Tänään kuulin, silloin luulin,
kuulin, etten tarvitse,
silloin luulin, että tarvitsen.
Nuorempana sitä luulee kaikkea,
vanhempana kuulee, läheltä,
sisältä, sisältä sydämestä.
Joku siellä, josta kuulin,
ei olisi sinne mahtunut,
se oli tullut täyteen,
täyteen tarpeetonta, luultua.
.....
Katkelma runosta Tänään kuulin (s. 58)
Sain käsiini Jorma Piipon neljännen runokokoelman, jonka nimi on Auringon silta (2009, 102 s.). Jorma Piippo on oululainen runoilija ja kirjailija, joka on julkaissut kaikki kirjansa omakustanteina. Kirjoja voi tilata hänen nettisivujensa kautta.
Nykyisin kiinnostun enemmän omakustanneista ja pienkustantamojen runoteoksista kuin suurten kustantamojen runokokoelmista. Tämäkään omakustanne ei tuottanut minulle pettymystä, kuten monet uudet merkkikustantamojen teokset, joiden maailmaan en tunnu pääsevän sisälle. En ymmärrä niitä. Tuntuu kuin ns. muotirunous olisi kompastunut hienojen sanayhdistelmien ja muodon kauneuden äärimmilleen venyttämisen ansaan sisällön kustannuksella.
Jorma Piipon runokokoelma Auringon silta sisältää rehellistä miehen puhetta, jonka vahvuus ja ehkä välillä heikkouskin on samana toistuva rytmi ja sanojen toisto. Runon minä voi olla nainenkin, mutta minä kuulin miehen äänen lukiessani runoja. Parhaimmillaan runot toimivat kuin mantra. Lukukokemus johtaa meditatiiviseen tilaan. Huonoimmillaan toistaminen ja saman rytmin pitäminen on väsyttävää.
Nämä runot sopisivat erittäin hyvin ääneen luettaviksi, esitettäviksi lavarunoutena. Jokaisella runolla on ydin. Niissä on kysymys ja sanoma. Niissä kaari. Alku ja loppu.
Runon minä on lähes jokaisessa runossa henkilö, joka on jossain tilassa ja antaa ajatusten tulla lakkaamattomana ryöppynä, mutta ajatus katkaistaan johonkin kohtaan. Runot eivät ole hirvittävän pitkiä tai kovin lyhyitä. Runojen ja säkeiden pituudet toistavat samaa rytmiä.
Runon minä tarkkailee ja ihmettelee. Hän seisoo soratiellä ja pölisee yhdessä tien kanssa. Hän on junassa ja katsoo maisemia. Hän on kotona, sairaalassa tai pihalla. Kaikkialla missä tavallinen ihminen voi olla. Vuodenajat ja luonto ovat vahvasti runoissa esillä. Aika, elämä, hetket, yksinäisyys, suojasää, eilinen, nuoruus, aamujumppa, toinen ihminen, arki ja polut.
Kolmessa runossa runon minä on joku muu. Yksi on Silkkikukka, jossa silkkikukka puhuu. Toinen on Pieni vielä olen (Matilda vauvalle), jossa pieni vauva katsoo maailmaa ja juttelee papalle, mummolle. Kolmas muista runoista erottuva runo on Sinisilmäistä. Siinä katsotaan kaukaa tai ylhäältä sinisellä maalattua rintamiestaloa, sifonkihuivista mummoa, vaaria ja vaarin poikaa: sähkömiestä, ja järvessä on sorsia. Runo nousee esille yllättäen ja rikkoen rytmin.
Runokokoelman muusta tunnelmasta kertoo hyvin tämä katkelma runosta Mitä tahdot? (s. 50)
Mitä sinä tänään tahdot,
sitä sinulta kyselen.
Tahdotko, että yleensä kyselen,
sinulta näin utelen.
Olenko utelias, kun utelen,
uteliaaksi tullut olen?
En minä miksikään ole tullut,
tällainen olen ollut,
ollut jo melko kauan.
Utelias en ole koskaan ollut,
enkä sellainen tule olemaan.
Kyselevä olen aina ollut,
kyselevä tulen kai olemaan.
......
Suosittelen rohkeasti muitakin tutustumaan paikallisten runoilijoiden tuotantoon. Tähän ja moneen muuhun.
