Elokuu2006: Kyllä nyt hävettää!

Eipäs hävettäkään. Ainakaan tämä ei hävetä. Sain nimittäin vihdoin luettua Ben Malisen "Häpeän monet kasvot" -kirjan. (Malisen kotisivut) Kylläpä se kirja oli täynnä häpeää ja kokemuksia häpeästä. Kun luki kirjan esimerkkejä niin tuntui, että voiko tosiaan häpeä omasta itsestä olla niin monen tunteen takana. Siis usein on, mutta ei aina.

Miltä tuntuu elämää kahlitseva häpeä? Syvää häpeää tunteva ihminen ei uskalla näyttää omaa aitoa itseään toisille. Hän häpeää sitä mitä hän oikeasti on ja uskoo, ettei kukaan rakastaisi häntä, jos tietäisivät totuuden. Häpeävä siis pitää sisällään suurta salaisuutta.

Itseään häpeävä voi tuntea, ettei kuulu joukkoon, on erillinen, ulkopuolinen, kukaan ei ymmärrä. Hän voi ottaa rooleja, jotta pääsisi eroon häpeästä. Mutta häpeä vain piiloutuu syvemmälle ja muuttuu.

Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.

Itseään häpeävä voi myös olla kateellinen. Kateellinen hakee parempaa oloa itselleen ilkeilemällä ja piikittelemällä. Kateus syntyy vertailemalla. Itseään häpeävä tuntee itsensä huonommaksi kuin se kateuden kohde.

Mustasukkaisuudenkin takana voi olla häpeää. Ihminen pelkää, että hänet hylätään. Hylätyksi tuleminen voi olla niin häpeällistä, että se saa takertumaan toiseen kaikin keinoin.

Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.

Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää.

Häpeää tunteva voi myös olla ylpeä väärällä tavalla. Hän vähättelee puutteitaan. Jos häntä loukataan, hän on niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän välttelee loukkaajaa. Hän rakentaa itselleen suojakuoren ja yrittää näyttää tunteettomalta. Hän ei voi pyytää apua ja näyttää heikkouksiaan. Hän ei luota keneenkään. Ylpeyteen voi sisältyä myös omahyväisyyttä, pöyhkeyttä, turhamaisyytta ja kerskailua. Eikö olekin huojentavaa ajatella, että tuollainen ihminen on oikeasti ihan tavallinen tunteva ihminen? Hän vain on rakentanut häpeälleen vihamielisen suojakuoren. Ehkä hän itkee yksin salaa jossain yksinäisyyttään? Ajatelkaapa sitä.

Kirjassa tuli ilmi myös se, että mikä ero on häpeällä ja syyllisyydellä. Kun tuntee syyllisyyttä jostain tekemisistään, tunne kohdistuu tekoon. Mutta kun häpeää jotain virhettään, tunne kohdistuu koko persoonaan. Tuntee olevansa täysin huono ihminen, kokonaisvaltaisesti kelpaamaton. Hän voi tuntea tulleensa ihan toiselta planeetalta, tähdeltä (tuli mieleeni tähtilapset). Hänestä tuntuu, ettei hän kuulu tänne. Ettei osaa käyttäytyä näiden vieraiden ihmisen kanssa. Omanlaisia ei ole. Hän on ainut tällainen erilainen ihminen.

Pahinta mitä häpeä aiheuttaa on masennus, uupumus ja mielenterveysongelmat sekä kaikenlaiset riippuvuudet. Monen loppuunpalamisen takana on häpeä. Yritetään liikaa. Ei tunnusteta sitä, ettei pysty tai jaksa (hävettää liikaa hakea apua ajoissa).

Häpeä syntyy lapsuudenkokemuksista. Taas tulee esille se seikka, että kuinka tärkeää lapsen on tuntea olevansa RAKASTETTU ja HYVÄKSYTTY sellaisena kuin hän on. Kuinka monta lasta kasvatetaan häpäisemällä? Häpeää siirretään sukupolvelta toiselle. Ihminen kasvaa siihen harhaluuloon, ettei kelpaisi sellaisena kuin on. Lisäksi koulussa voi joutua koulukiusatuksi. Töissä voi joutua myös kiusatuksi ja syrjityksi. (Onkohan sellaisia helpompi kiusata, jotka jo valmiiksi häpeävät itseään?) Syrjääntyminen aiheuttaa valtavaa häpeää. Miksi ei kelpaa muille? Kestää usein koko elämän päästä siitä harhakuvasta eroon!

Tunnenko minä tuollaista syvää häpeää? Olen tehnyt töitä kohta vuoden sen eteen, että pääsisin eroon kiltin tytön syndroomasta ja osaisin arvostaa itseäni. Osaisin olla sellainen kuin olen. Olen tullut jo pitkälle. Tehnyt isoja ratkaisuja. Mutta vieläkin huomaan häpeän nousevan jostain syvältä.

Joskus kierin itsesäälissä, kun tunnen oloni yksinäiseksi ja orvoksi (häpeän sitä).

Joskus olen ylimielinen, välinpitätön ja itsekäs, viittaan kintaalla sellaisille asioille, joita minun ihan oikeasti pitäisi suorittaa, mutta koen olevani niissä tosi huono (häpeän huonommuuttani, mutta helpompi olla ylpeä). Kirjassa sanottiinkin, että on jotenkin hyväksyttävämpää luovuttaa jo alkumetreillä omasta tahdosta, kuin yrittää hulluna ja silti epäonnistua. (sitten kuitenkin hävettää olla luuseri...)

Joskus häpeäni muuttuu vihaksi ja raivoksi, jota en osaa edes määritellä. (häpeän kai jotain tilannetta ja itseäni niin, että minusta vain tulee äkäinen)

Joskus häpeäni muuttuu välinpitättömyydeksi muita ihmisiä kohtaan ja kuvittelen olevani seurassa yksin. Etenkin jos minusta tuntuu, että en osaa käyttäytyä tai muuten häiritsen ihmisiä. Välttelen katseita ja olen kiireinen. (häpeää kai siellä takana jossain on)

Mutta yhä harvemmin tulee noita "kohtauksia". Yhä enemmän pystyn katsomaan ihmisiä silmiin, sanomaan suoraan asiat, olemaan oma itseni. Tunnen rakkautta itseäni ja muita kohtaan.

Nyt tämän kirjan ansiosta taas pystyn tunnistamaan jotain asioita sisältäni. Olinkin miettinyt viime aikoina, että miksi suutun joskus aivan liian helposti vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Mistä se viha tulee? Ensimmäinen askel pois häpeästä on sen tunnistaminen.

Lisäksi haluaisin luottaa ihmisiin enemmän ja uskaltaa rohkeasti ottaa kontakteja (muuallakin kuin netissä). Yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Kutsua tuttavia kylään. Mutta pelko torjunnasta ja oman elämän häpeä (koti sekaisin, sisustus on mitä on, en ole mikään loistoemäntä, ei ole kuitenkaan yhteisiä puheenaiheita, ei ne kuintenkaan minua ymmärrä jne) jarruttaa sitä. Siirrän ja siirrän kontaktien ottamista. Lopulta huomaan, että olen taas ollut erakkona vaikka kuinka kauan.

Minulla siis roikkuu vielä jostain narusta se häpeän viitta. Raahaan sitä mukanani. Täytyy siis muistaa taas olla itseään kohtaan vieläkin armollisempi ja antaa itselleen vieläkin enemmän anteeksi. Olla rohkempi ja eikä pelätä epäonnistumisia. Mutta häpeästähän ei voi päästä koskaan täysin eroon. Se on yksi ihmisen tunne. Siitä on myös hyötyä. Sitähän voisi käyttäytyä vaikka kuinka päättömästi, jos ei häpeäisi mitään!

Tässä siis tämmöinen tunnustusviesti pitkästä aikaa...

Oikeastaan tuntuu hyvältä. Eikä hävetä! ;)