ValokuvaTorstai: valinnan vaikeus

Tuntematonta törmää alas? Kannattaakohan?

ValokuvaTorstain aiheena valinnan vaikeus.

RunoTorstai: valinnan vaikeus

Ihanan elämäni surkeus


Pakkassumu leijuu maapallon päällä, kävelyretkeni lumisella soratiellä auringon paistaessa himmeästi suoraan kasvoilleni, saa ajatukseni keveiksi, askel lentää, hetki on maailman paras, aurinko on kuin vastakuoriutunut haaleankeltainen lämmin kananpoikanen ohuen pitsiverhon takana, paluumatkallani huomaan ojassa makaamassa kuolleen ruskeankirjavan omituiseen asentoon jäätyneen ja kangistuneen varpusen, murehdin kaiken pysymättömyyttä ja järjettömyyttä kiinnikuoroutuvien seinien imaistessa minut takaisin sisään, minut syleillään liikkumattomaksi piententyvien ikkunoiden vinkuessa kasvavan paineen tahdissa, jälleen kaiken kääntyessä nurinpäin ja maapallon vaihtaessa napaisuuttaan, lähden katsomaan miltä aurinko tänään näyttää.

********

RunoTorstaissa aiheena valinnan vaikeus.

Uusi blogi!

Minulle tuli tarve luoda uusi blogi.

Sen nimi on Heidin kirjastokassi. Kyseessä on pieni lukupäiväkirja. Nimi on kirjastokassi, koska olen kirjaston suurasiakas. Tänäänkin raahasin kotiin ison kauppakassillisen kirjoja.

Ei ole tarkoitus kirjoittaa pitkiä ja ikävystyttäviä arvosteluja vaan sanoa kaikki lyhyesti ja ytimekkäästi. Haluan itse pitää tallessa ja muistissa sen, mitä olen lukenut. Siksi voisi riittää jopa sanat: tykkäsin tai en tykännyt yhtään.

Niin, tiivistäminen olisi päämääränä. En tiedä miten käytännössä se onnistuu.

Missä olen ollut?

Vietän parhaillaan perjantai-iltaa keittiössä, läppärini ääressä. Astianpesukone hurisee. Lapset nukkuvat. Ulkona on pimeää. Käyn kirjautumassa Facebookiin, ei mitään uutta. Podenko jo Facebook-uupumusta? Luen blogeja, onko ihmiset hiihtolomalla? Käyn kirjautumassa keskustelupalstalle, ei sielläkään mitään innostavaa. Sitten taas kirjaudun Facebookiin... huoh, oikeasti pitäisi mennä nukkumaan.

Mutta kun on perjantai-ilta ja huomenna on vapaapäivä. Haluaisin vähän pitää hauskaa perjantai-illan kunniaksi. Mutta miten? Aikuisen ihmisen on aika säälittävää roikkua netissä näin paljon.

Tiistai-iltana oli sentään kivaa vaihtelua. Olin Nukulla (joka onkin nykyään Valve...hämmentävää) katsomassa runoesityksiä. Näin taas tuttuja runoihmisiä ja sain nauraa. Juttua ja iloa riitti. Ja Angelit esiintyivät. Oi, että! Ihanaa joikhaamista. Eivät olleet tosin enää Angelin tyttöjä.. (olivat realisteja, naisiahan heistä on kasvanut). Yleisökin sai yhdessä välissä joikhata.

Kai se on "annettava periksi" ja mentävä nukkumaan. En jaksa lukea mitään kirjojakaan nyt.

Soitin sentään tänään iltapäivällä yhdelle ystävälleni, joka on myös äiti. Sain voimaa naispuheesta. Kiitos siitä. :) Jotenkin on parantavaa keskustella oman sukupuolen edustajan kanssa ja vieläpä sellaisen, jonka kanssa on samalla aaltopituudella. Sitä kaipaa aina välillä tai siis aina... mutta sitä yrittää löytää korvaavia toimintoja ystävien läsnäolon puutteeseen (esim. netti).

Niin, mutta ajatella. Noista tytöistäni, pikkunaisista, kasvaa pian isoja tyttöjä ja naisia, jotka täyttävät kodin vieläkin enemmän tyttöpuheella, kikatuksella, naurulla ja kirkaisuillakin välillä.

Astianpesukone hyrrää vieläkin tuossa. Pian se hiljenee. Naps. Yht'kkiä on aivan hiljaista.

Sammutan valot ja hiivin nukkumaan.

Huomenna on taas uusi päivä.

ValokuvaTorstai: Jotain rajaa!

Kuva on otettu Virpiniemessä. Tässä näkyy monta pintaa.
Pintojen välissä on raja. Lumi on sammalleen ja jäkälän päällä.
Seuraavassa kerroksessa on hienoa hiekkaa.
Hyvin syvältä löytyy savea tai kalliota.
Kun maankuori loppuu, voisimme porautua maan vaippaan.
Jatkaa niin kauan, että rajat loppuisivat ja
pääsisimme ytimeen.
Ihan niin kuin siinä elokuvassa Core.
Mutta pitäisi noilla tieteisleffoillakin olla jotain rajaa...

***********

Valokuva Torstain aiheena Jotain rajaa!

RunoTorstai: Jotain rajaa!

10 pientä kiveä

minulla on korissani 10 kiiltävää kiveä
aurinko heijastuu niistä kauniisti
mutta jokin huolestuttaa minua
siispä tarkistan kauniit kiveni

yhdessä on särö, se täytyy heittää pois

toisessa ja kolmannessa on likatahra
yritän pestä ne pois, tuloksetta

neljäs kivi on liian suuri
ja viides liian pieni
siirrän ne syrjään

kuudes on väärän muotoinen
seitsemäs on väärän värinen
kahdeksas on liian kevyt
yhdeksäs on liian painava

jäljelle jäänyt kymmenes kivi on kaunis
liian kaunis ja täydellinen

heitän senkin pois

nyt minulla on tyhjä kori
aurinko paistaa edelleen kauniisti
eikä mikään enää huolestuta minua

paitsi ehkä se
että korini on ihan tyhjä

*************
RunoTorstaissa aiheena Jotain rajaa!

Lasten suusta jälleen kerran

Minun 7-vuotias tyttäreni, sisarusparven vanhin, sanoi taas jotain mieleenpainuvaa viime viikolla matkalla kotiin päiväkodista:

"Ihminen ei ole oikeasti koskaan yksin, koska hänellä on mukana aina oma varjo."

"Todella hyvin sanottu!" suorastaan kiljaisin ratin takaa ja jäin miettimään lauseen filosofisia syvyyksiä.

Kirjoitan tämän nyt tänne ylös, etten unohtaisi sitä.