Pages

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Muiden (median?) mukana mennään

Meillä ei ole edelleenkään digiboxia, joten valtava mediaspektaakkeli nimeltä Tuusulan joukkosurma ei pursua olohuoneeseemme äänen ja liikkuvan kuvan muodossa. Minä olen käynyt lukemassa netistä lehtien sivuilta juttuja aiheesta. Sen myönnän. Mutta minun pienet lapseni eivät tiedä mitään tapahtuneesta. Miksi pitäisi edes? He ovat päiväkodissa, eivät koulussa.

Juttelin eilen tapauksesta erään tuttavani kanssa, joka myös on telkkariton. Hän sanoi, ettei hänenkään lapsensa olisi tienneet mitään surmista, jos ei koulussa olisi puhuttu asiasta. Mutta kun hallitushan oli kehoittanut käsittelemään tragediaa kaikissa kouluissa. Kuulemma lapset olivat olleet todella hämmentyneitä. Hänen mielestään tavallinen uutisointi olisi riittänyt ihan hyvin.

Tietoyhteiskunta, nopea tiedonvälitys, media, globalisaatio. Ahdistus ja tuska leviää sekunnissa ympäri maailmaa. Miksi? Miksi ihmeessä on niin tärkeää, että kaikki maailman sivulliset, etenkin lapset, traumatisoituvat järkyttävistä uutisista? Onko siitä hyötyä kenellekään? Lapset vain alkavat ajatella, että maailma on enimmäkseen paha.

Minulle tuli eilen seuraava tekstiviesti kännykkääni:

"Laitathan tämän viestin mahdollisimman monelle tiedoksi. Tänään illalla sytytämme muistokynttilän Jokelan kouluammuskelun uhreille keittiön ikkunalle klo 18. Olethan sinäkin mukana muistamassa nuoria koululaisia ja opettajaa, jotka vielä keskiviikkoaamuna uskoivat elämään ja tulevaisuuteen."

En laittanut viestiä eteenpäin. Asia tuntui jotenkin tekopyhältä. Jos olisin laittanut viestin eteenpäin, olisin lisännyt siihen tekstin: Muistakaamme myös kaikki muitakin, jotka ovat keskiviikkona kuolleet ennenaikaisesti väkivallan uhrina niin Suomessa kuin ympäri maailmaa.

Tottakai Tuusulan tapaus on hyvin surullinen ja tekee mieleni synkäksi. Mutta maailmassa tapahtuu paljon pahaa. Meidän pitäisi oikeastaan joka ilta sytyttää kynttilöitä viattomien uhrien muistoille. Tällaisen ison tapahtuman jälkeen maailma tuntuu hetken aikaa todella vaaralliselta ja arvaamattomalta paikalta. Halutaan tehdä jotain asian korjaamiseksi. Mutta pian asia sitten hautautuu ja unohtuu arjen alle.

Konginkankaan jälkeen bussimatkat saattoivat pelottaa monia, mutta nyt taas uskalletaan matkustaa linja-autoilla. Estonian turman jälkeen laivamatkat arveluttivat, mutta nyt meno jatkuu yhtä railakkaana Ruotsinlaivoilla. Toisen maailmansodan jälkeen haluttiin rauhaa ja ehdottomasti ei enää sotia. Kohta ovat viimeiset sotaveteraanit kuolleet, ja aika on kullannut muiden muistot. Tiedämme koko Toisesta maailmansodasta yleensä vain elokuvien ja historiantuntien kautta. Sota saattaa tuntua jännältä sellaisesta, joka ei sitä ole oikeasti kokenut.

Aion kyllä vielä sytyttää jossain vaiheessa kynttilän ja kunnioittaa uhrien muistoa. Ehkä liitän listaani paljon muitakin uhreja. Ehkä mietin koko tätä maailmaamme, suunnatonta laajenevaa universumiamme, meidän pienuuttamme tämän kaiken keskellä.

Maailmankaikkeus ja elämä voivat tuntua kaaokselta, välinpitämättömältä, tuhlailevalta ja tarkoituksettomalta, mutta ihmisillä on jotain erityistä. Me osaamme tuntea myötätuntoa. Pystymme sytyttää toivon yhä uudelleen. Joku ei ehkä pysty, mutta riittävän monia kykenee tekemään sen ja näkemään elämällään tarkoituksen. Ihminen pystyy ja haluaa antaa anteeksi. Hän haluaa saada anteeksi. (Luin eilen Richard Hollowayn kirjan Anteeksiantamisen viisaus, josta monet näistä tämänhetkisistä ajatuksistani kumpuavat)

Mutta en sytytä kynttilää siksi, koska kaikki muutkin tekevät sen nyt. En pysty siihen vielä. Muutoin kynttilän sytyttäminen on vain tunteeton rituaali. En pysty siinä olemaan vielä henkisesti läsnä. En vielä, kaiken tämän alkujärkytyksen keskellä. On tärkeää, että oikeasti tiedostaa mitä tekee. Olla havahtuneena kynttilän äärellä.

  • Jokainen elämän hetki on viimeinen, jokainen runo on kuolinruno. Basho

  • Ihmisyksiö ei voi tehdä oikein jollain elämänalueella puuhatessaan samalla väärien asioiden parissa toisella. Elämä on jakamaton kokonaisuus. Gandhi

  • Me otamme kourallisen hiekkaa ympäröivän tietoisuuden loputtomasta maisemasta ja kutsumme sitä maailmaksi. Robert M. Pirsig
Lainaukset kirjasta Idän viisauden porteilla (Karisto)

9 kommenttia:

ipi kirjoitti...

Minäkin järkytyin siitä miten tarkkaa tietoa olivat esikoulussakin antaneet tästä tapauksesta. Meillä lapset katsovat uutisia vain satunnaisesti, jos äiti on unohtanut television päälle. En halua pitää lapsiani pimennossa maailman pahuudelta, mutta haluaisin antaa tietoa siinä tahdissa kun ajattelen heidän olevan valmiita ottamaan sitä vastaan.
Esikoiseni on ollut ihan ihmeissään. Varsinkin kun surmaajasta oli puhuttu koululaisena. Hänelle koululaiset ovat kaikki ne pienet lapset, ekaluokkalaisesta kuutosluokkalaiseen. Sain käyttää pitkän tovin selvittääkseni, että tämä koululainen oli jo paljon isompi.
Minä laitoin viestin eteenpäin ja sytytin kynttilän. Tein sen koska sain viestin viidesluokkalaiselta pikkuveljeltäni. Tekopyhää tai ei. Minulle asian teki tärkeäksi sen, että pikkuveljeni otti osaa asiaan. Minun maailmani on näin pieni :)

HeidiR kirjoitti...

Ipi, sinun kohdallasi tekstiviestin lähettäminen ei ollut tekopyhää. Sinä olit tunteella siinä mukana.

Mutta minun kohdallani se olisi ollut eilen vain napinpainallus. Mieluummin olisin tehnyt jotain konkreettista. Lahjoittanut rahaa jonnekin muualle hyvään tarkoitukseen. Siis muualle kuin operaattoreille. Parhaiten kai sitä kantaa kortensa kekoon yrittämällä olla parempi lähimmäinen lähiympäristössään jatkossa. Ajatella tulevaisuutta.

Jokaisen maailma on omansa kokoinen. Ja siitä omasta maailmasta pitää huolta juuri niin kuin itse parhaaksi näkee. :)

Anonyymi kirjoitti...

Ilmeisesti kaikkien koulujen rehtoreita on kehotettu puhumaan oppilaille Tuusulan tapauksesta. Minulla on kaksi poikaa, toinen lukion ekalla ja toinen peruskoulun tokalla. Pojan lukiossa oli lisäksi Pohjois-Suomen Uutiset käynyt haastattelemassa oppilaita ja kysymässä että miltä nyt tuntuu. Tuusulaan on meiltä siis satojen kilometrien matka.

Kysyin molemmilta lapsiltani, pelottaako heitä. Vanhempi sanoi että ei, kyseessä on yksittäistapaus, joita sattuu vain äärimmäisen harvoin. Nuorempi sanoi että ei pelota, koulussa sanottiin, että meidän koulussamme ei voi tällaista sattua, koska kaikki oppilaat ovat niin nuoria, ettei kellään ole vielä aseenkantolupaa. (Herrajjestas!! Meilläpäin metsästys on suosittu harrastus. Monikohan muksu on mennyt kotiin ja kysynyt: Iskä/Äiskä. Sullahan on haulikko/hirvikivääri. Onkos aseenkantolupaa. Ootko ajatellu ampua ihmisiä...)

Arkipäivämme on niin median kyllästämä, että tämänpäiväisten nettiuutisten kuuma aihe tuntuu olevan: Miksi poliisi ei tiedottanut nopeammin?

Sytytin eilen virtuaalikynttilän, ja yllytin toisiakin sytyttämään. Silloin tulee sellainen olo, niin kuin ottaisi tuntematonta lähimmäistä kädestä kiinni.

Anonyymi kirjoitti...

Tragediat ja katastrofit yhdistävät ihmisiä. Kollektiivisen kokemuksen tarpeita näyttää olevan. Ei silti tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos on jättänyt kynttilän sytyttämättä.

Anonyymi kirjoitti...

Täällä on hyvä asiaan liittyvä juttu

Jukka kirjoitti...

Hyvä kirjoitus heidir. Rispekt!

HeidiR kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja mielipiteistä! :)

Tuo rispekt ihan yllätti!

Ja tosiaan tuo Puujalan antama linkki on katsomisen arvoinen.

Anonyymi kirjoitti...

otit hyvän näkökulman: onko tragedia ainoa hetki osoittaa yhteisöllisyyttä. toisaalta, jos tämä tapahtuma saa ihmiset ajattelemaan maailmaa ja yhteisöjä joissa elämme, on se tietenkin hyvä -sekin.

myös minä sytyttäessäni kynttilän ajattelen aika usein monia muitakin.

HeidiR kirjoitti...

Hei, hirlii!

Hyviä ajatuksia. Huomasin muuten, että ainakin hesarissa kirjoitettiin kollektiivisesta surusta isokin juttu tuossa jokin päivä sitten.