Onnekasta Uutta Vuotta 2007!

Hyvää, onnellista, onnekasta, toivorikasta ja leppoisaa vuotta 2007 kaikille!

Kuvassa on meidän tämän vuoden rakettipaketti... se oli jokin Palmu-juttu... :)

Joulupäivän aamuna 2006

Joulupäivän aamuna 2006 (2), originally uploaded by Hahmo.

Joulupäivänä aurinko nousi kauniin värisenä. Kävin kävelyllä ja otin muutamia kuvia. Flickr:ssä on 6 kuvaa tuolta kävelyretkeltä. Taivasta, peltoa, latoa, tietä...

Joulu meni aika pitkälle niin kuin arvelinkin. Kävimme lisäksi hautausmaalla viemässä kynttilöitä. Joululauluja kävimme laulamassa kirkossa Tapaninpäivänä. Tapanina meillä kävi myös yllätysvieraita! Tällä kertaa mukava yllätys. Aina en yllätysvieraista pidä, mutta nyt he olivat tervetulleita.

Nyt seuraavaksi on vuorossa Uuden Vuoden rituaalit. Sitten alkaakin ihana arki. On kyllä oikeastaan mukavaa, että odottaa arjen alkamista. Vaikka onhan tämä loma-aikakin hyvästä. Hieman levätään ja valmistaudutaan luovaan uuteen vuoteen. Toivottavasti se on luova.

Joulunettirauhaa kaikille!

Toivon siis oikein rikkoutumatonta joulunettirauhaa kaikille! Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että vihdoin saa olla rauhassa netissä? Ei, vaan sitä, että tietokonetta ei aukaista jouluna ollenkaan. Hmmm... Onko vaikeaa? Me yritämme sitä. Emme lupaa mitään, mutta ehkä jouluna voisi tehdä muutakin kuin olla netissä.

Yllä oleva jouluristipistotyö on minun tekemäni. Tein sen alle 20-vuotiaana. Ostin sellaisen helpon valmispakkauksen. Sen jälkeen se on aina koristanut seinäämme jouluna. Tuo koriste on muuten mukavasti sininen (niin kuin se vanha tonttujulistekin). Tonttu istuus tuossa tuolin alla. Tuolilla on maitopänikkä ja pari punatulkkua. Lunta sataa. Joulukoriste ei ole nykytyyliin kiiltävä ja röyhelöinen. Tuntuu, että jokaisessa koristeessa nykyisin on kulta- tai hopeahilettä. Miksi?

Nykyään sanotaan, että joulu on lasten juhlaa. Yhdessä tunnustetaan toisillemme, ettei yhtään tunnu joululta. Mutta eikö se voisi olla myös aikuisten juhlaa ja vanhusten? Tarvitaan vain hieman sitä sisäisen lapsemme joulumieltä ja olemme kaikki lapsia jälleen. Joulumieli ei tule pakottamalla. Se tulee hiljaa ja yllättäen, jos vain hiljaa odotamme, emmekä vaadi mitään itseltämme tai muilta.

Lopuksi yksi ajatus joulusta. Lisää voi lukea täältä:

• Minusta kannattaa tuntea joulumieltä, vaikka olisikin menettänyt uskonsa itämaiden tietäjiin ja keskiyön enkelikuoroon. Itse asiassa joulu on minusta länsimaisen sivistyksen kauneimpia tapoja; siitä ilmenee kunnioitus lasta kohtaan lapsena - ja se on minusta aivan yhtä kaunista kuin kiinalaisten vanhuudelle osoittama kunnioitus. Lin Jutang

Toinen joulujuliste

Edellinen juliste olikin tuttu myös Allyaliakselle! Hämmästyttävää! Siksipä päätin heti laittaa kuvan tästä toisesta vanhasta joulujulisteesta. Tuoko tämä kuva kenellekään muistoja mieleen?

Joulukoristeet sisältävät energiaa

Allyaliaksen innoittamana minäkin otin kuvan yhdestä rakkaasta joulujutustani. Tuo juliste tuo minulle joulun. Se kai on peräisin 1970-luvun Ruotsista. Se on ollut ensin lapsuudenkotini seinällä jouluisin ja nyt on minun kotoni seinällä. Se on kärsinyt vuosien kuluessa, mutta sehän ei haittaa! Julisteen tontut ovat hieman omalaatuisia. Taitaa niillä olla lapinpukukin päällä. Lapsena julistetta oli kiehtovaa katsella. Nytkin se herättää minussa samoja tunteita kuin pienenä.

Lisää jouluisia muistoja ja kuvia huomenna!

Miten joulu tulee?

Nyt on jo 20 päivä! Vain 4 yötä jouluun on...

Lasten suklaajoulukalenterit näyttävät karun totuuden.

Minä laitoin ensimmäisenä adventtina keittiön ikkunalle sähköisen joulukynttelikön ja makuuhuoneeseen kuparisen tähden. Laitoin sähköt päälle räystäästä riippuvaan lumipuikkojouluvaloihin. Ne olivat roikkuneet siinä koko vuoden. Siinäpä se. Nyt pitäisi kai jotain muutakin saada esille. Kaikki joulukoristeet ja -liinat ovat vielä varastossa jossain. 23. päivä kaivetaan esille muovinen suuri joulukuusi ja koristellaan se. Muovikuusi on kyllä kätevä. Vaikka kyllä siitäkin lähtee neulasia jonkin verran. Ei niin paljon kuin aidosta kuitenkin.

Viime vuonna laitoimme takapihalle valaistetun joulukuusen. Nyt lunta on niin vähän, että tuntuu jotenkin hassulta idealta. Ehkäpä heitän valot vain tuohon lehdettömään koristepensaaseen?

Sovin tänään joulupukin kanssa, että hän tulee meille klo 1700 aikoihin. Hyvä juttu, että sain sovittua.

Hain valmiiksi palvatun kinkun eilen isältäni lasten kanssa. Matkaa sinne on yli 100 km. Minullahan on nyt joululoma. Aikaa on. Eli meillä on kinkku. Sekin on positiivista.

Lahjoja on tullut sukulaisilta ja lasten kummeilta ihan riittävästi. Enempää ei tarvitse tullakaan. Itse olen ostanut vain pari joululahjaa. Siskolleni ja hänen miehelleen. Mieheni laittoi ne postiin maanantaina. Toivottavasti ehtii perille. Minä yleensä olen ollut todella innokas lahjojen ostaja, mutta nyt suorastaan välttelen kauppaanmenoa. Kummallista. Minulla ei ole yhtään intoa ostaa yhtään mitään. Enkä toivo mitään joululahjaa itselleni. Olenko tullut vanhaksi?

Minun jouluperinteeseen on kuulunut, että leivon taateli-, englantilaisen hedelmä- ja piimäkakun. Nyt ei kyllä innosta vähääkään. Rakastan kyllä taatelikakkua, joten aika omituista tämä haluttomuus on. Piparkakkutalo on myös yleensä tehty. Nykyisin sekin on helppoa kun niitä saa valmiissa pakkauksissa. Torttuja olemme jo kerran leiponeet, itsenäisyyspäivänä. Niitä ei enää viitsisi leipoa. Pakkasessa on myös valmista piparitaikinaa, josta voisi paistaa pohjan sille piparitalolle ja lapset saavat tehdä muutamia pipareja itse.

Laatikoita en ole ikinä tehnyt itse. Äitikään ei tehnyt niitä aikoinaan. Ehkä hän silloin kauan sitten nuorempana rouvana teki ne itse, mutta mitä minä muistan lapsuudestani, meillä aina on syöty kaupan valmiita laatikoita, rosollia yms. herkkuja.

Joulusiivousta en ole tehnyt, eikä tarvitse. Siivoojarouva kävi viime viikolla siivoamassa kuukausisiivouksen. Pölyjä varmaan pitää kuitenkin pyykiä. Sitä kun tahtoo kertyä.

Joulun vietämme kotona täällä pienen perheemme kanssa. Ei isovanhempia, ei muuta sukua. Me vain ja se pieni joulupukin piipahdus. Aina tuo uutta iloa ja intoa, jos vaikka isäni on jaksanut tulla viettämään joulua kanssamme. Hän oli meillä 3 vuotta sitten. Mutta hän alkaa olla jo niin vanha, että mieluummin viettää rauhassa joulua naisystävänsä kanssa, leppoisasti. Ruotsissa asuvan siskonikin vierailut aina saavat minut onnelliseksi. No, viimeksi näimme ikävissä tunnelmissa, äitini hautajaisissa. Mutta 4 vuotta sitten hän vietti joulua kanssamme.

Joskus olisi mukava mennä muualle viettämään joulua. Jonnekin mökille vaikka. Ottaa lahjat ja ruuat mukaan. Se voisi olla vaihtelua. Tai sitten jonnekin valmiin pöydän ääreen. Että olisi kaikki valmiina. Saisi vain istua ja nauttia joulun tunnelmasta.

Meillä aaton ohjelmaan kuuluu tietysti se, että lapset alkavat heti aamusta katsomaan Joulupukin Kuumaalinjaa telkkarista. Me aikuiset kulutamme aikaa. Mies istuu netissä varmaankin. Minä katselen ikkunasta ulos tai seuraan myös lastenohjelmia. Saunassa pitää käydä ennen ruokaa. Joulupukki tulee ruuan jälkeen. Loppuilta meneekin siinä, että katsotaan silmillä ja filmataan kameralla lasten riemua uusien lelujen kanssa.

Samalla soitetaan sukulaisille ja ystäville. Toivotetaan hyvää joulua ja kysellään mitä pukki toi joululahjaksi. Sama soitteluhomma sitten uutena vuonna. Tosin uutena vuotena yleensä laitetaan vain tekstiviestejä. Ihmiset tuntuvat olevat jossain juhlimassa eivätkä vastaa puhelimeen. Me olemme kotona ja ammumme raketteja pihalla jo hyvissä ajoin ennen kahtatoista. Lapset ei jaksa valvoa puoleen yöhön asti.

Illalla sitten nukkumaan. Joko mieheni tai minä käy jouluyön messussa kirkossa. Jonkunhan pitää jäädä lasten kanssa kotiin. Minulla nuo kirkkohommat ei enää oikein inspaa. Eihän sitä tarvita kirkkoa siihen, että pääsee hartaaseen tunnelmaan. Päästän siis mieheni menemään sinne kirkkoon, jos hän haluaa mennä.

Sittenpä se jouluaatto on ohi. Joulupäivänä lapset katsovat taas lastenohjelmia ja leikkivät leluilla. Me aikuiset yritämme syödä jouluruokia pois ennen kuin ne lahoavat jääkaappiin.

Tapaninpäivänä minulle yleensä on tullut yksinäisyysahdistus. Tapaninahan pitäisi käydä kylässä jossain tai meillä voisi tulla joku käymään. Mutta ei meille kukaan tule käymään. Eikä me keksitä minne me mentäisiin käymään, koska kaikki tutut ovat jossain omissa sukulaisissaan viettämässä sukujoulua.

Me olemmekin sitten yleensä vain ajelleet autolla ympäriinsä ja katselleet ihmisten jouluvaloja. Monet kyllä jaksavat laittaa pihansa kauniiksi. Useinhan Tapanina järjestetään myös kaikenlaista tapahtumaa. Hevosajelua ja sellaista. Viime vuonna taisimme käydä sellaisessa. Lapset eivät päässeet silloin hevosen kyytiin, koska siellä oli aivan sairaan pitkä jono. Ei pakkasessa viitsinyt jonottaa.

Suoraan sanottuna enpä paljon joululta tänä vuonna odota. En ole siihen kyllä juuri nyt panostanutkaan. Yksi pitkä viikonloppu se on minulle tällä kertaa.

Joulukortteja varten kirjoitin itse runon. Mieheni mielestä se on liian synkkä, eikä juuri sykähdyttänyt häntä, joten se hylättiin. Laitettiin yhden lasten joululaulun sanat korttiin. Mutta tässä alla on se minun joulurunoni:

Jouluyönä loistaa
taivaalla tähti
sen nimi on rakkaus
valo laskeutuu
alas maahan kylmään pimeään
tuikkii kynttilöissä
lasten silmissä
käsien kosketuksissa
lämpimissä
sydämissä sykkii
ja toivoo jäävänsä
tänne asumaan

Hyvää joulunaikaa kaikille blogini lukijoille!

(Anteeksi, että tämä oli hieman angstinen kirjoitus, mutta sisältää tämä pienen toivonkipinän onnellisesta joulumielestä.)

Persoonallisuudessa muutoksia?

Voiko olla totta, että olen muuttunut vuoden aikana INFJ:stä ENFP:ksi?

Nyt olen siis ENFP (Ekstrovertti-Intuitiivinen-Tunteva-Spontaani).
Vuosi sitten olin (Introvertti-Intuitiivinen-Tunteva-Järjestelmällinen).

Onko kyse vain itsetuntemuksen muutoksesta vai siitä, että minusta on tullut rohkeampi, avoimempi ja vapautuneempi? Edelleen olen perusluonteeltani Idealisti. Olen, vaikka välillä tuntuu, että idealismi on kuollut.

Kun on huono itsetunto ja on todella uupunut, eihän sitä voi oikein olla muuta kuin introvertti. Nyt kun on taas voimaa ja pidän itsestäni, olen enemmän ekstrovertti.

Taidekoulu on tehnyt minusta spontaanimman. Luovuuden heräämisen ansiota siis.

Lue lisää täältä. Kirjoitin tuonnekin pitkän sepustuksen asiasta.

Tuollaisia nettitestejä ei tietenkään pidä ottaa vakavasti. Ihan huumorilla vaan. :)

Tarinahaaste Muikulta

Olen löytänyt onnellisuuden hetkiä arjen keskeltä, jopa aivan kyyneliin asti.
Näkyjä voisi näidenkin kuvitella olevan, jos ei tietäisi niitä todeksi.
Kuulostivatko väitteet tutuilta? Oletko itse kenties esittänyt samoja väitteitä.
Mitä tämä merkitsee tahdon vapauden ajatukselle?

OHJE:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin, edellä tapahtuneella tavalla..Linkitä lainaukset ja haasta edelleen ne, joita lainasit..

RunoTorstai: Huono runo

Täytyyhän minun omaan ehdotukseeni osallistua... :)


Olen niin yksinäinen

Tunnen sisälläni loputonta tuskaa
hopeinen kuu vartioi
minun lohdutonta elämääni
viilelen ranteitani vaahtokarkeilla
juon shampanjaa
kadut ovat autioita
tuuli vain puhaltelee lehtiä siellä
me kaikki olemme samanlaisia
harmaata aivotonta massaa
mutta minä olen outo
kukaan ei ole yhtä outo kuin minä!
yksinäisten ihmisten synkkä maa
kaikilla muilla on paremmin
niillä on rahaa ja ystäviä
ikkunassa satiiniverhot ja valot
minä menetin kaiken
kaivo on pohjaton
eikö kukaan voisi minua rakastaa?
tunnen tunnen niin kovasti tunnen

Pakko oli tehdä pikku testi

Joulumieli

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Ostin kotiin sinivalkoisen kimpun sen kunniaksi. Olette varmaan huomanneet, että pidän maljakkokukista... Hetken ilahduttavat ja sitten me voi heittää pois. Niin käy usein kyllä minun ruukkukukillekin, mutta se ei ole tuossa tapauksessa suotavaa.

Mutta nyt sitten odotellaan joulumieltä. Kirjoitin siitä kirjoituksen Kirjoittamalla blogiin. Eräänä aamuna heräsin, itkin ja ihmettelin tuota jokavuosista asiaa. Tässä on Pala elämästäni.

RunoTorstai: Tarina

Haasteena on kirjoittaa runomuotoinen tarina mahdollisimman ytimekkäästi.


Hiekkaa auton penkeillä
asfaltti musta loskainen
pellon keskellä valkoinen talo
suuria suudelmia seinällä
huvimajoissa naisten varjot
puussa maja uninen
ovi on lukossa
ketään ei kotona
lähdemme takaisin
mietimme jumalaa
katsomme kaunista
sielunmaisemaa
ihminen on ihme

Tuli taas tehtyä jotain...

Muistatteko kun kirjoitin aidoista ja epäaidoista ihmisistä? Taiteilijoista ja rooleista?

Nyt sitten itse ryntäsin lavalle, esitin runoja ja nautin siitä. En tiedä oliko rooli päällä. Tai mehän sovittiin, että ihmisillä on aina jokin rooli tai sitten rooleja ei ole olemassaan (ihan miten vaan). Luin runoni kuuluvasti, hitaasti ja itse olin tyytyväinen, vaikka en ottanut silmäkontakteja tai tehnyt mitään sen kummoisempia eleitä. Toivoin, että ihmiset vain sulkisivat silmänsä ja kuuntelisivat tekstiä. Älköön katsoko minua. Sain positiivista palautetta lausumisen jälkeen runoistani. Hyvää palautetta saa muuten lähes aina, kun uskaltaa laittaa itsensä likoon! Kokeilkaapa.

Yksi meidän linjalainen kirjoitti hienon tarinan tuosta illasta otsikolla Runous hukkuu olueen.

Mitähän sitten uskaltaisi tehdä?

RunoTorstai: Juicen muistolle

Läpi elämän lennetään
yksin
halki sateen
jäisen tuulen
pilvien
auringon paisteen
törmäillään toisiimme
kerrotaan mitä nähtiin
pidetään kädestä kiinni
hetken
ketään omistaa ei voi
toisen käsi häviää
jää vain kaiku huutamaan
kaipuutaan
jonain päivänä huomaa
ettei koskaan yksin ollutkaan
ottaa kädestä kiinni
itseään

RunoTorstaissa muistellaan Juicea.

Seuraa minua

Lainasin eilen kirjastosta kirjan Seuraa minua. Sen on kirjoittanut Richard Bach. Lokki Joonatanin tekijä. Se on täynnä elämänohjeita.

Muutamia lainauksia:

• Varaukseton rakkaus ei ole sitä, että pidät siitä, kuka joku on tai mitä hän tekee. Varaukseton rakkaus näyttää pinnalta katsottuna samalta kuin välinpitämättömyys.
• Koko elämäsi odotat, että kohtaisit Jonkun, joka ymmärtää sinua, hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Viimein huomaat, että tuo Joku on koko ajan ollut sinä itse.
• Miksi pidät itseäsi outona ja erilaisena, yksinäisenä ulkopuolisena, kun kyse on vain siitä, ettet ole löytänyt perhettäsi?
  

Aito totuus tuoksuu

Kirjoitin tuonne kommentteihin, että "Olen vienyt taas itseäni harhaan, mutta jos en eksy, en voi löytää kotiin uudestaan". Näin se on. Ihmisen elämä on harhaan kulkemista, jotta saisi tuntea kotiin palaamisen riemun. Yhä uudelleen.

Kuka on täysin paha ihminen? Kuka on täysin hyvä? Onko aitoja ihmisiä olemassa? Onko keijuja ja enkeleitä? Onko sitä paholaista ollenkaan vai mistä se pahuus tulee?

Ikuisuuskysymyksiä. Niitä riittää. Niitä miettii myös yksi tavallinen virtaska.

Minä mietin tällä kertaa sitä, että onko missään aitoja ihmisiä. Onhan heitä. Kaikkialla.

Eräässä tarinassa zenmestari näyttää totuuden utelijaalle runoilijalle ruusun tuoksussa. Suomalainen voi löytää yhden totuuden kosteasta mäntymetsästä, jossa suopursu tuoksuu.

Tänään auringonlasku oli kaunis. Hieman harmittelin sitä, ettei kamerani ollut mukana. Nautin silti maisemasta, vaikka en saanut sitä vangittua biteiksi ja megatavuiksi.

Minä olen tässä ja hengitän. Kuinka paljon työtä vaatiikaan olla läsnä ja hereillä! Sen oppimiseen menee aikaa koko elämä ja siihen kuluu voimia niin paljon kuin kehossa on.

Joku laittoi cd-soittimeen Leonard Cohenin levyn. Ilmassa soi Suzanne.

"There are heroes in the seaweed
There are children in the morning
They are leaning out for love
And they will lean that way forever
While Suzanne holds the mirror
And you want to travel with her
And you want to travel blind
And you know that you can trust her
For she's touched your perfect body with her mind."

Hengitän ja korvieni sisään valuu pehmeä musiikki. Ulkona on jo pimeää. Pian nousen tästä tuolistani ja kävelen upottavan, hiekkaisen, märän pihamaan yli autolleni. Ajan kotiin.

Flow, flow, go with the flow!

Kirjoitin eräänlaisen esittelyn kirjasta Flow tänne Kirjoittamalla Blogiin. Käykää lukemassa ja kommentoikaa. Haluan tietää mielipiteenne.

Kirjoitan varmasti siitä lisää jatkossa sinne ja tänne. Olen lukemassa vasta kirjan alkusivuja.

Valokuvatorstai: Kaamos

Kaamos merkitsee sydäntalven auringotonta aikaa. Kaamoksen rajana on napapiirit! Siis kaamosta ei oikeasti ole napapiirin eteläpuolella. Se on pelkkää kuvitelmaa. Napapiirillä eli Rovaniemellä voi juhlia auringotonta yötä 21. tai 22. joulukuuta. Sehän on kuin talven oma juhannus.

Pitäisi kai keksiä uusi sana kuvaamaan napapiirin eteläisen maailman pimeyden ja masennuksen olotilaa. Mikä se olisi?

Runotorstai: Kaamos

Lumessa sinisiä varjoja
taivaalla sinisiä pilviä
jouluvaloja räystäillä
päivä loppuvat liian aikaisin
musta pimeys ikkunan takana
aamulla en pääse sängystä ylös
tahtoisin vain kellua unessani
herätä keväällä
elää okravarjojen katveessa
keltaisen auringonvalon sylissä
en voi
sytytän kynttilän
lämmittelen sen liekin ääressä
elän hyvin hitaasti
annan muiden juosta
sillä
kevät tulee yllättäen
ja rakastaa kaiken ehyeksi

Aitoja, rehellisiä ihmisiä?

Kävin lauantaina erään pienen runoilija/kirjailijayhdistyksen ns. juhlissa. Siellä oli runonlausuntaa, performansia, rokkia ja proosanlukua.

Tilaisuus jäi vaivaamaan minua. Ihan hyvä. Onpahan jotain mistä kirjoittaa, jotain mitä ihmetellä.

Aikaisemminhan minä kirjoitin paljon siitä, että luovien ihmisen pitää olla aitoja, rehellisiä ja avoimia, jotta he voivat olla luovia. Minulla oli ehkä liiankin lapsellinen käsitys siitä, että taiteilijat ovat lähes kaikki sellaisia aitoja luonnonlapsia, jotka eivät pelkää olla omia itseään; hyvässä tai pahassa.

Olin väärässä.

Ihan samalla tavalla runoilijoilla yms taiteilijoilla voi olla rooli ja kuori päällä. He näyttelevät jotain mitä eivät ole. Pelkäävät, että heidän aitoutensa eli keskeneräisyytensä, haurautensa ja inhimillisyytensä näkyvät. Mitä hittoa? Kuka uskaltaa olla aito, jos kerta taiteilijatkaan uskalla olla?

Tapahtumassa oli runoilijoita, jotka joko ylikorostivat itseään ja ajattelivat olevansa erinomaisia. Ja salaa pelkäsivät, etteivät sittenkään ole. Sitten siellä oli runoilijoita, jotka makasivat itsesäälissä ja pyysivät anteeksi olemassaoloaan. Oli siellä muutamia rehellisiä ja aitoja ihmisiä, jotka eivät olleet ylpeitä, mutta eivät kuitenkaan näkymättömiä. Heidät huomasi kyllä. Heistä paistoi se jokin. Se sai hyvälle mielelle.

Mutta hyvin monet olivat peloissaan. Sen takia heillä oli rooli päällä. Surullista.

No, ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään. Ehkä minun pitäisi vasta sitten aukaista suuni ja kertoa mielipiteeni, kun olen ollut jossain tilaisuudessa lukemassa omaa tekstiäni ääneen.

Onko minullakin pelkäävä roolinahka päälläni? En voi itse sitä tietää. Miksi tuo tilaisuus jäi minua vaivaamaan? Miksi jälleen mietin ihmisten epäaitoutta?

• Suurin taistelu minulle - niin kuin varmaan muillekin - lienee koskenut sitä, kuka oikein elää minun elämääni. Martti Lindqvist

Siinäpä miettimistä taas...

Kysymyksiä elokuvan jälkeen

Jaa, näköjään Vuodatuksessa on tänään huoltokatko klo 17-23 välisenä aikana. Kuinkahan monille tuli paniikki? Minulle tuli vain pieni paniikki, kun ei nyt pääse lukemaan Kirjoittamalla Blogia.

Me katsoimme koulussa tänä iltapäivänä elokuvan nimeltä Pianisti. Se herätti ajatuksia kärsimyksestä, ihmisen pahuudesta/hyvyydestä sekä elämänhalusta. Sota on hirveintä mitä voi olla.

Elokuvan pianisti selvisi sodasta musiikkinsa avulla. Minkä avulla sinä selviäisit sodasta? Mikä veisi sinut läpi kauheuksien hengissä? Mikä ajatus?

Runotorstai: valkoinen

Valkoinen häähuntu
valkea lumi
pilvet, pumpuli, paperi
valkoinen veri

valkeat luisevat sormet
puhdas oksennuslammikko
vaahtoa nielussa
valkea sairaanhoitaja
lääkäri
pappi ja liperit
valkoinen ruumisarkku
puinen väliaikainen risti
valkea hauta
lumessa

Ei sovi minulle

Näköjään tuo NaNo-homma ei sovi minulle ollenkaan! Minulla on oma ääneni ihan hukassa! En saa mitään kirjoitettua mikä liittyy kirjaan. Kaikkea muuta kylläkin, sähköposteja, pieniä novelleja, runoja jne. Kun kirjoitan kirjaani, on tuotettu teksti täyttä roskaa, enkä saa aikaan kuin korkeintaan sivun.

Minulle ei näköjään sovi tulostavoitteinen ajattelu. Kirjoittaminen ei ole hauskaa tai iloista leikkiä, kun päässä on vaatimus 50 000 sanaa eikä minulla ole niin paljon kerrottavaa tällä hetkellä.

Ajattelin ryhtyä taas kirjoittamaan aamusivuja. Ehkä se auttaisi löytämään ääneni?

Kommenttiystävällistä meininkiä

Hassua, että tämäkin pitää sanoa. Minun blogini on Kommentti...




...Blogi

Niin on. Sinne vaan. Kommentteja kommenttilootaan.

Lisäksi äsken uskalsin vaihtaa Bloggerin uuteen versioon. Onko tämä toiminut muilla paremmin kuin vanha versio?

11:11

Tänään on 11.11. Siitä tuli mieleeni maaginen kellonaika 11:11. Olette varmaan kuulleet?

Jotkut ovat jopa ryhtyneet pongailemaan kellonaikaa 11:11. Tietoa täältä. Kieltämättä on aina jännää jos sattuu katsomaan digitaalista kelloa tasan 11:11. Jotenkin asia liittyy enkeleihinkin.

Uri Gellerkin sanoo, että kello 11:11 on rukoiltava, koska se on todella vahva hetki.

Hih.... Ihmiset ovat hassuja. Mitä eroa on kellonajoilla 11:11 ja 11:12? Vastaus: yksi minuutti.

Kuka keksi kellonajat? Ihminen. Ei luonnossa ole aikaa tai kelloja. Kaikki on vain yhteistä sopimusta, joka palvelee ihmisten tarpeita. Ennen riitti aurinkokello tai se, että se, että tiesi oliko aamu vai ilta. Ihmisille riitti myös tieto siitä, mikä vuodenaika on. Digiaika pistää ihmisen tarkkailemaan jo minuutteja, sekunteja ja sekuntien tuhannesosia.

Joka hetki on vahva hetki rukoiluun tai vain olemiseen. Joka hetki on yhtä aito ja epäaito.

Tiedosta riippuvainen

Minulle jäi mieleen pari kuukautta sitten Tiede-lehden uutinen, jossa kerrottiin tiedonjanon voivan olla riippuvuutta. Tohtori Irwing Biederman on tutkinut asiaa ja saanut selville, että uuden ja vaikean asian ymmärtäminen saa aikaan aivoissa opiaattipurskahduksen! Nyt minä ymmärrän miksi minusta on niin ihanaa oppia uutta. Ja ymmärrän miksi tiedemiehet jaksavat istua kammioissaan yksin niin kauan. Hih, hehän ovat vähän väliä pilvessä.

Mutta syntyyköhän kaikkien ihmisten aivoissa tuollaista biokemiallista toimintaa? Jos niin olisi, niin kaikkihan olisivat utelijaita tutkijoita. Taitaa olla niin, että joidenkin aivot kiihtyvät jostain muusta (vaikkapa benji-hypyistä).

Meitä on moneksi. Onneksi.

SahramiTorstai

Sahrami oli tehnyt runon, vaikka Runotorstain tiimi on lomilla. Minäpä osallistun.

Mutta mistä saan aiheen? Hmmm... Se löytyy pöydältäni.


Tietokonepöytäruno

Vaaleanpunaisia helmiä nauhassa
aina solmussa
kaksi kahvikuppia
kylmää ja tyhjää
tuoppi täynnä kyniä
suurin osa tarpeettomia
muistitikku
nuken pieni kaulakoru
sormukseksi voi pujottaa
digikamera tulostin avoin mappi
kaukosäädin
kasa paperia
pölyä
paljon pölyä
tietokone hiiri näppäimistö
suitsukelauta
modeemi
nitoja sininen
kaiuttimet kuulokkeet sähköjohtoja
minun karheat kädet näppäimistöllä
kaipaavat kosteutta
talvella

Käsittämätön blokki!

Minulle iski käsittämätön kirjoitustulppa aivoihin nyt kun tuo NaNo alkoi! Olen suunnitellut kirjan etukäteen ja miettinyt kohtauksia. Mutta kun nyt ryhdyin vihdoin kirjoittamaan niitä ylös, olen jo kyllästynyt kuoliaaksi! Apua!

Tarina on ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta koska se on minulle tuttu, minusta sitä on tylsä kirjoittaa. Minun täytyisi kirjoittaa sitä sillä tavalla, etten itse tylsistyisi matkan varrella. En ole nyt lukenut kirjoja vähään aikaan ja ajattelin, että ehkä se auttaisi. Minulla on yksi Italo Calvinon kirja kesken. Taidan lukea sen illalla loppuun.

Kirjassa on draaman kaari, mutta kerronta on aika proosallista. Aluksi ajattelin kirjoittaa vain sen minkä näen. Mutta minun täytyy lisätä kai siihen fantasiaa ja jotain mystistä sekä pohdiskelevaa, jotta jaksaisin kirjoittaa. Minullehan kirjoittaminen on tapa käsitellä maailmaa ja oivaltaa asioita.

Tuhkaa ja lunta

Minulle vihjaistiin äsken, että sivustosta ashes and snow löytyy uskomattoman kauniita kuvia. Totta se on!

Kritiikkityö

Tänään oli koululla kritiikkitilaisuus. Aiheena oli mikrokosmos ja taulun piti olla noin 100 cm x 100 cm suuruinen. Tuon minun akvarellimaalaus 100 cm x 70 cm. Otin kuvan taulusta ja kirjoitin kritiikkitunnelmia tuonne Kirjoittamalla-blogiin. Tapani mukaan tein taulun edellisenä päivänä. Ihan niin kuin veroilmoituskin tehdään. Olin kyllä päättänyt aiheenkin ja sommitellut sen luonnoskirjaani jo pari viikkoa sitten. Piti vain saada itsensä maalausvireeseen.

Seuraavan kritiikin aiheena on ääni. Jostain 5-10 sekunnin mittaisesta äänestä pitää maalata maalaus. Mielenkiintoista!

Runotorstai: Valmis

Perjantain kunniaksi runo aiheesta Valmis.

Mieti, mieti, mieti.
Mikä on valmis?
Täysin valmis?
Minä se en ole. Eikä kukaan muu.
Maailma se ei ole.
Onko ruumis valmis?
Ei.
Kivet murenevat,
rauta ruostuu,
luut hajoavat,
kaikki maatuu,
joskus.
Mutta jokin odottaa täysin valmiina jälleen tiivistymään
tähdiksi ja planeetoiksi.
Meidän kohtalomme.
Avaruuden musta tuntematon aines.

Pakkanen

Pakkanen kaunisti rannan koivut. Joki ritisi vieden jäähileitä hitaasti mukanaan. Siinä tunnelmia pohjoisesta.

Kelloja siirrettiin tunnilla taaksepäin. Minulle se sopii. Olen nyt päässyt paljon helpommin ylös sängystä tällä viikolla.

Mutta sen vuoksi aurinko laskee jo iltapäivällä ja pimeys saapuu nopeammin. Eilen ja tänään harmittelin, ettei kamerani ollut mukana koulussa. Auringonlaskun värit olivat hiukeat! Jospa huomenna ottaisin sen mukaan.

Tuo NaNo-sivusto on aika hidas tiettyinä kellonaikoina. Niin paljon käyttäjiä. Minulla ei ole oikein tullut sinne vielä tekstiä, kun kaikki luovuus ja kirjoittaminen menee draamakäsikirjoitustyöpajaan. Ehkä ensi viikolla voin paremmin keskittyä NaNoon.

NaNo alkoi!

Nyt alkoi hurja marraskuun projekti eli Nano-kirjoituskuukausi. Laitoin tuohon vasemmalle tuollaisen laskurinkin missä voitte tarkailla ja jännittää sitä saanko 50 000 sanaa täyteen. Jännää...

Kuka auttaa elämään?

Tuolla Kirjoittamalla Blogissa keskustelimme jokin aika sitten olemisesta ja elämisestä. Siihen ihmiset innostuivat vastaamaan, koska Essi esitti todella vaikeita kysymyksiä: Miten eletään? Miten ollaan? Mitä on läsnäolo?

Mieleeni tuli tuo keskustelu, kun luin Ilta-Lehdestä jutun Life Coach -palvelusta. Siinä esiteltiin yritys nimeltä ValmennusVainio, joka auttaa ihmisiä selviämään elämästään. Törmäsin myös vasta yritykseen nimeltä Namaste. Yritys kouluttaa elämäntaidon valmentajia.

Eivätkö ihmiset enää osaa elää? Eikö vanhemmat opeta lapsiaan elämään? Päästävät heidät raakileina maailmalle ja aikuisten lasten täytyy sitten ostaa muualta? Tai sitten yrittää oppia kantapään kautta (kaikilla ei ole varaa hankkia palveluita).

Itse olen lähtenyt kotoani hyvinkin raakileena ja kompuroinut kovastikin vuosikausia. Tietyt käytännön perusasiat jäivät oppimatta ja en tiedä opinko niitä koskaan, koska en oikeasti ole edes mikään käytännön ihminen. Olen tämmöinen Havukka-ahon Ajattelija. Olen löytänyt rajani ja tiedän missä olen hyvä tai huono. Se helpottaa elämistä. Itsensä tunteminen.

Olen sitä talvilenkkarisukupolvea, jolle syötettiin pullamössöä. Myönnän sen. Mutta toisaalta saan joskus paljonkin aikaan ja minulla on itsekuria tietynlaisissa asioissa. Opiskellessa olen aina ollut tarkka ja huolellinen. Töissäkin pyrin siihen. Kotona sitten onkin ihan toisenlaista. Paikat on hujanhajan. Unohtelen käytännön asioita. Vaatii aikaa ja rauhaa suoriutua kaikista kotiarkareista.

Vai mistä tämä elämässä huonosti pärjääminen, stressaantuminen ja uupuminen johtuu? Noin yleisesti. Haalivatko ihmiset liikaa projekteja? Kaikki halutaan heti, kerralla ja samaan aikaan. Olen kuullut sellaisen sanonnan, että kaiken voi saada mutta ei yhtä aikaa.

Voidaanhan sitä syyttää yhteiskuntaa ja ympäröivää sosiaalista verkosta siitä, että ne vaativat nykyisin yksilöltä aivan liikaa. Niin, kyllähän sitä saa vaatia, mutta onko pakko totella?

Minä lakkasin tottelemasta. Madalsin rimaani. Hankimme myös siivoojan joka käy meillä kerran kuussa. Teen sitä mitä osaan ja mihin pystyn. Teen sen mikä on välttämätöntä eli huolehdin lasten hyvinvoinninta ja parisuhteesta. Teen sitä mitä rakastan eli kirjoitan, luen ja nautin taiteista. Kaiken ylimääräisen karsin pois.

Eikä elämä ole nyt tyhjää. Se on paljon täydenpää.

Valokuvatorstai: Hylätty

Minulla olikin sopiva kuva tallessa. Tuo on otettu 5.10. Ainolan puistossa. Puutarhuri kai ajatteli, että nuo kukat on jo parempi hylätä. Miksi?

Haasteena hylätty

Runotorstai: Hylätty

Päivän haaste...

Hylätty

Yksin metsässä
ei kuulu sinne
ei pääse itse pois
rikottuna revittynä vanhentuneena
eikä kukaan halua koskea
linnut lentävät ylitse

Hyvää syyslomaa!

Nyt on syksy, vaikka näyttääkin jo kovin talviselta. Meillä on ollut monta päivää maa valkeana. Toissapäivänä satoi isoja pörröisiä hiutaleita hitaasti alas taivaalta. Tuossa on kuva niistä. Kuvassa tosin näyttäisi olevan räntäsade. Ei, se ei ole totta. Kuva valehtelee.

Ehkä huomenna pääsisimme lähtemään lomamatkalle pohjoiseen. Siellä on kuulemma satanut tänään 15 cm lunta!

Mitä teille tulee mieleen ensilumesta?
A) Apua! Pihatyöt on tekemättä. Lehdet haravoimatta ja...
B) Onpa ihanaa! Lumi tuo valoa ja puhtautta tähän synkkään pimeyteen.
C) Ush! Taas alkaa se loskakausi. En tykkää.
D) Ensilumi? Häh?

Jälkihöpinöitä

Mitenköhän tuo edellinen postaus liittyi luovuuteen ja kirjoittamiseen? Ehkä siten, että kirjoittaminen on ajattelemista eli ajatteleminen on kirjoittamista. Minä vain pistin tunteita, kysymyksiä ja ajatuksia "paperille".

En halua olla nyt tällä hetkellä kenellekään ilkeä. Rahasta en edelleenkään pidä. En ymmärrä rahan päälle ollenkaan. Olen pihi, mutta silti velkainen. Omituista.

Nyt alkoi syysloma. Miten selviän viikon ilman kivikoulun luovaa, vapaata ja inspiroivaa ilmapiiriä?

Tunteet ja teot

Mitä tehdä jos haluttaisi olla ilkeä ihmisille? Mitä tehdä jos sisällä pyörii katkeria sanoja? Päässä pyörii käsittämättömän katalia repliikkejä kaikille pintapuolisille, tekohymyisille muovikippo-, pesuaine- ja kynttiläihmisille, jotka kerääntyvät olohuoneisiinsa tuhlaamaan rahojaan; syömään kermaleivoksia ja rasvaisia pasteijoita sekä puhumaan säästä, kaapinsiivouksesta ja leivontaresepteistä. Haluaisin mennä paikalle ja nauttia noista herkuista. Sopivan hetken tullen heittäisin mukavia viisauksia kuten "rahalla ei voi ostaa onnea".

Saattaisin kertoa siitä, etten ymmärrä miksi pitää kerätä asunnot, seinät ja komerot täyteen turhaa roinaa. Miksi ostaa viimeisimmät villitykset? Samanlaisen tramboliinin kuin naapurilla? Tai sen kaasugrillin, joka kuulemma jo jokaisella on? Kysyisin verkostomarkkinoijalta, että miksi tämä kippo maksaa niin paljon? Miksi tämä kynttilä on niin sikahintainen? Samalla rahalla Tiimarista saa ihan samanlaisen ja yhtä nätin. Onko tosiaan tämä pesuaine niin riittoisaa? Tottakai se on... Eihän sitä raaski käyttää niin huolettomasti kuin euroshopperkamaa.

Ihmettelisin myös sitä, että miten voi pitää paikkaansa tämä väite: "Mitä enemmän ostat, sen enemmän tienaat?" Siis ostamalla turhaa tavaraa rikastut? Wau!

Sitten sitä ollaan niin onnellisia, kun on saatu vähän luxusta elämään.

Voisin myös kertoa kaikille siitä, miksen itse asu omakotitalossa. Syy: omakotitalot ovat nykyään hirvittävän hintaisia. Ihmiset joutuvat raatamaan niska limassa vuosikymmeniä, jotta pystyisivät maksamaan hurjat lainansa. Sitten kun talo on vihdoin maksettu, he ovat jo eläkkeellä. Nyt kun he vihdoin voisivat nauttia rauhassa siitä omasta talostaan, he saavat stressiperäisen sydänkohtauksen tai ovat jo muuten raihnaisia. Se siitä sitten...

Mutta enhän minä oikeasti mene pilaamaan toisten nautinnollista ja sosiaalista ostoshetkeä. En. Minä vain mielessäni ajattelen näin ja voin kirjoittaa näitä ajatuksia tänne blogiini. Pysyn poissa. Tai voisinhan mennä sinne tarkkailemaan tilannetta, hiljaa. Olen minä niin joskus tehnytkin. Mennyt paikalle ja kehunut kovasti emännän leivoksia. Minusta on aina ihanaa mennä valmiiseen pöytään. Olen itse laiska leipomaan mitään. Olin silloin tosi iloinenkin siitä, että minut kutsuttiin. Sanoin, että mukavaa välillä kuunnella näitä naisten juttuja (ei tosin tainnut olla kovin fiksu toteamus, mutta siihen aikaan olin kuunnellut liikaa miesten juttua, joten tuo lause oli totta!) Mutta en malttanut olla kysymättä vaikeita kysymyksiä myyjältä. Enkä ostanut muuta kuin 3 euron hintaisen pesuainepullon (sekin oli tyhjä täyttöpumppupullo, ei kolmella eurolla vielä itse ainetta saa). Eipä kutsuttu toista kertaa kemuihin...

Nyt erilaisista tarkkailutilaisuuksista olisi jotain hyötyäkin. Saisin varmasti hyviä lauseita repliikkipäiväkirjaani ja mainioita aiheita tulevan kirjani kohtauksiin. Mutta onko se sen arvoista?

Huh, nyt helpotti! Nyt minun ei tarvitse oikeasti olla ilkeä ihmisille. Voin olla kiltti ja hymyillä nätisti.

Voin myös pohtia mitä vikaa minun elämässäni nyt on, kun näin katalia mietin. Kaikki ajatuksethan lähtevät minusta. Minun pitää katsoa peiliin. Miksi siellä näkyy nyt tyytymätön nainen?

*****

Ps. olen edelleenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja jokaisella ihmisillä on samoja tunteita: pelkoa, vihaa, rakkautta, iloa, surua jne. Joissakin ihmisissä ne samat tunteet on vain niin syvällä piilossa kuoren alla, että sen välillä unohtaa. Ja ihmiset arvostavat eri asioita, puhuvat eri kielellä, ovat avaruudessa saman kuution eri pinnoilla.... eivätkä koskaan kohtaa.... koska pelkäävät toisiaan ja pelkäävät tunteita. Surullista.

Valokuvatorstai: Syksy

Valokuvatorstain haaste: Syksy se on sisälläkin.

Runotorstai: Syksy

Flunssaisena on hyvä istua netin ääressä ja palella sekä kirjoittaa runo syksystä. Siis minä pitkän tauon jälkeen osallistun Runotorstain haasteeseen.

Syksy

Valkoisen kimaltelevan villapuseroni hihoista
kolahtelevat
kylmät yksinäiset sormeni
vilu
vetää
pitkin luita
pakkanen irrottaa kuolleet lehdet puista
taivaalta sataa huurretta ruohikolle
seisoo pihlaja paljastaen ruumiinsa
pirun tekele
pihlaja

aika tuo kiltteyden esille
timanttini putoaa lattialle
joka päivä uudelleen
varpaani jäätyvät pienimmästä suurimpaan
vihreissä villasukissa

Lavalle vielä kerran: Kiltteydestä kipeät

Olen kotona vielä tänään. Innostuin tekemään vielä kerran kirjaesittelyn Anna-Liisan Valtavaaran kirjasta Kiltteydestä kipeät. Tuolla Kirjoittamalla blogissa mietittiin eilen syvällisiä kysymyksiä:

Miten kuuluisi elää? Osaako kukaan elää?
Mitä on aito läsnäolo?

Muistin tuon kirjan yllättäen. Käykää lukemassa kirjaesittely täältä!

Akvarelli: Vettä ja väriä

Tässä on tämän päivän saavutus. Ensimmäinen harjoitelma oikeilla vesiväreillä. No, tuo on oikeasti toinen. Ensimmäinen oli harjoitelma tulppaanista. Vanhin tyttö katsoi lastenohjelmaa ja nuorin nukkui päiväunia. Yksi oli päiväkodissa. Minulla rauhallinen hetki.

Ostin eilen taidekoululta taidevesivärit. Olin jo viime viikolla lainannut kolme vesiväri- eli akvarellimaalausopasta kirjastosta. Taidekoululla on nyt sellainen kritiikkitehtävä, jossa pitää maalata jotain pientä suureksi. Siihen ei ole pakko osallistua, etenkin jos on kirjoituslinjalla. Mutta kun kerta on mahdollisuus... Miksen kokeilisi? Vesivärit ovat kaikista tutuin väline. Ainakin nuo lasten vesivärit.

Olen hirmu ylpeä tuosta työstäni! Ja yllättynyt... Taisi löytyä minulle yksi uusi harrastus. Vesivärit ovat myös tällaiselle hätähousulle sopivan nopeasti kuivuva tapa maalata. En ehkä jaksaisi odotella öljyvärien kuivumista. Eikä minulla ole tilaa mihin laittaa öljyvärimaalausta kuivumaan.

Esittelen samalla nuo lainaamani kirjat.

Valitut Palat Vesivärimaalaus (Hazel Harrison)

Paras kolmesta. Todella selkeät ohjeet. Monta vaiheittaista mallityötä. Tuo kuppityö on tuosta kirjasta. Esimerkin antoi kaksi eri taiteilijaa, jotka kumpikin maalasivat saman aiheen omalla tavallaan. Otin mallia molemmista ja maalauksesta tuli sitten minun itseni näköinen.

Vesivärimaalauksen perusteet (Ray Smith)

Kauniita kuvia ja malleja. Opettaa myös edistyksellisempiä tekniikoita. Sopii tuon edellisen kirjan jatkoksi.

Akvarellimaalauksen käsikirja (Ettore Maiotti)

Pieni kirja. Teksti mukavaa luettavaa ja mukana tietysti paljon malleja. Ehkä ei niin perusteellinen kuin nuo kaksi, mutta sisältää paljon tietoa maalauksista ja maalareista.

Aurinko nousee

Aurinko nousee
Originally uploaded by Hahmo.

Otin tuon kuvan äsken ikkunan läpi. Aurinko nousi ylös kirkkaana. Mikä on kuvan aihe? Puu vai aurinko? Valo vai varjo?

Olen tänään kotona... hmmm... lasten kanssa. Vanhimmalla tytöllä nousi yöllä kuume. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun mainitsin lapseni blogissani. Kiltin tytön blogi liittyi muihin juttuihin kuin lapsiin ja äitiyteen. Olin kirjoitellut sitä ennen uuvuttavan paljon äitiydestä ja sen karikoista kaikenmaailman keskustelupalstoille ja sähköpostilistoille, etten halunnut kirjoittaa vähään aikaan asiasta yhtään mitään!

Tämä Luovuus ja kirjoittaminen -blogi liittyy myös muihin juttuihin, mutta miksei elämästään voisi poimia joskus kaikenlaisia asioita esille? Vaikkapa kertoa siitä minkälaista on olla taidekouluopiskelija ja kolmen lapsen äiti samaan aikaan. Minusta siinä ei ole ollut mitään ristiriitaista. Välillä se on kyllä uuvuttavaa. Täytyy pitää itsestä ja jaksamisesta tosi hyvää huolta.

Luovuudesta... Kirjoitin Kirjoittamalla-blogiin eilisestä päivästäni enemmän. Lukekaa sieltä tarinaa siitä kun Runo vei kahvilaan.

Kirjaesittely: Kuinka asiat ovat

Vaihteeksi kirjaesittely. Sain eilen luetuksi Lama Ole Nydahlin kirjan "Kuinka asiat ovat: elävää buddhalaisuutta nykyajan ihmisille".

Kirja on alkupuolelta hyvin selkeä ja nykyaikainen, helppolukuinen. Loppupuolelta teksti menee monimutkaiseksi. Kirjaa voi lukea niin pitkälle kuin jaksaa. Ei haittaa vaikka ei pääse heti loppuun asti. Itse opin muutamia uusia asioita buddhalaisuudesta ja eräät asiat selkiytyivät mielessäni. Kirjan kirjoittaja edustaa Timanttipolku buddhalaisuutta, karma-kagyü-linjaa, mutta silti kirjasta saa hyvän käsityksen buddhalaisuudesta yleensäkin.

Kirjassa käydään läpi selkeästi kolme erilaista buddhalaista polkua: kolme erilaista tapaa elää elämäänsä Buddhan oppien mukaan. Kaikkien polkujen päämääränä on vapautuminen ja valaistuminen. Jotakin polkua pitkin valaistuminen tulee nopeammin, ehkä.

Ihan niin kuin kristinuskossakin on monta erilaista tapaa elää kristittynä. Ei kaikkien tarvitse olla pappeja tai pyhimyksiä. Eikä kaikkien tarvitse olla meditoivia munkkeja.

Pieni polku (Neljä jaloa totuutta) on tarkoitettu itsekeskeisiä ihmisiä varten. Tuli mieleeni ihan tavallinen seurakunta. Polkuun kuuluu ulkoista harjoitusta, mielen tyynnyttämistä ja vahingollisten tekojen välttämistä sekä ulkoisia lupauksia.

Suuri polku (myötätunto ja viisaus) on tarkoitettu altruitisteille. Altruismi on muiden ihmisten auttamista pyyteettömästi ilman oman edun tavoittelua. Tähän polkuun kuuluu sisäistä harjoitusta, tyhjyyden kokemusta, myötätuntoisen motivaation vahvistamista, vihan välttämistä ja Bodhisattvalupaus. Bodhisattva on valaistunut ihminen, joka jää ihmisten pariin auttamaan muita löytämään valaistumisen. Tuli mieleeni kristinuskon papit, munkit ja nunnat.

Lopuksi on Timanttipolku (korkein näkemys). Se on tarkoitettu joogeille. Siihen liittyy Buddhan näkeminen oman olemuksen peilinä, yhtyminen valaistumiseen ja puhtaan näkemyksen ylläpitäminen. Minä käsitin, että joogi on henkilö, joka on lähes koko ajan puhtaan näkemyksen tilassa. Hän on erakko. Mietiskelee. Opettaa joskus? Kulkee kuin rääsyläinen ehkä? Lama Ole selittää sivuillaan asian näin: " Ja sitten on joogeja. Joogeja eivät varsinaisesti sido ulkoiset lupaukset, ja sisäisilläkin lupauksilla on heille vain toissijainen merkitys. Joogille on tärkeää kokea elämä jatkuvasti täydessä voimassaan ja intensiivisyydessään ja nähdä kaikki puhtaana, mahdollisena, tuoreena, täynnä voimaa ja potentiaalia. Kaikessa, mitä tapahtuu, meidän tulee kokea uutta, spontaanisti syntyvää ja kehittyvää. " Onko kristinuskossa tällaisia henkilöitä? Onko joogi sama asia kuin pyhimys? Ehkä ei sittenkään. Kristinuskossa pääsee pyhimykseksi vasta kuoltuaan. Buddhalaisuudessa joogiksi pääsee eläissään.

Tuon siis opin lukemalla tämän kirjan. (Kirjassa ei puhuttu kristinuskosta mitään. Itse vertailin noita kahta suurta keskenään.)

Yhden asian haluan vielä nostaa tähän kirjasta. Lama Ole varoittaa siitä, että kuinka vaikeaa ja hankalaa on käydä valaistumisen polkua yksin ilman opettajaa. Kanssakäyminen on tärkeää. Kirjoja on paljon. Opetukset voivat olla niissä sekaisin. Terminologia voi olla hämmentävää. Niin kutsutut "rajatieteet" voivat houkutella ihmisiä pois polulta. On toki järkevää käyttää hyväksi henkisiä kykyjään, kuten intuitiota tai parantamista, mutta niistä ei saa tulla korvikkeita lopulliselle päämäärälle eli valaistumiselle kaikkien hyväksi. Ihmiset myös voivat yrittää takertua psyykkisiin kokemuksiinsa (ihaniin pilkahduksiin mitä koetaan joskus meditaatiossa). Niitä kokemuksia ei pysty kantamaan mukanaan. On päästävä pelkojen ja toiveiden tuolle puolen. Silloin mieli on vapaa. Psyykkiset (mystiset) kokemukset eivät saa olla päämääränä.

Suosittelen kirjaa lämmöllä niille, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet buddhalaisuuteen!

Nanoon?

Minä ajattelin osallistua NaNoWriMoon. Sopii hyvin tämän vuoden teemaani. Tarkoituksenahan on kirjoittaa 50 000 sanan pienoisromaani kuukaudessa. Siitä saa palkinnoksi kultaa ja kunniaa sekä jonkilaisen logon nettisivuilensa. Ja tietysti jäähän itselle se 50 000 sanan käsikirjoitus talteen, jonka voi muokata oikeaksi kirjaksi tai unohtaa saman tien.

Aikooko kukaan muu bloggari osallistua tänä vuonna?

Ainakin Pinserin Riitta osallistui vuonna 2003. Tässä siitä tarinaa.

Paluu vanhaan

Nostan vain yhden vanhan blogikirjoituksen esille. Sinne nyt on ilmestynyt todella pitkä ja hyvä kommentti nimimerkiltä harpyia.

Eli lisää mielipiteitä aiheeseen Luovan ihmisen läheisten kauhut.

Runon lyyrinen minä

minua ei tässä ole
tässä on lyyrinen minä
minulla ei ole mielipiteitä
minä heijastan lyyristä minää
hän tuntee
itkee nauraa rakastaa vihaa
hän näkee
kovan vihreän vessan seinän
lavuaarin yllä kaistaleen pehmeän vihreää
muovimattoa
hänen on kylmä
ei auta kylmä vesi
lämmin vesi saa kädet heräämään
katson häntä tunteettomana
lyyrinen minä

Vastaus

"Mitähän kivaa huominen tuo tullessaan?" kysyin torstaina.

Perjantai toi tullessaan vatsataudin. Olen maannut sängyssä voimattomana noin 20 tuntia. Pakki oli sekaisin. Oksetti. Nyt alkaa olla hieman parempi olo.

Sellaista kivaa...

Punaista ja keltaista

Minä lähdin koulusta ruokailun jälkeen taiteilijatreffeille. Tarvitsin hieman vaihtelua. Taidekoulussa voi ihan hyvin tehdä niin joskus. Paikallaolovaatimus on 2/3.

Ajoin Ouluun ja menin Nukulle. Siellä oli valokuvanäyttely What's Up North? Laitoin tunnelmia ylös paperille sen jälkeen kun astuin ulos näyttelysalista ja istahdin aulaan tuolille:

"Puhelin ei soi, sähköpostia ei tule, ihanaa olla töissä!" sanoo nuori nainen lippuluukulla virkailijalle. Radiossa soi Tiktakin Paha sana. Nukun hissin seinä on sininen. Siihen on läiskitty vaaleansinisiä maalisipaisuja. Epämääräisiä enkelinsiipiä. Näyttelyssä valokuvia pohjoisesta. Lappalaistyttö ja Elvis. Kuihtuneita kukkia venäläisessä toimistossa. Kauniin keltaisia, suuria, kuolleita. Videolla kaksi lakoonista venäläistä miestä puhuu hiljaa ja tasaisesti elämästään. Lapsi rukoilee puolityhjän sinisen tekolammen edessä. Oi, Venäjänmaa! Nainen hirtettynä kasvihuoneeseen. Vai leijuuko hän? Musta nainen napajäätiköllä. Hampaat valkoiset. Traktori tunturilla. Paljon kiviä.

Sitten tulikin mieheni paikalle. Laitoin vihkoni ja kynäni laukkuun. Joimme kahvit ja höpötimme.

Sen jälkeen menin Ainolan puistoon. Ihastelin luonnon voimakkaita värejä. Monenlaista punaista, keltaista, oranssia ja vihreää. Otin paljon valokuvia. Tässä on niistä kaksi.

Ihmettelin puistossa kävellessäni, että missä kaikki muut ovat? Töissähän he. Monet olivat jo tosin kotimatkalla kävellen, pyörällä tai autolla. Pysähtyvätkö he koskaan puiston läpi pyöräillessään katsomaan luonnon värejä? Nyt on paras aika imeä energiaa niistä itseensä synkän talven varalle. Pian kaikki lehdet ovat pudonneet ja paljaat oksat jäävät odottamaan valkeaa lunta.

Nappasin laukkuuni viisi vaahteranlehteä. Aion litistää ja kuivata ne, antaa ne lahjaksi eräälle suvun uudelle, aikuiselle, ihmiselle. Hän on kokenut tänä vuonna ensimmäisen kerran talven, kevään, kesän ja syksyn! Ajatelkaapa! Hän oli ihminen, joka ei ikinä ennen ollut nähnyt lunta, kun tuli Suomeen. Miltä tuntuu kokea todelliset vuodenajat elämänsä ensimmäistä kertaa?

Itsekin tunsin näkeväni nyt syksyn värin kuin vasta näkökyvyn saanut ihminen. Pysähdyin usein vain katsomaan pusikkoja. Niin, elämyksiä löytyy myös pusikosta.

Lopuksi kävin kirjastossa. Lainasin muutaman vesivärimaalauksesta kertovan kirjan. Meille on annettu koululla mielenkiintoinen kritiikkitehtävä. Aiheena on mikrokosmos. Jotain tosi pientä pitää suurentaa tosi suureksi eli maalata se vähintään 100 cm x 100 cm suuruiselle taululle. Minulle kaikkein tutuin maalausmuoto on vesivärimaalaus. Siksipä ajattelin hieman opiskella sitä kirjoista. Tässä on kuukausi aikaa suunnitella ja harjoitella aihetta.

Taidan olla hyvä innostumaan kaikesta uudesta ja haasteellisesta? Eilenkin olin satasella mukana, kun me tutustuimme koko päivän uusiopaperin tekemiseen. Tein 4 arkkia aika vaatimattoman näköistä paperia ja yhden veistoksen paperimassasta. Taidan tehdä tuota massaa kotonakin. Halpaa ja helppoa. Tarvitaan vain happovapaata vanhaa paperia, vettä ja perunajauhoja sekä jotain millä koristella ja värjätä massaa tai valmiita papereita. Ja tietysti muutamia työvälineitä. Täällä lisää aiheesta. (Sanomalehtipaperi ei ole kuulemma happovapaata... siis lopputulos ei kestä vuosikymmeniä vaan jatkaa hapristumista kuten vanhat sanomalehdet yleensä).

Mitähän kivaa huominen tuo tullessaan?

Bloggaaminen harrastuksena

Tutkin tuota minun blogitilastoani. Joku oli tullut lukemaan tätä Sediksen kautta. Ryntäsin heti katsomaan, että mitä minusta siellä kirjoitetetaan. Sedis kehui tätä blogia kivan tuntuiseksi. Onhan tämä hieman erilainen kuin aikaisempi blogini, joka oli täynnä sisäistä maailmaani ja märehtimistäkin. Tosin loppua kohdin mieliala ja itsetunto kohosi sekä positiivisuus kukoisti.

Nyt katselen blogini kautta kapeampaa palaa maailmastani. Luovuutta ja kirjoittamista. Olen myös tullut enemmän esiin oikeana persoonana. Heidinä joka opiskelee Limigan taidekoulussa.

Sedikseltä löytyi myös Pohdiskelevan liftarin juttu, jota suosittelen luettavaksi: Bloggaaminen on harrastus - pitäisikö pyytää harrastetukea?

Huomaatteko kuinka kivasti tässä on nyt noita linkkejä? ;)

Minulle blogiini kirjoittaminen ja blogien lukeminen on harrastus. En juurikaan enää etsi uutta luettavaa, vaan olen verkostoitunut lukemaan samoja blogeja. Välillä kyllä teen hienoja uusia löytöjä vakioblogien kommenttilaatikoista.

Olen myös innostanut muutamia ystäviäni ja kavereitakin astumaan blogimaailmaan. Jotkut jäivät tänne kai iäksi, jotkut lähtivät jo pois kuvioista.

Yksi neuvo: täytyy olla jokin hyvä syy perustaa blogi. Jos perustaa blogin vain bloggaamisen takia... Se ei toimi. Kuten hyvissä kirjoissa ja tarinoissa on löydettävissä yksi pääväite, niin blogeistakin täytyisi löytyä sellainen. Mitä tämä blogi haluaa sanoa? Mihin kysymykseen etsitään vastausta?

Luovan ihmisen läheisten kauhut

"Hienoa, löysit luovuutesi! Olen onnellinen puolestasi!" hehkuttavat luovuuden lukosta irti päässeen läheiset. Siihen joukkoon voi kuulua puoliso, vanhemmat, lapset, ystävät, kaverit, sukulaiset ja jopa naapurit. Riippuu tietenkin ketkä kuuluvat tämän luovan ihmisen lähipiiriin.

Mutta onko se hienoa? Siis läheisten kannalta.

Kävimme nyt tällä viikolla hieman läpi Risto Ahdin RunoAapinen 1 nimistä kirjaa. Siinä Ahti kertoo, että runoilijan tehtävänä on kertoa omista aistihavainnoistaan ja tunteistaan, kirjoittaa ne ylös vaikkapa runoksi ja saada lukija muistamaan omia aistihavaintojaan ja tunteitaan.

Tuo pätee myös kirjailijaan. Keneen tahansa joka kirjoittaa luovaa tekstiä ja niin, että itse tulee lähelle. Kirjoittaa kipeistä asioista. Eläytyä kirjoittamaansa ja kirjoittaa elämäänsä.

Sellaisen ihmisen täytyy virittää kaikki aistinsa äärimmilleen. Miltä näyttää aamun ensimmäinen valonsäde? Miltä kuulostaa kastemadon limainen eteneminen? Miltä maistuu laukussa pehmeäksi sulanut suklaapatukka? Miltä tuntuu käden iholla kahvikupin lämpöinen pinta? Miltä tuoksuu ikivanha kostea puuporras? Jos vielä lisätään kuudes aisti: millainen energia, tunnelma, lataus tässä huoneessa on näiden ihmisten kesken?

Kaikki tämä täytyy kokea, kuvitella, muistella omien aistien kautta. Ei saa toistaa maailmaa vanhojen runoilijoiden sanoin tai tuntein. Se on kopioimista. Kaikki pitää elää ja aistia itse. Uudelleen ja omalla ainutlaatuisella tavalla, johon kuitenkin niin moni lukija voi samaistua. Mitä yksityisempää, sitä yhteisempää.

Millainen ystävä ja elämänkumppani tällainen kirjoittaja tai runoilija on sellaisen ihmisen silmin, joka itse ei ole luova tai ei ymmärrä luovuutta tai jolla on luovuuden lukko? Varmasti aika käsittämätön.

Yhtenä hetkenä tuo taiteilija liihottelee onnellisena ja kevyenä kuin perhonen. Hän rakastaa kaikkia ja kaikkea! Hän näkee kauneutta joka puolella. Seuraavana päivänä hän on etäinen, ahdistunut ja sulkeutunut. Hän kirjoittaa synkkiä ja ikäviä asioita.

Hän tuntee kaiken niin voimakkaasti.

Meitähän on nyt opetettu täällä Limingassa elokuusta saakka tunnistamaan omia tunteitamme ja havainnoimaan maailmaa kaikkien aistien kautta. On opetettu kirjoittamaan vain se mitä näemme tai aistimme. Lisäksi treenikirjoittamisella (ns. aamusivuilla) on saatu meidän lukkoja purettua niin, että hyvin moni pystyy jo kirjoittamaan mitä vain. Ohi moraalin, yli normaalien käytäntöjen, säädyttömyyksiä, järjettömyyksiä. Pääasia, että kirjoittamme paljon ja nopeasti! Sitähän voi myöhemmin muokata... tai sitten lyödä koko paperipino roskiin. Mutta jos ei kirjoita mitään, ei ole mitään muokattavaa tai roskiin laitettavaa.

Usein sitten kotona tai läheisten seurassa jää päälle tämä hyvin vahva aistiminen ja tunteminen. Miten sen nyt voisi ottaa pois? Voiko luovuutta edes sammuttaa?

Äänet ja valot koetaan vahvana ja ärsyttävänä. Minä sammutelen koko ajan keittiöstä loistevaloja. Mieheni laittaa ne takaisin, koska ei halua olla pimeässä. Minä en siedä ääntä ja metakkaa. Minusta on tullut vieläkin ääniyliherkempi. Olin sitä jo aikaisemmin, mutta nyt vieläkin enemmän ärsyynnyn möykästä. Lisäksi tunteet purkautuvat vahvana. Viha tulee äkkiä ja sanat suusta kuin olisin aamusivuja kirjoittamassa (ei hyvä). Rakkaus ja hellyys tulevat myös äkkiä ja voimakkaana. Se voi olla hyvä asia, mutta saa läheiset sekaisin, jos ei olla toivuttu edellisestä tunteenpurkauksesta. Myös äkillinen itseensäpäin kääntyminen, eristyminen ja pako pois arkirutiineista voi aiheuttaa kotona kitkaa.

Tämä koulu tekee myös LÖYHÄPÄISEKSI! Olen unohdellut nykyisin enemmän asioita. Pitäisi kirjoittaa kai kaikki muistettavat asiat ylös. Luovuus ja luovuuden ylläpitäminen vie kaiken energian. Siis vaikka se antaa kyllä paljon iloa ja voimaa, mutta kyllä se muistaa omansa ottaa.

Ollako taiteilija vai ei? Ollako vaikea ihminen vai ei? Kyselkääpä taiteilijoiden puolisoilta, että onko ne taiteilijat hankalia persoonia? Taiteilijat ovat ehkä itse liian jäävejä sanomaan itsestään mitään tuossa asiassa.

Pohtiva, luova, herkästi aistiva ihminen myös erkaantuu tavallisesta elämästä helposti. Hän ryhtyy miettimään elämän syviä ajatuksia pitkään ja hartaasti. Tai sitten hän miettii muille hyvin pieniä ja mitättömiä asioita tarkasti ja voimakkaasti aistien. Siinä taas lähipiirille ihmettelemistä. Ajatelkaapa Georges Perecin kirjaa Tiloja/avaruuksia. Koko kirja keskittyy tutkimaan tiloja ja avaruuksia. Se on varmasti vaatinut vahvaa läsnäolemista tiloissa ja avaruuksissa.

Joku sanoi myös, että taiteilijan täytyy luodessaan käydä "siellä jossain", mutta palata takaisin luomisen jälkeen selväjärkisten joukkoon. "Sinne jonnekin" ei saa jäädä.

Löysin tällaisia mietelauseita:

• Voidaksemme sallia itsellemme luovuuden, meidän on luovuttava kontrollista ja voitettava pelko. Miksi? Koska todellinen luovuus on elämää muuttavaa. Se uhkaa vallitsevaa olotilaa, se saa meidät näkemään asiat eri tavalla. Se tuo muutoksia, ja me kauhistumme niitä. Madeleine L'Engle

• Ole tarpeeksi rohkea elääksesi luovasti. Luovuus on paikka, jossa kukaan ei ole koskaan ollut. Sinun on jätettävä mukavuuden kaupunkisi ja mentävä intuitiosi erämaahan. Sinne et pääse bussilla, vaan vain kovalla työllä, riskeeraten ja tietämättä mitä teet. Löydät jotain ihmeellistä, itsesi. Alan Alda

Me kauhistumme sitä kuinka uudella tavalla näemme asiat? Jos me kauhistumme, niin ihan varmasti lähipiirimmekin kauhistuu. Mutta onkin heistä kiinni se, miten he käyttäytyvät kauhistuessaan. Pakottavatko he meidät takaisin entiseen rooliimme tai naamion taakse? Karkaavatko he juosten pois? Tajuavatko, että tässähän on heillekin mahdollisuus omaan henkiseen kasvuun?

Onko meillä luovilla taiteilijoilla vastuuta heidän tunteistaan ja peloistaan siinä samalla, kun yritämme olla taiteilijoita? Kas, siinä kysymys! Ollako vai eikö olla?

Tästä vuodesta on totisesti tulossa mielenkiintoinen.

Kaaosteoria

Kun laitat pienen marmorikuulan pyörimään eteenpäin lattialle, tiedätkö mihin se päättyy? Voit ehkä päätellä lattian kaltevuudesta ja lähettämisvoimasta sen. Kun teet saman testin 10 kertaa samalla tavalla, niin päätyykö tuo kuula varmasti samaan paikkaan huonetta?

No, ei varmana. Sillä et voi koskaan tehdä tuota testiä uudestaan täsmälleen samalla tavalla. Aina jokin asia muuttuu. Muistattehan? Ette voi astua samaan virtaan kahdesti.

Ulkona sataa vettä. Hietikko on kurainen ja pehmeä. Hiekka tunkeutuu lenkkareiden rakoihin ja salaa varisee autoon, hiipii varkain lattioille. Hiekka on elävää. Se rahisee sukan alla. Pistelee paljaita jalkapohjia. Hiekka ryömii lopuksi lakanalle ja nipistelee nukkujan selkää.

Miksi minä tällaisia mietin?

Ihmiset käyttäytyvät usein todella vanhan kaavan mukaan, joka kuitenkin yllättää joka kerta. Ihminen on kuin pieni marmorikuula tai hiekka. Vasta jälkeenpäin voi päätellä jotain. Mutta ennustaa ei voi. Ennustaminen on mahdotonta.

Mutta me ihmiset kuitenkin koko ajan yritämme ennustaa ja ennakoida. Kaikkein edistynein olemisen muoto on tarkkailla tätä hetkeä. Olla läsnä tässä hetkessä ja vain odottaa seuraavaa hetkeä. On vaikeaa olla päättelemättä mitään tulevaisuuden tapahtumista, koska se on ihmisen luonto ja vietti. Olla varuillaan.

Kärpänen lentää tuossa tietokoneeni vierellä. Nyt se laskeutui kännykkäni päälle. Nyt se meni luokkatoverini tietokoneen sivuseinään istumaan. Nyt se palasi takaisin pöydälleni. Mihin se seuraavaksi lentää ja miksi?

Niinpä tietenkin

Addinaisen blogista huomasin persoonallisuustestin.

Minä sain tämän tuloksen:

"Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen."

Olen sanaton...

Essee ennakkoluuloista ja avoimesta mielestä

Kirjoitin tuonne Kirjoittamalla-blogiin tämän esseen. Esseitähän nämä tällaiset blogikirjoitukset ovat? Eivätkö olekin?

Mukava oli kirjoittaa vaihteeksi tuollaista. Olen kirjoitellut fictiota, runoja ja novelleja niin usein.

Innoittajana toimi eräs nykyaikainen buddhalaisuudesta kertova kirja ja tämän päivän tapahtumat koulussa. Esittelen kirjan sitten kun olen sen kokonaan lukenut.

Vailla sisältöä

Tässä postauksessa ei ole ainakaan aluksi mitään sisältöä. Kirjaimia vain peräkkäin. Ilmoittelen teille ja itselleni, että olen täällä. Minä olen. Kyllä.

Tällä viikolla käsikirjoittamisen opinnot jatkuvat auditoriossa. Kumma auditorio. Elokuussa sieltä meinasi loppua happi. Nyt siellä on kylmä. Mitä tapahtuu talvella?

Mikä on suuntani? Mitkä ovat unelmani? Minun pitäisi tehdä itselleni uusi ja innostava aarre- eli unelmakartta. Ihan totta. Nythän on hyvin moni unelmani saavutettu. Enhän voi jäädä tyhjän päälle. Vai voinko?

Kertokaapa te omista unelmistanne hieman. Saadaan vähän kommentointia tänne blogiin vaihteeksi.

Matkan jälkeen

Emme tainneet paljon erottua Jyväskylän ihmismassasta. Ryhmämme hajaantui heti ensimmäisen museon jälkeen. Taisin olla ainut joka itseasiassa kävi Alvar Aalto -museossa.

Minäkin häivyin omille tielleni. Taiteesta, ympäristöstä ja ilmapiiristä on paras nauttia yksin. Voi itse päättää tahdin ja tiet. Voi istua penkillä yllättäen kirjoittamaan havaintoja luonnoskirjaan. Miltä kuulostaa ja tuntuu kun kävelee kadulle pudonneiden keltaisten vaahteranlehtien päällä? Ainakin ne tuoksuivat samalle kuin se lapsuuden lehtikasa, jonka äiti haravoi pihalle ja johon minä innolla hyppäsin, kasvoilleni, kokonaan ja upposin sinne.

Istuin yksin ruokaravintossa ja tarkkailin kadulla kulkevia ihmisiä, kuuntelin kuinka nelikymppiset luokkakokousosallistujat kikattivat naapuripöydässä, huomasin kohteliaan tarjoilijan persoonallisen ärrävian, kirjoitin luonnoskirjaani siitä miltä tuntui, kun oranssiin sadetakkiin pukeutunut munkki hyökkäsi kävelykadulla kimppuuni kuin puhelinmyyjä ja lähes suuttui minulle torjuttuani hymyillen hänen myyntiyrityksen.

Enemmän valokuvia ja tietoa olen ladannut tänne. Tuo ylimmäinen kuva on Keski-Suomen museosta. Kun näin tuon vessainstallaation siellä museossa, nauroin erittäin sydämellisesti. Oma vessani on jo museoitu! Tuo on lähes tarkalleen kopio vessastamme. Amme on vain meillä isompi ja kaakelit ovat valkoiset... Oli tuolla museossa ihan järkevääkin katsottavaa. Ihastelin maisemavalokuvanäyttelyn panoramakuvia.

Mukava reissu. Suomessa on paljon nähtävää, kun oikein tarkkaan katselee.

Varoitus Jyväskylään!

Jos näette huomenna epämääräisen porukan kulkevan Jyväskylässä esim. Alvar Aalto Museossa, niin älkää säikähtäkö ja soittako poliisille, he ovat vain Limingan taidekoululaisia tutustumassa kaupungin taidetarjontaan.

Minäkin ilmoittauduin mukaan retkelle. Mukavaa piristystä! Taidetta ja ideoita (sekä bussissa istumista... jeee).

Toivottavasti ilma on yhtä kaunis ja syksyinen kuten tänään.

Sumua

Eilen oli Oulussa sumua, usvaa, pilveä, taikaa tai jotain.

Kirjoitin siitä tuonne toiseen blogiin.

Nyt meillä on taas lukutorstai. Meillä on vieraileva tähti kommentoimassa kirjoituksiamme. Essi on Helsingissä. Sitä oppii aivan ihanasti siitä, kun toiset lukevat tekstiä ja sanovat rehellisen mielipiteensä. Mikä on hyvää, mikä huonoa ja mikä hyppää silmille. Mikä ei kuulu tuohon tai tähän. Sitten minä tietysti itse saan valita sen ketä ja mitä uskon.

Aion kyllä muokata tekstiä vielä uudelleen.

Te varmaan myös haluaisitte lukea noita tekstejä, mitä täällä olen kirjoittanut? Ehkäpä julkaisenkin jonkun novellin blogissani. Sitten kun se on julkaisukelpoinen.

Mies etsii totuutta (ja nainen löytää sen)

Ihan pakko oli heittää tuommoinen kevennys tuohon otsikkoon. Hih. Löysin GS:n kautta tuoreen blogin nimeltä Mies etsii totuutta. Sitä pitää kolmikymppinen isossa kaupungissa asuva mies, joka luokittelee itsensä tieteellisesti ja hieman buddhalaisesti ajattelevaksi agnostikoksi. Näin hän itseään kuvaa. Ajattelin ryhtyä seuraamaan sitä, kun hän etsii totuutta.

Ihmiset etsivät totuutta. Mutta löytyykö se koskaan? Nyt muistankin hyvän mietelmän tähän tilanteeseen.

Älä sano "Olen löytänyt totuuden", vaan "Olen löytänyt yhden totuuden".

Kahlil Gibran

Suosittelemani luovuuskirjat

Tässä kaikki lukemani luovuuskirjat:

• Julia Cameron "Tie luovuuteen" 12 viikkoa kestävä henkinen matka sisimpään. Minä kävin sen tammi-maaliskuussa 2006. Nyt olen taidekoulussa. Niin tehokas se on! Lähdin matkalle ja olen sillä edelleen.
• Julia Cameron "Tyhjän paperin nautinto" jatkaa samalla tiellä. Miten poistaa tyhjän paperin kammo ja tehdä siitä nautinto? Miten poistaa henkiset esteet?
• Claes Andersson "Luova mieli" kertoo luovasta prosessista ja kirjailijan ammatista. Kirja on mukava lukea vaikkei itse olisikaan kirjailija.
• Risto Ahti ja Markku Toivonen "Runouden kuntokoulu" kirja on vielä minulla kesken. Innostaa runoilemaan ja lukemaan runoja!

Pitäisi lukea:

• Natalie Goldbergin kirjat. Ne eivät koskaan ole kirjastossa. Yksi treenikirja näyttäisi olevan meidän opettajalla. Ehkäpä häneltä saisi sen lainaksi...

Oliko tässä kaikki vai joko olen jonkun oppaan jo unohtanut?

Hailuodossa sunnuntaina

Hailuoto Marjaniemi 2
Originally uploaded by Hahmo.

Kävimme siis eilen Hailuodossa katsomassa maisemia. Latasin muutaman kuvan frickr:n. Ei siellä ollut niin kylmä kuin kuvista voisi luulla. Kyllähän siellä suolainen tuuli puhalsi ja meri kohisi, mutta se ei vielä ollut sellainen luihin menevä pureva viima. Piristävä reissu!

Perjantaisiivous

Uudistin hieman tuota Suosittelen-listaa. Poistin hiljaisempia ja lisäsin luovuuteen jollain tavalla liittyviä blogeja.

• Madame K ja luova hulluus -blogia kirjoittaa kirjoittamisen ammattilainen. Näin olen käsittänyt. Minä pidän hänen tyylistään kirjoittaa. Tekstiä on mukava lukea.
• Kynä kädessä -blogin omistaa Leonoora. En osaa oikein määritellä tätä. Blogi-infossa lukee ainakin elämä, kirjallisuus, kirjoittaminen.
• Addinainen on ihan varmasti erittäin luova ihminen!
  

Ikuisia runoja

Sinua kaipasin
luulin niin

sinua itkin
luulin niin

itteäni
mie kaipasin
tiän sen

itteäni
mie itkin
tiän sen

sinua ei olekhaan
miehän olen sie.

Kaisa Halmkronan "Salarakhaus" kirjasta kokoelmasta nimeltä Napakoru (Myllylahti)

Luin eilen illalla Kaisan esikoisrunokokoelmasta runoja miehelleni iltasaduksi. Luin Napakoru-kokoelmaa, joka kertoo itsen löytämistä. Kyllä, juuri siitä itsen löytämisestä. Voin vain nyökytellä päätäni runoille ja hymyillä. Kirjassa on myös Salarakhaus-osio, jossa kerrotaan kielletystä rakkaudesta.

Kaisa oli ensimmäisellä luovan kirjoittamisen linjalla Limingassa viime vuonna. Meidän linjahan ei ole mitenkään vanha. Limingassa kuvataiteita on opetettu paljon kauemmin. Kaisa on myös ensimmäinen oppilas, joka on julkaissut esikoisteoksen. Siis luovan kirjoittamisen linja todella synnyttää julkaisevia taiteilijoita! Kaisassa kyllä on jotain mystiikkaa ja voimaa, jonka avulla hän varmasti olisi julkaissut muutenkin jotain jossain muualla...

Kaisa on Kolarista ja kirjoittaa sen perän murteella. Kaunista. Hyvin vanhaa ja ikuista viisautta kolarilaisittain. Tuli heti mieleeni, että myös GS ja Sahrami pitäisivät noista runoista. Olematonkin pitäisi. Siis hän, joka piti kerran zeniläistä viisautta tarjoavaa blogia. Sitten hän hävisi. Kaipa hänen tehtävänsä oli suoritettu?

Ihmettelette nyt, että mitä muuta tuossa yläkuvassa on? Siinä on meidän omalaatuinen zenpuutarhamme. Mieheni toi nuo isot kivet Ruotsin Lapista kirkasvetisen joen pohjalta. Pidin tuosta tuliaisesta. Ne ovatkin erityisiä kiviä.

Jatkan tänä iltana lukemista.

Käsikirjoittaminen

Meille opetetaan tämän viikon käsikirjoittamista. Opit pohjautuvat Aristoteleksen viisauksiin! Ei siis mitään uutta auringon alla.

Tutkinpa hieman muistiinpanojani...

Aristoteles on todennut, että tarina ei ole ihmisten jäljittelyä vaan toiminnan jäljittelyä. Tarinan hahmot ovat saatava toiminaan ja liikkumaan.

Nyt olemme oppineet, että tarinalla pitää aina olla pääväittämä. Kuningasajatus. Niitä ei saa olla monta. Pääväittämä on se, mitä tarinalla halutaan kertoa. Pitää tehdä siis valinta. Päähenkilöllä on oltava jokin tahdonsuunta ja tietysti mukana on konfikteja ja ristiriitoja. Jokin tai joku estää päähenkilöä menemästä tahdonsuuntaansa kohti. Lopulta tapahtuu muutos. Tottakai.

Tarinan on loputtava katharsikseen. Mikä on tarinan opetus? Siitä aiheutuu lukijalle tai vaikkapa elokuvan katsojalle helpottava tunne. Käsikirjoittalla on siis eräänlainen maailmanparantava tehtävä.

Tämä on siis ensimmäisen päivän anti ja vasta pintaraapaisu aiheeseen. Nyt lähden koululle katsomaan käsittääkseni jotain elokuvaa. Tutkimme sen tarinan muotoa. Löytyykö siitä nuo kaikki elementit?

Vihan hallinta

Viha ei koskaan lopu vihalla. Ainoastaan rakkaus voi sen parantaa. Tämä on ikuinen, muinainen elämän laki. Buddha

Muistatteko elokuvan Anger Management? Siinä omituinen terapeutti (Jack Nicholson) yrittää opettaa erästä nössöä (Adam Sandler) hallitsemaan vihaansa. Itse asiassa terapeutti oli paljon hullumpi kuin potilas...

Tuosta elokuvasta jäi mieleen sen nimi. Vihan hallinta. Voiko sitä oikeasti hallita?

Eräällä buddhalaisella sivustolla sanotaan suunnilleen näin: Vihasta pitäisi olla tietoinen, mutta sen pitäisi antaa mennä ohi ilman tekoja (voi käyttää apuna mantroja). Kärsivällisyyttä pitäisi myös kasvattaa. Pitäisi muistaa syy ja seuraus. Epämieluisalle tunteelle ei pitäisi antaa lisää energiaa.

Muita kuulemiani keinoja ovat laskea yhdestä kymmeneen tai poistua tilanteesta jonnekin muualle. Siis jos tilanne on se mikä nostaa vihan pintaan tai huoneessa on henkilö joka aiheuttaa vihan nousua.

Mutta vihan tukahduttaminen ei ole suotavaa, koska painekattilalla on taipumusta täyttyä ja räjähtää. Vai onko niin? Onko tuokin vain jokin klisee? Onko se tekosyy räjähdellä? Voi selitellä, että on pitänyt jotain niin kauan sisällä, että ei enää pystynyt hillitsemään itseään.

Väsymys, viha, suuttuminen, verensokeri ja raivo myös usein yhdistetään keskenään. "Suutuin niin helposti koska olin liian väsynyt." "Tulen huonolle tuulelle, jos en saa ajoissa ruokaa." Niin sanotaan. Sen näkee kyllä lapsia katsoessa, että mitä väsyneempi ja nälkäisempi lapsi on, sen äkäisempi hän on (riehutaan, poljetaan jalkaa, paiskotaan esineitä, huudetaan). Joillakin samat lapsenomaiset tavat ovat käytössä aikuisenakin. Kuinka paljonhan tuostakin on mallikäyttäytymistä ja paljonko synnynnäistä persoonallisuutta? Vaikka kuinka yrittää toimia toisin kuin ennen ihminen vain toistaa itseään, taas ja taas, taas...

Minä olin puoli tuntia sitten raivoissani ja vihainen. Olin liian kovaääninen. Minun äänenvaimennin menee joskus epäkuntoon. Ihan turhaan mesosin. En pidä huutavasta itsestäni, eikä kai kukaan muukaan. Muutenkin suhtaudun liian vakavasti huutaviin, kovaäänisiin ihmisiin. Lapsuudenkotona oli niin hiljaista ja rauhallista, että aina kun joku huusi, se oli vakava paikka! Yleensä huutaja olin minä tai isäni. Minulla ei ole yhtään muistikuvaa huutavasta äidistä, omituista. Luin jostain parisuhdekirjasta aikoinaan (taisi olla Kaikki se rakkaus sinulle kuuluu), että sillä kuinka hiljainen tai kovaääninen perhe on, on merkitystä siinä kuinka oikein käsitämme toisten käytöstä. Tunnen perheitä, joissa huutamalla keskustelu on tapa ja varmaankin siellä hiljaisuus olisi vakava paikka.

Kiivastumiseni johtui siitä, että vaadin itseltäni liian paljon suorituksia vähäisten yöunien jälkeen. Enkä ole syönyt tänään kunnon ruokaa. Silloin pitäisi ottaa mahdollisimman rennosti. Se tosin ei ole aina ollenkaan mahdollista...

Minä en tiedä kysymykseen vastausta. Siksi kai ryhdyin asiaa pohtimaan. Tiedättekö te vastauksen? Miten te hallitsette vihaanne? Tai paremminkin sitä miten näytätte vihanne muille? Tiedän, että varmasti joskus olette vihaisia tai jopa raivoissanne. Vai asutteko te sellaisessa perheessä, jossa ei koskaan riidellä tai oletteko niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan raivostu?

Ensimmäinen uusi posti

Hyvää syyskuuta kaikki!

Toivottavasti en säikäyttänyt ketään, kun tyhjensin vanhan blogini? Rita? Kaatuiko kahvikuppisi?

Kello on jo puoli yksi, yöllä. Minun ihan oikeasti pitää nyt mennä nukkumaan. Hullu urakka, mutta joskus pitää tehdä niin. Muuttaa ja tyhjentää varastot. Katsoa mitä kannattaa säilyttää. Heitänkö vanhat sanomalehdet pois, siirränkö varastoon vai annanko niiden kertyä keittiön lehtitelineeseen?

Mutta tämä tietää teillekin töitä. Joudutte nyt linkittämään ja tilaamaan blogin uudestaan. Blogi-infon osoite löytyy tuolta vasemmalta.

Jännä nähdä nyt mihin suuntaan tämä blogi muotoutuu.

Hyvää yötä! :)

Näyttääkö minulta?

Uusi profiilitunnukseni vain...

Elokuu2006: Pieni paljastus

Ajattelin, että teistä on varmasti miellyttävämpää lukea opiskelijan karusta elämästä, jos tiedätte missä opiskelen.

Opiskelen Limingan taidekoulussa luovan kirjoittamisen linjalla. Meillä on oma blogi. Niin, paljastan senkin uhalla, että selvitätte loistavalla päättelykyvyllä oikean nimeni ja bongaatte minut linjan blogin tulevista kuvista. Nyt siis laitan jo kirjailijapersoonani vasemman jalan kaapista ulos. Loput kehosta jää vielä kaappiin.

Tuossa on muuten tulevan vuoden opintosuunnitelma. Tiedätte vähän mitä puuhailen jatkossa. Eikös ole mukavaa, kun kaikki löytyy nykyisin netistä?

Ylläolevassa kuvassa ei ole koulun päärakennus eikä asuntolakaan. Kuva on Arboretumista, puupuistosta, jonne kävelemme huomenna pienelle retkelle uutta luovuutta imemään. Minä olen käynyt siellä pari kertaa ja miellelläni käyn uudestaan. Otan kameran taas mukaani.

Kirjoittelemisiin! :)

Elokuu2006: Kyllä nyt hävettää!

Eipäs hävettäkään. Ainakaan tämä ei hävetä. Sain nimittäin vihdoin luettua Ben Malisen "Häpeän monet kasvot" -kirjan. (Malisen kotisivut) Kylläpä se kirja oli täynnä häpeää ja kokemuksia häpeästä. Kun luki kirjan esimerkkejä niin tuntui, että voiko tosiaan häpeä omasta itsestä olla niin monen tunteen takana. Siis usein on, mutta ei aina.

Miltä tuntuu elämää kahlitseva häpeä? Syvää häpeää tunteva ihminen ei uskalla näyttää omaa aitoa itseään toisille. Hän häpeää sitä mitä hän oikeasti on ja uskoo, ettei kukaan rakastaisi häntä, jos tietäisivät totuuden. Häpeävä siis pitää sisällään suurta salaisuutta.

Itseään häpeävä voi tuntea, ettei kuulu joukkoon, on erillinen, ulkopuolinen, kukaan ei ymmärrä. Hän voi ottaa rooleja, jotta pääsisi eroon häpeästä. Mutta häpeä vain piiloutuu syvemmälle ja muuttuu.

Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.

Itseään häpeävä voi myös olla kateellinen. Kateellinen hakee parempaa oloa itselleen ilkeilemällä ja piikittelemällä. Kateus syntyy vertailemalla. Itseään häpeävä tuntee itsensä huonommaksi kuin se kateuden kohde.

Mustasukkaisuudenkin takana voi olla häpeää. Ihminen pelkää, että hänet hylätään. Hylätyksi tuleminen voi olla niin häpeällistä, että se saa takertumaan toiseen kaikin keinoin.

Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.

Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää.

Häpeää tunteva voi myös olla ylpeä väärällä tavalla. Hän vähättelee puutteitaan. Jos häntä loukataan, hän on niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän välttelee loukkaajaa. Hän rakentaa itselleen suojakuoren ja yrittää näyttää tunteettomalta. Hän ei voi pyytää apua ja näyttää heikkouksiaan. Hän ei luota keneenkään. Ylpeyteen voi sisältyä myös omahyväisyyttä, pöyhkeyttä, turhamaisyytta ja kerskailua. Eikö olekin huojentavaa ajatella, että tuollainen ihminen on oikeasti ihan tavallinen tunteva ihminen? Hän vain on rakentanut häpeälleen vihamielisen suojakuoren. Ehkä hän itkee yksin salaa jossain yksinäisyyttään? Ajatelkaapa sitä.

Kirjassa tuli ilmi myös se, että mikä ero on häpeällä ja syyllisyydellä. Kun tuntee syyllisyyttä jostain tekemisistään, tunne kohdistuu tekoon. Mutta kun häpeää jotain virhettään, tunne kohdistuu koko persoonaan. Tuntee olevansa täysin huono ihminen, kokonaisvaltaisesti kelpaamaton. Hän voi tuntea tulleensa ihan toiselta planeetalta, tähdeltä (tuli mieleeni tähtilapset). Hänestä tuntuu, ettei hän kuulu tänne. Ettei osaa käyttäytyä näiden vieraiden ihmisen kanssa. Omanlaisia ei ole. Hän on ainut tällainen erilainen ihminen.

Pahinta mitä häpeä aiheuttaa on masennus, uupumus ja mielenterveysongelmat sekä kaikenlaiset riippuvuudet. Monen loppuunpalamisen takana on häpeä. Yritetään liikaa. Ei tunnusteta sitä, ettei pysty tai jaksa (hävettää liikaa hakea apua ajoissa).

Häpeä syntyy lapsuudenkokemuksista. Taas tulee esille se seikka, että kuinka tärkeää lapsen on tuntea olevansa RAKASTETTU ja HYVÄKSYTTY sellaisena kuin hän on. Kuinka monta lasta kasvatetaan häpäisemällä? Häpeää siirretään sukupolvelta toiselle. Ihminen kasvaa siihen harhaluuloon, ettei kelpaisi sellaisena kuin on. Lisäksi koulussa voi joutua koulukiusatuksi. Töissä voi joutua myös kiusatuksi ja syrjityksi. (Onkohan sellaisia helpompi kiusata, jotka jo valmiiksi häpeävät itseään?) Syrjääntyminen aiheuttaa valtavaa häpeää. Miksi ei kelpaa muille? Kestää usein koko elämän päästä siitä harhakuvasta eroon!

Tunnenko minä tuollaista syvää häpeää? Olen tehnyt töitä kohta vuoden sen eteen, että pääsisin eroon kiltin tytön syndroomasta ja osaisin arvostaa itseäni. Osaisin olla sellainen kuin olen. Olen tullut jo pitkälle. Tehnyt isoja ratkaisuja. Mutta vieläkin huomaan häpeän nousevan jostain syvältä.

Joskus kierin itsesäälissä, kun tunnen oloni yksinäiseksi ja orvoksi (häpeän sitä).

Joskus olen ylimielinen, välinpitätön ja itsekäs, viittaan kintaalla sellaisille asioille, joita minun ihan oikeasti pitäisi suorittaa, mutta koen olevani niissä tosi huono (häpeän huonommuuttani, mutta helpompi olla ylpeä). Kirjassa sanottiinkin, että on jotenkin hyväksyttävämpää luovuttaa jo alkumetreillä omasta tahdosta, kuin yrittää hulluna ja silti epäonnistua. (sitten kuitenkin hävettää olla luuseri...)

Joskus häpeäni muuttuu vihaksi ja raivoksi, jota en osaa edes määritellä. (häpeän kai jotain tilannetta ja itseäni niin, että minusta vain tulee äkäinen)

Joskus häpeäni muuttuu välinpitättömyydeksi muita ihmisiä kohtaan ja kuvittelen olevani seurassa yksin. Etenkin jos minusta tuntuu, että en osaa käyttäytyä tai muuten häiritsen ihmisiä. Välttelen katseita ja olen kiireinen. (häpeää kai siellä takana jossain on)

Mutta yhä harvemmin tulee noita "kohtauksia". Yhä enemmän pystyn katsomaan ihmisiä silmiin, sanomaan suoraan asiat, olemaan oma itseni. Tunnen rakkautta itseäni ja muita kohtaan.

Nyt tämän kirjan ansiosta taas pystyn tunnistamaan jotain asioita sisältäni. Olinkin miettinyt viime aikoina, että miksi suutun joskus aivan liian helposti vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Mistä se viha tulee? Ensimmäinen askel pois häpeästä on sen tunnistaminen.

Lisäksi haluaisin luottaa ihmisiin enemmän ja uskaltaa rohkeasti ottaa kontakteja (muuallakin kuin netissä). Yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Kutsua tuttavia kylään. Mutta pelko torjunnasta ja oman elämän häpeä (koti sekaisin, sisustus on mitä on, en ole mikään loistoemäntä, ei ole kuitenkaan yhteisiä puheenaiheita, ei ne kuintenkaan minua ymmärrä jne) jarruttaa sitä. Siirrän ja siirrän kontaktien ottamista. Lopulta huomaan, että olen taas ollut erakkona vaikka kuinka kauan.

Minulla siis roikkuu vielä jostain narusta se häpeän viitta. Raahaan sitä mukanani. Täytyy siis muistaa taas olla itseään kohtaan vieläkin armollisempi ja antaa itselleen vieläkin enemmän anteeksi. Olla rohkempi ja eikä pelätä epäonnistumisia. Mutta häpeästähän ei voi päästä koskaan täysin eroon. Se on yksi ihmisen tunne. Siitä on myös hyötyä. Sitähän voisi käyttäytyä vaikka kuinka päättömästi, jos ei häpeäisi mitään!

Tässä siis tämmöinen tunnustusviesti pitkästä aikaa...

Oikeastaan tuntuu hyvältä. Eikä hävetä! ;)

Heinäkuu2006: Tekee sielulle hyvää

(kuva itse otettu, puupökkelö sijaitsee Terttu Jurvakaisen gallerian pihalla)

"Taide on henkistä pääomaa. Taide on elämän laatua. Kun taidetta selitetään, se lakkaa olemasta taidetta. Kun antaa kaikkensa, niin ei menetä mitään. Taiteilija on aina matkalla."

Terttu Jurvakainen (s. 1939)

Suomessa on paljon isoja ja pieniä gallerioita, jotka odottavat vierailijoita. Terttu Jurvakaisen taidegalleria - café sijaitsee Muhoksella. Kävimme siellä sen jälkeen, kun olimme tulleet pois Ruotsista.

Tuolla galleriassa käynti teki sielulleni hyvää. Kauniita ja värikkäitä tauluja. Ihania patsaita ja veistoksia (jostain syystä pidän patsaista). Soliseva "suihkulähde" (vesi ei suihkunnut, se vain virtasi ja solisi..). Kaunista pianomusiikkia kaiuttimista. Sisäänpääsyn hintaan kuului kahvi ja leivos.

Mahtavinta oli se, että itse taiteilija Jurvakainen oli lippuluukulla. Hän möi liput, keitti kahvin ja pyöritti galleriaa! Ihmisläheistä, ihmimillistä. Lisäksi on kätevää, kun voi halutessaan kysyä suoraan häneltä maalauksista, runoista tai näyttelystä.

Se on auki vain kesäisin. Oikeastaan mikäs se mukavampi elämäntapa taiteilijalle? Olla "töissä" galleriassa muutama kuukausi kesällä; maalata ja runoilla talvisin.

Suosittelen tutustumaan tuohon paikkaan, jos vain on mahdollista. Minä ainakin päätin vierailla siellä myös ensi kesänä!

Ps. tässä on arvostelu hänen uusimmasta kirjastaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Etenkin tuon yksinäisyysteeman takia.

Heinäkuu2006: Döderhultarn

Det finns saker, som man ser eller gör eller känner men inte talar om. Jag skulle vilja räkna konsten dit.

Axel Petersson (1868 - 1925)

Näin sanoi aikoinaan eräs taiteilija nimeltään Axel Petersson. Hän eleli Ruotsissa, Oskarshamnin kunnassa Döderhultissa. Häntä kutsutaan sen vuoksi Ruotsissa nimellä Döderhultarn. Hän on rakastettu ja arvostettu kotikunnassaan... nyt. Mutta kuten yleensäkin käy kaikille suurille taiteilijoille, häntä ei oikein ymmärretty alkuaikoina.

Hän veisti taiteensa puusta. Aluksi hän teki kuin kaikki muut. Hioi ne sileäksi hiekkapaperin avulla, mutta sitten hän kai kyllästyi siihen. Päätti tehdä toisin. Hän jätti patsaansa karkeiksi ja kuin keskeneräisiksi. Sellaistahan se oikea elämä on. Ei sileää. Hän kuvasi ihmisiä, eläimiä, arkea ja juhlaa.

Ennen läpimurtoaan hän joutui myymään teoksiaan "Tolvskillingin" arvosta (25 öre), jotta olisi tullut toimeen. Kuulemma polttikin niitä takassa lämpimikseen.

Mutta kun hän osallistui 1909 Tukholmassa pidettyihin karikatyyrikilpailuihin, hänen teoksensa vihdoin huomattiin. Hän veisti sinne teoksia nälkiintyneistä hevosista. Hänen töitään vietiin näytille Pariisiin ja jopa New Yorkiin. Eli kyllä hän ehti kokea myös arvostusta eläessään.

Minä kävin lomani aikana Oskarhamnissa Döderhult-museossa katsomassa noita teoksia. Ei uskoisi, että ne ovat niin vanhoja. Ne ovat niin eläviä ja kertovat niistä asioista, joita ihmiset tekevät, kuulevat ja tuntevat, mutta joista ei puhuta. Kyllä. Sellaisia asioita on edelleen vuonna 2006. Taide itsessään on sellainen asia ja se on myös olemassa kertoakseen niistä asioista, joista ei puhuta ääneen. Sitähän sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuinka paljon kertoo sitten vanha puinen veistos, jota voi katsoa niin monesta eri suunnasta? Voin kuvitella mielessäni kuinka se on ollut aluksi vain palanen puuta. Veistäjä on pyöritellyt sitä kädessään ja miettinyt, mitä sen sisällä on. Pala palalta hän on ottanut irti kaiken ylimääräisen, kunnes jäljelle on jäänyt vain se, mitä tarvitaan. Veistos ihmisestä tai eläimestä.

Hän halusi havahduttaa ihmisiä. Hän halusi näyttää heille, miltä he todellisuudessa näyttivät. Miltä maailma näyttää. Ne eivät siis ole vain hassuja puu-ukkoja. Ne ovat jotain paljon enemmän.

Esimerkkejä:
Hääseurue
Hevosia

Tosin taidetta pitäisi aina käydä katsomassa läheltä, näyttelyssä ja museoissa. Taide pitää kokea. Eikös vain?

ps. olen lomani aikana käynyt useassa museossa ja nähnyt monenlaista taidetta sekä maisemaa. Luvassa on siis ainakin lisää taiteilijaesittelyitä.

Kiva olla taas kotona! Lueskelin tuossa pikaisesti vakioblogejani. :)