajatuksista, jotka ovat peräisin zenistä, New Agesta, joogasta, meditaatiosta, meditatiivisesta tanssista, luonnonuskoista, naisjumaluskonnosta ja jopa kalligrafiasta. Kaikki on sotkettu yhteen sekavaksi puuroksi. Kirjailija haluaa liikaa opettaa ja opastaa lukijaa "löytämään viisauden itsestään". Se alkoi nyt häiritä minua tosi pahasti.

Esim. eräässä kohdassa eräs henkilöhahmo opastaa Athenaa keskittymään tiskatessaan tiskaamiseen (keskity siihen mitä teet) ja ajattelemaan, että on onni, että on edes lautasia mistä syödä. Muistaakseni luin juuri tuollaisen viisauden jostain nykyaikaisesta zen-oppaasta jokin aika sitten. Yksi hahmo puhui chakroista, toinen tanssin hurmasta jne... Luentoa luennon perään, jotka on taivutettu mahtumaan draaman kaavaan.

Yhdessä vaiheessa Athena pyytää erästä henkilöhahmoa luopumaan turhista kirjoista kirjahyllyssään. Kirjojen tieto on kuulemma jo hänessä. Kirjat pitäisi lahjoittaa eteenpäin seuraaville. Turhaan ne kirjahyllyssä ovat täyteenä.

Jaa. Coelho itse kirjoitti 340 sivua paksun kirjan, ja mielestäni täysin turhaan. Hän ei varmaankaan siis pahastu, jos palautan tämän kirjan kiireen vilkkaan takaisin kirjastoon, jotta joku muukin voi lukea sen?

6 kommenttia:

Kirsti kirjoitti...

Valitan kovasti, että kirja oli pettymys. On aina ikävä pettyä kirjailijaan jolta on saanut paljon. Toisaalta tietysti lohdullista huomata, ettei kukaan ole täydellinen ja pysty jatkuvasti tuottamaan mykistäviä lukuelämyksiä. Ehkä Coelhon kirja kolahtaa sellaiseen, joka ei ole Coelhoa ennen lukenut.

HeidiR kirjoitti...

Niin, ehkäpä otin asian liiankin tunteellisesti. Nyt tuntuu, että aika rajusti on sanottu, jos joku kirja on kirjoitettu turhaan. Ehkä jollekin tosiaan tuo kirja on se joka havahduttaa? Minulle se oli turha kirja. Olen jo lukenut lähes kaikki Coelholta suomennetun teokset. Ja on hän minulle antanut paljon iloa ja ajateltavaa.

Nyt vain tuntuu, että ehkä sittenkin olisi mukavampaa lukea oppikirjat ja romaanit erikseen.

Lisäksi tuota lukiessani tuli usein mieleeni Da Vinci -koodi. Jotain samaa niissä on. Arvoituksen perässä juostaan ja kaikenmaailman tietoja yhdistämällä uskomattomalla ja samalla jotenkin uskottavalla tavalla.

Ehkä joku voikin kiinnostua tuon luettuaan esim. joogasta tai meditaatiosta? Haluaa saada lisää tietoa? Ehkä se on ollut kirjailijan tarkoituskin.

Usko kirjoitti...

Hei taas pitkästä aikaa. Arviosi Portobellon noidasta sai minut miettimään omaan suhdettani kirjaan ja sitä kautta kirjailijaan, jonka kaikki suomennetut (+yhden kääntämättömänkin olen ahminut innolla). Jos olen yhtään ymmärtänyt Coelhon sanomaa, hän ei välttämättä pety pettyneistä arvioista, koska mikäli totuus löytyy minun sisältäni, ei sitä saisi ulkoa etsiäkään.
On aika houkuttelevaa ajatella, että jollain muulla olisi aina jotain sykähdyttävää lisättävää minun maailmaani.Olen taipumassa kannalle, että lisäämisen sijasta pitäisikin alkaa riisumaan ajatuksia ja uskomuksia. Innostua siitä, minkä huomaa kun mielessä on vähemmän kuin ennen.

HeidiR kirjoitti...

Hei, Usko! Siitähän niin kauan, että piti ihan miettiä hetken... Sitten muistin. Usko ja toivo. ;)

Niin, on kyllä jännä huomata kuinka lukijana kehittyy vanhetessaan ja oivaltaessaan uutta elämässä. Jotkut kirjat kolahtavat tietyn ikäisenä ja jotkut eivät. Aikansa kullakin.

Oletko itse lukenut jo tämän uusimman Coelhon?

Usko kirjoitti...

Jäljillä olet. Jakautunut persoonallisuuteni on pysähtynyt Oivallus ja Uskallus-blogissa muistaakseni Ystävämme meduusat-kirjoitukseen;-)

Luin Portobellon noidan syyskuussa ja kotvasen kesti, ennen kuin pääsin jyvälle kirjan muodosta.

Sisältö on mielestäni aika tavalla samaa genreä, kuin esimerkiksi Eckhart Tolle, joka on tällä hetkellä oman "gurulistani" kärjessä.

Olen jo jonkin aikaa "virittäytynyt sellaiselle taajuudelle" joka etsii merkkejä vaihtoehtoisesta tavasta selittää maailmaa.

Mielikuvitukseni vain on niin huono, että mystiikka ei anna isompia viboja. Enemmänkin huomaan nauttivani vähäeleisyydestä ja arjen havainnoinnista.

Parhaimmillaan Coelhon kirjat lähestyvät tämmöisiä yksinkertaisia tarinoita.

"There is really nothing you must be and there is nothing you must do. There is really nothing you must have and there is nothing you must know. There is really nothing you must become.
However, it helps to understand that fire burns, and when it rains, the earth gets wet." -Zen saying

Anonyymi kirjoitti...

lupaavasti