Kaaosteoria

Kun laitat pienen marmorikuulan pyörimään eteenpäin lattialle, tiedätkö mihin se päättyy? Voit ehkä päätellä lattian kaltevuudesta ja lähettämisvoimasta sen. Kun teet saman testin 10 kertaa samalla tavalla, niin päätyykö tuo kuula varmasti samaan paikkaan huonetta?

No, ei varmana. Sillä et voi koskaan tehdä tuota testiä uudestaan täsmälleen samalla tavalla. Aina jokin asia muuttuu. Muistattehan? Ette voi astua samaan virtaan kahdesti.

Ulkona sataa vettä. Hietikko on kurainen ja pehmeä. Hiekka tunkeutuu lenkkareiden rakoihin ja salaa varisee autoon, hiipii varkain lattioille. Hiekka on elävää. Se rahisee sukan alla. Pistelee paljaita jalkapohjia. Hiekka ryömii lopuksi lakanalle ja nipistelee nukkujan selkää.

Miksi minä tällaisia mietin?

Ihmiset käyttäytyvät usein todella vanhan kaavan mukaan, joka kuitenkin yllättää joka kerta. Ihminen on kuin pieni marmorikuula tai hiekka. Vasta jälkeenpäin voi päätellä jotain. Mutta ennustaa ei voi. Ennustaminen on mahdotonta.

Mutta me ihmiset kuitenkin koko ajan yritämme ennustaa ja ennakoida. Kaikkein edistynein olemisen muoto on tarkkailla tätä hetkeä. Olla läsnä tässä hetkessä ja vain odottaa seuraavaa hetkeä. On vaikeaa olla päättelemättä mitään tulevaisuuden tapahtumista, koska se on ihmisen luonto ja vietti. Olla varuillaan.

Kärpänen lentää tuossa tietokoneeni vierellä. Nyt se laskeutui kännykkäni päälle. Nyt se meni luokkatoverini tietokoneen sivuseinään istumaan. Nyt se palasi takaisin pöydälleni. Mihin se seuraavaksi lentää ja miksi?

Niinpä tietenkin

Addinaisen blogista huomasin persoonallisuustestin.

Minä sain tämän tuloksen:

"Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen."

Olen sanaton...

Essee ennakkoluuloista ja avoimesta mielestä

Kirjoitin tuonne Kirjoittamalla-blogiin tämän esseen. Esseitähän nämä tällaiset blogikirjoitukset ovat? Eivätkö olekin?

Mukava oli kirjoittaa vaihteeksi tuollaista. Olen kirjoitellut fictiota, runoja ja novelleja niin usein.

Innoittajana toimi eräs nykyaikainen buddhalaisuudesta kertova kirja ja tämän päivän tapahtumat koulussa. Esittelen kirjan sitten kun olen sen kokonaan lukenut.

Vailla sisältöä

Tässä postauksessa ei ole ainakaan aluksi mitään sisältöä. Kirjaimia vain peräkkäin. Ilmoittelen teille ja itselleni, että olen täällä. Minä olen. Kyllä.

Tällä viikolla käsikirjoittamisen opinnot jatkuvat auditoriossa. Kumma auditorio. Elokuussa sieltä meinasi loppua happi. Nyt siellä on kylmä. Mitä tapahtuu talvella?

Mikä on suuntani? Mitkä ovat unelmani? Minun pitäisi tehdä itselleni uusi ja innostava aarre- eli unelmakartta. Ihan totta. Nythän on hyvin moni unelmani saavutettu. Enhän voi jäädä tyhjän päälle. Vai voinko?

Kertokaapa te omista unelmistanne hieman. Saadaan vähän kommentointia tänne blogiin vaihteeksi.

Matkan jälkeen

Emme tainneet paljon erottua Jyväskylän ihmismassasta. Ryhmämme hajaantui heti ensimmäisen museon jälkeen. Taisin olla ainut joka itseasiassa kävi Alvar Aalto -museossa.

Minäkin häivyin omille tielleni. Taiteesta, ympäristöstä ja ilmapiiristä on paras nauttia yksin. Voi itse päättää tahdin ja tiet. Voi istua penkillä yllättäen kirjoittamaan havaintoja luonnoskirjaan. Miltä kuulostaa ja tuntuu kun kävelee kadulle pudonneiden keltaisten vaahteranlehtien päällä? Ainakin ne tuoksuivat samalle kuin se lapsuuden lehtikasa, jonka äiti haravoi pihalle ja johon minä innolla hyppäsin, kasvoilleni, kokonaan ja upposin sinne.

Istuin yksin ruokaravintossa ja tarkkailin kadulla kulkevia ihmisiä, kuuntelin kuinka nelikymppiset luokkakokousosallistujat kikattivat naapuripöydässä, huomasin kohteliaan tarjoilijan persoonallisen ärrävian, kirjoitin luonnoskirjaani siitä miltä tuntui, kun oranssiin sadetakkiin pukeutunut munkki hyökkäsi kävelykadulla kimppuuni kuin puhelinmyyjä ja lähes suuttui minulle torjuttuani hymyillen hänen myyntiyrityksen.

Enemmän valokuvia ja tietoa olen ladannut tänne. Tuo ylimmäinen kuva on Keski-Suomen museosta. Kun näin tuon vessainstallaation siellä museossa, nauroin erittäin sydämellisesti. Oma vessani on jo museoitu! Tuo on lähes tarkalleen kopio vessastamme. Amme on vain meillä isompi ja kaakelit ovat valkoiset... Oli tuolla museossa ihan järkevääkin katsottavaa. Ihastelin maisemavalokuvanäyttelyn panoramakuvia.

Mukava reissu. Suomessa on paljon nähtävää, kun oikein tarkkaan katselee.

Varoitus Jyväskylään!

Jos näette huomenna epämääräisen porukan kulkevan Jyväskylässä esim. Alvar Aalto Museossa, niin älkää säikähtäkö ja soittako poliisille, he ovat vain Limingan taidekoululaisia tutustumassa kaupungin taidetarjontaan.

Minäkin ilmoittauduin mukaan retkelle. Mukavaa piristystä! Taidetta ja ideoita (sekä bussissa istumista... jeee).

Toivottavasti ilma on yhtä kaunis ja syksyinen kuten tänään.

Sumua

Eilen oli Oulussa sumua, usvaa, pilveä, taikaa tai jotain.

Kirjoitin siitä tuonne toiseen blogiin.

Nyt meillä on taas lukutorstai. Meillä on vieraileva tähti kommentoimassa kirjoituksiamme. Essi on Helsingissä. Sitä oppii aivan ihanasti siitä, kun toiset lukevat tekstiä ja sanovat rehellisen mielipiteensä. Mikä on hyvää, mikä huonoa ja mikä hyppää silmille. Mikä ei kuulu tuohon tai tähän. Sitten minä tietysti itse saan valita sen ketä ja mitä uskon.

Aion kyllä muokata tekstiä vielä uudelleen.

Te varmaan myös haluaisitte lukea noita tekstejä, mitä täällä olen kirjoittanut? Ehkäpä julkaisenkin jonkun novellin blogissani. Sitten kun se on julkaisukelpoinen.

Mies etsii totuutta (ja nainen löytää sen)

Ihan pakko oli heittää tuommoinen kevennys tuohon otsikkoon. Hih. Löysin GS:n kautta tuoreen blogin nimeltä Mies etsii totuutta. Sitä pitää kolmikymppinen isossa kaupungissa asuva mies, joka luokittelee itsensä tieteellisesti ja hieman buddhalaisesti ajattelevaksi agnostikoksi. Näin hän itseään kuvaa. Ajattelin ryhtyä seuraamaan sitä, kun hän etsii totuutta.

Ihmiset etsivät totuutta. Mutta löytyykö se koskaan? Nyt muistankin hyvän mietelmän tähän tilanteeseen.

Älä sano "Olen löytänyt totuuden", vaan "Olen löytänyt yhden totuuden".

Kahlil Gibran

Suosittelemani luovuuskirjat

Tässä kaikki lukemani luovuuskirjat:

• Julia Cameron "Tie luovuuteen" 12 viikkoa kestävä henkinen matka sisimpään. Minä kävin sen tammi-maaliskuussa 2006. Nyt olen taidekoulussa. Niin tehokas se on! Lähdin matkalle ja olen sillä edelleen.
• Julia Cameron "Tyhjän paperin nautinto" jatkaa samalla tiellä. Miten poistaa tyhjän paperin kammo ja tehdä siitä nautinto? Miten poistaa henkiset esteet?
• Claes Andersson "Luova mieli" kertoo luovasta prosessista ja kirjailijan ammatista. Kirja on mukava lukea vaikkei itse olisikaan kirjailija.
• Risto Ahti ja Markku Toivonen "Runouden kuntokoulu" kirja on vielä minulla kesken. Innostaa runoilemaan ja lukemaan runoja!

Pitäisi lukea:

• Natalie Goldbergin kirjat. Ne eivät koskaan ole kirjastossa. Yksi treenikirja näyttäisi olevan meidän opettajalla. Ehkäpä häneltä saisi sen lainaksi...

Oliko tässä kaikki vai joko olen jonkun oppaan jo unohtanut?

Hailuodossa sunnuntaina

Hailuoto Marjaniemi 2
Originally uploaded by Hahmo.

Kävimme siis eilen Hailuodossa katsomassa maisemia. Latasin muutaman kuvan frickr:n. Ei siellä ollut niin kylmä kuin kuvista voisi luulla. Kyllähän siellä suolainen tuuli puhalsi ja meri kohisi, mutta se ei vielä ollut sellainen luihin menevä pureva viima. Piristävä reissu!

Perjantaisiivous

Uudistin hieman tuota Suosittelen-listaa. Poistin hiljaisempia ja lisäsin luovuuteen jollain tavalla liittyviä blogeja.

• Madame K ja luova hulluus -blogia kirjoittaa kirjoittamisen ammattilainen. Näin olen käsittänyt. Minä pidän hänen tyylistään kirjoittaa. Tekstiä on mukava lukea.
• Kynä kädessä -blogin omistaa Leonoora. En osaa oikein määritellä tätä. Blogi-infossa lukee ainakin elämä, kirjallisuus, kirjoittaminen.
• Addinainen on ihan varmasti erittäin luova ihminen!
  

Ikuisia runoja

Sinua kaipasin
luulin niin

sinua itkin
luulin niin

itteäni
mie kaipasin
tiän sen

itteäni
mie itkin
tiän sen

sinua ei olekhaan
miehän olen sie.

Kaisa Halmkronan "Salarakhaus" kirjasta kokoelmasta nimeltä Napakoru (Myllylahti)

Luin eilen illalla Kaisan esikoisrunokokoelmasta runoja miehelleni iltasaduksi. Luin Napakoru-kokoelmaa, joka kertoo itsen löytämistä. Kyllä, juuri siitä itsen löytämisestä. Voin vain nyökytellä päätäni runoille ja hymyillä. Kirjassa on myös Salarakhaus-osio, jossa kerrotaan kielletystä rakkaudesta.

Kaisa oli ensimmäisellä luovan kirjoittamisen linjalla Limingassa viime vuonna. Meidän linjahan ei ole mitenkään vanha. Limingassa kuvataiteita on opetettu paljon kauemmin. Kaisa on myös ensimmäinen oppilas, joka on julkaissut esikoisteoksen. Siis luovan kirjoittamisen linja todella synnyttää julkaisevia taiteilijoita! Kaisassa kyllä on jotain mystiikkaa ja voimaa, jonka avulla hän varmasti olisi julkaissut muutenkin jotain jossain muualla...

Kaisa on Kolarista ja kirjoittaa sen perän murteella. Kaunista. Hyvin vanhaa ja ikuista viisautta kolarilaisittain. Tuli heti mieleeni, että myös GS ja Sahrami pitäisivät noista runoista. Olematonkin pitäisi. Siis hän, joka piti kerran zeniläistä viisautta tarjoavaa blogia. Sitten hän hävisi. Kaipa hänen tehtävänsä oli suoritettu?

Ihmettelette nyt, että mitä muuta tuossa yläkuvassa on? Siinä on meidän omalaatuinen zenpuutarhamme. Mieheni toi nuo isot kivet Ruotsin Lapista kirkasvetisen joen pohjalta. Pidin tuosta tuliaisesta. Ne ovatkin erityisiä kiviä.

Jatkan tänä iltana lukemista.

Käsikirjoittaminen

Meille opetetaan tämän viikon käsikirjoittamista. Opit pohjautuvat Aristoteleksen viisauksiin! Ei siis mitään uutta auringon alla.

Tutkinpa hieman muistiinpanojani...

Aristoteles on todennut, että tarina ei ole ihmisten jäljittelyä vaan toiminnan jäljittelyä. Tarinan hahmot ovat saatava toiminaan ja liikkumaan.

Nyt olemme oppineet, että tarinalla pitää aina olla pääväittämä. Kuningasajatus. Niitä ei saa olla monta. Pääväittämä on se, mitä tarinalla halutaan kertoa. Pitää tehdä siis valinta. Päähenkilöllä on oltava jokin tahdonsuunta ja tietysti mukana on konfikteja ja ristiriitoja. Jokin tai joku estää päähenkilöä menemästä tahdonsuuntaansa kohti. Lopulta tapahtuu muutos. Tottakai.

Tarinan on loputtava katharsikseen. Mikä on tarinan opetus? Siitä aiheutuu lukijalle tai vaikkapa elokuvan katsojalle helpottava tunne. Käsikirjoittalla on siis eräänlainen maailmanparantava tehtävä.

Tämä on siis ensimmäisen päivän anti ja vasta pintaraapaisu aiheeseen. Nyt lähden koululle katsomaan käsittääkseni jotain elokuvaa. Tutkimme sen tarinan muotoa. Löytyykö siitä nuo kaikki elementit?

Vihan hallinta

Viha ei koskaan lopu vihalla. Ainoastaan rakkaus voi sen parantaa. Tämä on ikuinen, muinainen elämän laki. Buddha

Muistatteko elokuvan Anger Management? Siinä omituinen terapeutti (Jack Nicholson) yrittää opettaa erästä nössöä (Adam Sandler) hallitsemaan vihaansa. Itse asiassa terapeutti oli paljon hullumpi kuin potilas...

Tuosta elokuvasta jäi mieleen sen nimi. Vihan hallinta. Voiko sitä oikeasti hallita?

Eräällä buddhalaisella sivustolla sanotaan suunnilleen näin: Vihasta pitäisi olla tietoinen, mutta sen pitäisi antaa mennä ohi ilman tekoja (voi käyttää apuna mantroja). Kärsivällisyyttä pitäisi myös kasvattaa. Pitäisi muistaa syy ja seuraus. Epämieluisalle tunteelle ei pitäisi antaa lisää energiaa.

Muita kuulemiani keinoja ovat laskea yhdestä kymmeneen tai poistua tilanteesta jonnekin muualle. Siis jos tilanne on se mikä nostaa vihan pintaan tai huoneessa on henkilö joka aiheuttaa vihan nousua.

Mutta vihan tukahduttaminen ei ole suotavaa, koska painekattilalla on taipumusta täyttyä ja räjähtää. Vai onko niin? Onko tuokin vain jokin klisee? Onko se tekosyy räjähdellä? Voi selitellä, että on pitänyt jotain niin kauan sisällä, että ei enää pystynyt hillitsemään itseään.

Väsymys, viha, suuttuminen, verensokeri ja raivo myös usein yhdistetään keskenään. "Suutuin niin helposti koska olin liian väsynyt." "Tulen huonolle tuulelle, jos en saa ajoissa ruokaa." Niin sanotaan. Sen näkee kyllä lapsia katsoessa, että mitä väsyneempi ja nälkäisempi lapsi on, sen äkäisempi hän on (riehutaan, poljetaan jalkaa, paiskotaan esineitä, huudetaan). Joillakin samat lapsenomaiset tavat ovat käytössä aikuisenakin. Kuinka paljonhan tuostakin on mallikäyttäytymistä ja paljonko synnynnäistä persoonallisuutta? Vaikka kuinka yrittää toimia toisin kuin ennen ihminen vain toistaa itseään, taas ja taas, taas...

Minä olin puoli tuntia sitten raivoissani ja vihainen. Olin liian kovaääninen. Minun äänenvaimennin menee joskus epäkuntoon. Ihan turhaan mesosin. En pidä huutavasta itsestäni, eikä kai kukaan muukaan. Muutenkin suhtaudun liian vakavasti huutaviin, kovaäänisiin ihmisiin. Lapsuudenkotona oli niin hiljaista ja rauhallista, että aina kun joku huusi, se oli vakava paikka! Yleensä huutaja olin minä tai isäni. Minulla ei ole yhtään muistikuvaa huutavasta äidistä, omituista. Luin jostain parisuhdekirjasta aikoinaan (taisi olla Kaikki se rakkaus sinulle kuuluu), että sillä kuinka hiljainen tai kovaääninen perhe on, on merkitystä siinä kuinka oikein käsitämme toisten käytöstä. Tunnen perheitä, joissa huutamalla keskustelu on tapa ja varmaankin siellä hiljaisuus olisi vakava paikka.

Kiivastumiseni johtui siitä, että vaadin itseltäni liian paljon suorituksia vähäisten yöunien jälkeen. Enkä ole syönyt tänään kunnon ruokaa. Silloin pitäisi ottaa mahdollisimman rennosti. Se tosin ei ole aina ollenkaan mahdollista...

Minä en tiedä kysymykseen vastausta. Siksi kai ryhdyin asiaa pohtimaan. Tiedättekö te vastauksen? Miten te hallitsette vihaanne? Tai paremminkin sitä miten näytätte vihanne muille? Tiedän, että varmasti joskus olette vihaisia tai jopa raivoissanne. Vai asutteko te sellaisessa perheessä, jossa ei koskaan riidellä tai oletteko niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan raivostu?

Ensimmäinen uusi posti

Hyvää syyskuuta kaikki!

Toivottavasti en säikäyttänyt ketään, kun tyhjensin vanhan blogini? Rita? Kaatuiko kahvikuppisi?

Kello on jo puoli yksi, yöllä. Minun ihan oikeasti pitää nyt mennä nukkumaan. Hullu urakka, mutta joskus pitää tehdä niin. Muuttaa ja tyhjentää varastot. Katsoa mitä kannattaa säilyttää. Heitänkö vanhat sanomalehdet pois, siirränkö varastoon vai annanko niiden kertyä keittiön lehtitelineeseen?

Mutta tämä tietää teillekin töitä. Joudutte nyt linkittämään ja tilaamaan blogin uudestaan. Blogi-infon osoite löytyy tuolta vasemmalta.

Jännä nähdä nyt mihin suuntaan tämä blogi muotoutuu.

Hyvää yötä! :)

Näyttääkö minulta?

Uusi profiilitunnukseni vain...

Elokuu2006: Pieni paljastus

Ajattelin, että teistä on varmasti miellyttävämpää lukea opiskelijan karusta elämästä, jos tiedätte missä opiskelen.

Opiskelen Limingan taidekoulussa luovan kirjoittamisen linjalla. Meillä on oma blogi. Niin, paljastan senkin uhalla, että selvitätte loistavalla päättelykyvyllä oikean nimeni ja bongaatte minut linjan blogin tulevista kuvista. Nyt siis laitan jo kirjailijapersoonani vasemman jalan kaapista ulos. Loput kehosta jää vielä kaappiin.

Tuossa on muuten tulevan vuoden opintosuunnitelma. Tiedätte vähän mitä puuhailen jatkossa. Eikös ole mukavaa, kun kaikki löytyy nykyisin netistä?

Ylläolevassa kuvassa ei ole koulun päärakennus eikä asuntolakaan. Kuva on Arboretumista, puupuistosta, jonne kävelemme huomenna pienelle retkelle uutta luovuutta imemään. Minä olen käynyt siellä pari kertaa ja miellelläni käyn uudestaan. Otan kameran taas mukaani.

Kirjoittelemisiin! :)

Elokuu2006: Kyllä nyt hävettää!

Eipäs hävettäkään. Ainakaan tämä ei hävetä. Sain nimittäin vihdoin luettua Ben Malisen "Häpeän monet kasvot" -kirjan. (Malisen kotisivut) Kylläpä se kirja oli täynnä häpeää ja kokemuksia häpeästä. Kun luki kirjan esimerkkejä niin tuntui, että voiko tosiaan häpeä omasta itsestä olla niin monen tunteen takana. Siis usein on, mutta ei aina.

Miltä tuntuu elämää kahlitseva häpeä? Syvää häpeää tunteva ihminen ei uskalla näyttää omaa aitoa itseään toisille. Hän häpeää sitä mitä hän oikeasti on ja uskoo, ettei kukaan rakastaisi häntä, jos tietäisivät totuuden. Häpeävä siis pitää sisällään suurta salaisuutta.

Itseään häpeävä voi tuntea, ettei kuulu joukkoon, on erillinen, ulkopuolinen, kukaan ei ymmärrä. Hän voi ottaa rooleja, jotta pääsisi eroon häpeästä. Mutta häpeä vain piiloutuu syvemmälle ja muuttuu.

Häpeä voi muuttua vihaksi. Siis syytetään muita, kun ei haluta tai pystytä näkemään sitä malkaa omassa silmässään. Häpeä on liian vaikea tunne kokea. Helpompi on vihata ja syyttää muita (voi myös vihata itseäänkin). Esim. ajetaan ylinopeutta ja saadaan sakot, mutta suututaan takapenkillä oleville perheenjäsenille, että se oli HEIDÄN vika kun "pakottivat" henkilön ajamaan liian lujaa.

Itseään häpeävä voi myös olla kateellinen. Kateellinen hakee parempaa oloa itselleen ilkeilemällä ja piikittelemällä. Kateus syntyy vertailemalla. Itseään häpeävä tuntee itsensä huonommaksi kuin se kateuden kohde.

Mustasukkaisuudenkin takana voi olla häpeää. Ihminen pelkää, että hänet hylätään. Hylätyksi tuleminen voi olla niin häpeällistä, että se saa takertumaan toiseen kaikin keinoin.

Itseään häpeä voi kieriskellä myös itsesäälissä. Helliä niitä häpeän tunteita surkuttelemalla omaa oloaan, mutta ei tee mitään asian eteen.

Häpeää tuntevasta voi tulla myös liian kiltti. Hän ei halua loukata ketään, ei halua kenenkään olevan vihainen hänelle. Taustalla on taas se hylkäämisenpelko ja se, ettei hänestä pidetä, jos hän joskus onkin eri mieltä asioista ja vihaisempi. Hän voi siis olla aina se hyväntuulinen ja hauska tyyppi, joka haluaa miellyttää. Hän voi siis hävetä omaa todellista itseään, mitä ei uskalla toisille näyttää.

Häpeää tunteva voi myös olla ylpeä väärällä tavalla. Hän vähättelee puutteitaan. Jos häntä loukataan, hän on niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän välttelee loukkaajaa. Hän rakentaa itselleen suojakuoren ja yrittää näyttää tunteettomalta. Hän ei voi pyytää apua ja näyttää heikkouksiaan. Hän ei luota keneenkään. Ylpeyteen voi sisältyä myös omahyväisyyttä, pöyhkeyttä, turhamaisyytta ja kerskailua. Eikö olekin huojentavaa ajatella, että tuollainen ihminen on oikeasti ihan tavallinen tunteva ihminen? Hän vain on rakentanut häpeälleen vihamielisen suojakuoren. Ehkä hän itkee yksin salaa jossain yksinäisyyttään? Ajatelkaapa sitä.

Kirjassa tuli ilmi myös se, että mikä ero on häpeällä ja syyllisyydellä. Kun tuntee syyllisyyttä jostain tekemisistään, tunne kohdistuu tekoon. Mutta kun häpeää jotain virhettään, tunne kohdistuu koko persoonaan. Tuntee olevansa täysin huono ihminen, kokonaisvaltaisesti kelpaamaton. Hän voi tuntea tulleensa ihan toiselta planeetalta, tähdeltä (tuli mieleeni tähtilapset). Hänestä tuntuu, ettei hän kuulu tänne. Ettei osaa käyttäytyä näiden vieraiden ihmisen kanssa. Omanlaisia ei ole. Hän on ainut tällainen erilainen ihminen.

Pahinta mitä häpeä aiheuttaa on masennus, uupumus ja mielenterveysongelmat sekä kaikenlaiset riippuvuudet. Monen loppuunpalamisen takana on häpeä. Yritetään liikaa. Ei tunnusteta sitä, ettei pysty tai jaksa (hävettää liikaa hakea apua ajoissa).

Häpeä syntyy lapsuudenkokemuksista. Taas tulee esille se seikka, että kuinka tärkeää lapsen on tuntea olevansa RAKASTETTU ja HYVÄKSYTTY sellaisena kuin hän on. Kuinka monta lasta kasvatetaan häpäisemällä? Häpeää siirretään sukupolvelta toiselle. Ihminen kasvaa siihen harhaluuloon, ettei kelpaisi sellaisena kuin on. Lisäksi koulussa voi joutua koulukiusatuksi. Töissä voi joutua myös kiusatuksi ja syrjityksi. (Onkohan sellaisia helpompi kiusata, jotka jo valmiiksi häpeävät itseään?) Syrjääntyminen aiheuttaa valtavaa häpeää. Miksi ei kelpaa muille? Kestää usein koko elämän päästä siitä harhakuvasta eroon!

Tunnenko minä tuollaista syvää häpeää? Olen tehnyt töitä kohta vuoden sen eteen, että pääsisin eroon kiltin tytön syndroomasta ja osaisin arvostaa itseäni. Osaisin olla sellainen kuin olen. Olen tullut jo pitkälle. Tehnyt isoja ratkaisuja. Mutta vieläkin huomaan häpeän nousevan jostain syvältä.

Joskus kierin itsesäälissä, kun tunnen oloni yksinäiseksi ja orvoksi (häpeän sitä).

Joskus olen ylimielinen, välinpitätön ja itsekäs, viittaan kintaalla sellaisille asioille, joita minun ihan oikeasti pitäisi suorittaa, mutta koen olevani niissä tosi huono (häpeän huonommuuttani, mutta helpompi olla ylpeä). Kirjassa sanottiinkin, että on jotenkin hyväksyttävämpää luovuttaa jo alkumetreillä omasta tahdosta, kuin yrittää hulluna ja silti epäonnistua. (sitten kuitenkin hävettää olla luuseri...)

Joskus häpeäni muuttuu vihaksi ja raivoksi, jota en osaa edes määritellä. (häpeän kai jotain tilannetta ja itseäni niin, että minusta vain tulee äkäinen)

Joskus häpeäni muuttuu välinpitättömyydeksi muita ihmisiä kohtaan ja kuvittelen olevani seurassa yksin. Etenkin jos minusta tuntuu, että en osaa käyttäytyä tai muuten häiritsen ihmisiä. Välttelen katseita ja olen kiireinen. (häpeää kai siellä takana jossain on)

Mutta yhä harvemmin tulee noita "kohtauksia". Yhä enemmän pystyn katsomaan ihmisiä silmiin, sanomaan suoraan asiat, olemaan oma itseni. Tunnen rakkautta itseäni ja muita kohtaan.

Nyt tämän kirjan ansiosta taas pystyn tunnistamaan jotain asioita sisältäni. Olinkin miettinyt viime aikoina, että miksi suutun joskus aivan liian helposti vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Mistä se viha tulee? Ensimmäinen askel pois häpeästä on sen tunnistaminen.

Lisäksi haluaisin luottaa ihmisiin enemmän ja uskaltaa rohkeasti ottaa kontakteja (muuallakin kuin netissä). Yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Kutsua tuttavia kylään. Mutta pelko torjunnasta ja oman elämän häpeä (koti sekaisin, sisustus on mitä on, en ole mikään loistoemäntä, ei ole kuitenkaan yhteisiä puheenaiheita, ei ne kuintenkaan minua ymmärrä jne) jarruttaa sitä. Siirrän ja siirrän kontaktien ottamista. Lopulta huomaan, että olen taas ollut erakkona vaikka kuinka kauan.

Minulla siis roikkuu vielä jostain narusta se häpeän viitta. Raahaan sitä mukanani. Täytyy siis muistaa taas olla itseään kohtaan vieläkin armollisempi ja antaa itselleen vieläkin enemmän anteeksi. Olla rohkempi ja eikä pelätä epäonnistumisia. Mutta häpeästähän ei voi päästä koskaan täysin eroon. Se on yksi ihmisen tunne. Siitä on myös hyötyä. Sitähän voisi käyttäytyä vaikka kuinka päättömästi, jos ei häpeäisi mitään!

Tässä siis tämmöinen tunnustusviesti pitkästä aikaa...

Oikeastaan tuntuu hyvältä. Eikä hävetä! ;)

Heinäkuu2006: Tekee sielulle hyvää

(kuva itse otettu, puupökkelö sijaitsee Terttu Jurvakaisen gallerian pihalla)

"Taide on henkistä pääomaa. Taide on elämän laatua. Kun taidetta selitetään, se lakkaa olemasta taidetta. Kun antaa kaikkensa, niin ei menetä mitään. Taiteilija on aina matkalla."

Terttu Jurvakainen (s. 1939)

Suomessa on paljon isoja ja pieniä gallerioita, jotka odottavat vierailijoita. Terttu Jurvakaisen taidegalleria - café sijaitsee Muhoksella. Kävimme siellä sen jälkeen, kun olimme tulleet pois Ruotsista.

Tuolla galleriassa käynti teki sielulleni hyvää. Kauniita ja värikkäitä tauluja. Ihania patsaita ja veistoksia (jostain syystä pidän patsaista). Soliseva "suihkulähde" (vesi ei suihkunnut, se vain virtasi ja solisi..). Kaunista pianomusiikkia kaiuttimista. Sisäänpääsyn hintaan kuului kahvi ja leivos.

Mahtavinta oli se, että itse taiteilija Jurvakainen oli lippuluukulla. Hän möi liput, keitti kahvin ja pyöritti galleriaa! Ihmisläheistä, ihmimillistä. Lisäksi on kätevää, kun voi halutessaan kysyä suoraan häneltä maalauksista, runoista tai näyttelystä.

Se on auki vain kesäisin. Oikeastaan mikäs se mukavampi elämäntapa taiteilijalle? Olla "töissä" galleriassa muutama kuukausi kesällä; maalata ja runoilla talvisin.

Suosittelen tutustumaan tuohon paikkaan, jos vain on mahdollista. Minä ainakin päätin vierailla siellä myös ensi kesänä!

Ps. tässä on arvostelu hänen uusimmasta kirjastaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Etenkin tuon yksinäisyysteeman takia.

Heinäkuu2006: Döderhultarn

Det finns saker, som man ser eller gör eller känner men inte talar om. Jag skulle vilja räkna konsten dit.

Axel Petersson (1868 - 1925)

Näin sanoi aikoinaan eräs taiteilija nimeltään Axel Petersson. Hän eleli Ruotsissa, Oskarshamnin kunnassa Döderhultissa. Häntä kutsutaan sen vuoksi Ruotsissa nimellä Döderhultarn. Hän on rakastettu ja arvostettu kotikunnassaan... nyt. Mutta kuten yleensäkin käy kaikille suurille taiteilijoille, häntä ei oikein ymmärretty alkuaikoina.

Hän veisti taiteensa puusta. Aluksi hän teki kuin kaikki muut. Hioi ne sileäksi hiekkapaperin avulla, mutta sitten hän kai kyllästyi siihen. Päätti tehdä toisin. Hän jätti patsaansa karkeiksi ja kuin keskeneräisiksi. Sellaistahan se oikea elämä on. Ei sileää. Hän kuvasi ihmisiä, eläimiä, arkea ja juhlaa.

Ennen läpimurtoaan hän joutui myymään teoksiaan "Tolvskillingin" arvosta (25 öre), jotta olisi tullut toimeen. Kuulemma polttikin niitä takassa lämpimikseen.

Mutta kun hän osallistui 1909 Tukholmassa pidettyihin karikatyyrikilpailuihin, hänen teoksensa vihdoin huomattiin. Hän veisti sinne teoksia nälkiintyneistä hevosista. Hänen töitään vietiin näytille Pariisiin ja jopa New Yorkiin. Eli kyllä hän ehti kokea myös arvostusta eläessään.

Minä kävin lomani aikana Oskarhamnissa Döderhult-museossa katsomassa noita teoksia. Ei uskoisi, että ne ovat niin vanhoja. Ne ovat niin eläviä ja kertovat niistä asioista, joita ihmiset tekevät, kuulevat ja tuntevat, mutta joista ei puhuta. Kyllä. Sellaisia asioita on edelleen vuonna 2006. Taide itsessään on sellainen asia ja se on myös olemassa kertoakseen niistä asioista, joista ei puhuta ääneen. Sitähän sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuinka paljon kertoo sitten vanha puinen veistos, jota voi katsoa niin monesta eri suunnasta? Voin kuvitella mielessäni kuinka se on ollut aluksi vain palanen puuta. Veistäjä on pyöritellyt sitä kädessään ja miettinyt, mitä sen sisällä on. Pala palalta hän on ottanut irti kaiken ylimääräisen, kunnes jäljelle on jäänyt vain se, mitä tarvitaan. Veistos ihmisestä tai eläimestä.

Hän halusi havahduttaa ihmisiä. Hän halusi näyttää heille, miltä he todellisuudessa näyttivät. Miltä maailma näyttää. Ne eivät siis ole vain hassuja puu-ukkoja. Ne ovat jotain paljon enemmän.

Esimerkkejä:
Hääseurue
Hevosia

Tosin taidetta pitäisi aina käydä katsomassa läheltä, näyttelyssä ja museoissa. Taide pitää kokea. Eikös vain?

ps. olen lomani aikana käynyt useassa museossa ja nähnyt monenlaista taidetta sekä maisemaa. Luvassa on siis ainakin lisää taiteilijaesittelyitä.

Kiva olla taas kotona! Lueskelin tuossa pikaisesti vakioblogejani. :)

Kesäkuu2006: Ohjattu zazen

Osallistuin tällä viikolla elämäni ensimmäisen kerran ohjattuun zazeniin. Luin etukäteen oppaan hyvin, jotta osaisin käyttäytyä oikein. En ole käynyt mitään kurssia.

Osallistujia ei ollut monta. En siis oikein voinut katsoa vierustoverilta mallia. Astuin sisälle zendoon eli huoneeseen, missä harjoitus suoritetaan. Zendossa tulee käyttäytyä rauhallisesti ja luonnollisesti. Sisälle astuttaessa pitäisi alttari kohden kumartaa kädet gasshossa. Altarilla oli Buddhan patsas.

En aluksi tehnyt sitä, koska luulin näyttäväni hassulta. Miksi ihmiset luulevat näyttävänsä hassuilta tehdessään jotain uutta ja outoa? Esim. mennessään katoliseen kirkkoon ja tehdessään ensimmäisen kerran ristinmerkin. Tai kävellessään elämänsä ensimmäisen kerran julkisesti korkokengillä. Kuka nyt olisi heti täydellinen?

Pystyin laittamaan kädet gasshoon lähtiessäni zendosta ilman vaivautuneisuuden tunnetta.

Istuin paikalleni seinän eteen. Asettelin tyynyn hyvin alleni. Zazenissa on tarkoitus istua tietyssä asennossa n. 25 minuuttia laskien hengitystä 1-10. Huomio pidetään alavatsassa. Silmät ovat hieman raollaan. Kiinni ne eivät saa olla, mutta katse ei saa kuitenkaan olla kohdistunut mihinkään.

Ohjeessa sanottiin, että kelloa soitetaan 5 minuuttia ennen alkua. Ohjaaja kävi sytyttämässä alttarille suitsukkeen ja odotin kellon soivan. Ohjaaja menikin pamauttamaan puuvasaralla eräänlaista puista "leikkuulautaa". Säikähdin niin, että olin lentää kattoon!

Itse zazen onneksi alkoi sievästi kelloa soittamalla. Sitä soitetaan 3 kertaa.

Tietenkin juuri kun zazen alkoi, minulla alkoi kutittamaan kurkkua sietämättömästi! Kyyneleet kohosivat silmiini ja räkä valui nenästä, mutta en suostunut ryntäämään vessaan. Keskityin harjoitukseen parhaani mukaan pysyen siinä asennossa. On kyllä sallittua lähteä pois milloin vain, jos pystyy sen tekemään muita häiritsemättä.

25 minuutin kuluttua ohjaaja soitti kelloa ja nyt oli vuorossa kinhin eli kävelymeditaatio. Sen aikana harjoitus jatkuu (eli se laskeminen) ja katse on edelleen alaspäin suunnattu. Minä hädin tuskin pääsin alustaltani ylös. Verenkierto oli lakannut vasemmasta jalasta, enkä tuntenut sitä ollenkaan! Päättäväisesti ja ehkä vaarallisen näköisesti kuitenkin lähdin kävelemään. On omituista kävellä, kun ei tunne vasenta jalkaansa ollenkaan. Minua hämmästytti kinhinin vauhti! Luulin, että se on todella hidasta kävelyä, mutta se olikin TODELLA nopeaa kävelyä. Lähes juoksimme ympäri zendoa. En pystynyt laskemaan hengitystäni, koska minun piti keskittyä pystyssäpysymiseen.

Sitä kesti 7 minuuttia. Kello soi ja me istuimme omille paikoillemme. Odotin taas kellonsoittoa. Mutta ohjaaja pamattikin puukaluloita voimakkaasti yhteen (taas olin lentää kattoon). Sen jälkeen vasta soitettiin kelloja.

Seuraava zazenjakso meni minulla paremmin. Minulla oli kyllä aika levoton apinamieli. Vaikka laskin hengitystä, siltin ehdin ajatella vaikka mitä samalla. Tyypillistä moniajoa...

Zazen päättyi kellonsoittoon. Kumarsimme. Nyt ei sanottu valoja ääneen. Niitä kai ei joka kerta sanota. Riippuu varmaan ohjaajasta.

Poistuimme zendosta. Juttelin muiden osallistujien kanssa melkein tunnin zazenin jälkeen. Kyselin ja kyselin ja kyselin...

Ehkähän minä seuraavalla kerralla ole rennompi ja pysty keskittymään harjoitukseen paremmin.

Onko tuossa mitään mieltä? Ehkä on, ehkä ei. Tarvitseeko siinä oikeastaan mieltä ollakaan? Laitankin pienen lainauksen Alan W. Wattsin kirjasta "Zen":

"Jopa japanilaisessa zenissä kohtaa silloin tällöin zen-harjoituksen, joka ei pane erityistä painoa zazenille, vaan paremminkin korostaa tavallisen työn käyttämistä mietiskelyn apukeinona. ... Ehkäpä siis zazenin liioittelu myöhempinä aikoina liittyy olennaisesti zen-luostareiden muuttumiseen poikien harjoituskouluiksi. Panna pojat istumaan hiljaa tuntitolkulla kepillä varustautuneen valvojan vahtivien silmien alla on varma menetelmä pitää heidät poissa pahanteosta.

Kuinka paljon zazenia onkin ehkä liioilteltu Kaukoidässä, jokin määrä "istumista vain istumisen vuoksi" saattaisi hyvinkin olla parasta maan päällä eurooppalaisten ja amerikkalaisten hermostuneille mielille ja kiihoittuneille ruumiille - edellyttäen, etteivät he käytä sitä menetelmänä pyöräyttääkseen itsestään buddhia."


Muuten... Minusta tuo Wattsin Zen kirja on minusta äärimmäisen tylsä ja pitkäveteinen alkupuolelta. Vain GS:n ja Marian kehuvien kommenttien vuoksi yritin kahlata Zenin historiaa ja taustaa (tao ja buddhalaisuuden alkuperä). Lopulta kuitenkin luovutin Mahajana-buddhalaisuuden kohdalla ja siirryin suoraan Zenin kehitykseen, periaatteisiin ja harjoittamiseen. Nyt kirja jo vaikuttaa paljon kiinnostavammalta. Onneksi.

Toukokuu2006: Martta ja Maria

Vastaan nyt Ajatusvirran heittämään kysymykseen, jota pohditaan täällä.

Raamatussa (Luukkaan evankeliumissa) lukee näin: "Martta ja Maria.

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Mitä siis Jeesus tarkoitti?

Ajatusvirran blogissa ryhdyttiin jo miettimään sitä, että kumpi naisista on "parempi". Ahkera Martta vai laiska Maria?

Ulkopuolinen kommentoi: "Onko esimerkiksi vieraita vastaanottaessa tärkeintä se, että kuuntelet heitä ja olet läsnä vai se, että palvelet heitä ja näytät hyvän perheenäidin taitosi. Kaksipiippuista, sillä antamalla heille aikaasi osoitat arvostasi heidän läsnäoloasi, mutta palvellessasi osoitat arvostavasi heidän läsnäoloa, koska olet vaivautunut tekemään heidän eteensä jotakin."

Minäkin ryhdyin miettimään tuota. Tasapaino ahertamisen ja laiskottelun välillä olisi kai paras olotila. Ei saisi ahertaa keittiössä niin, että uupuu. Mutta ei pelkkä laiskottelukaan hyväksi sielulle ole. Mieleeni tuli vasta lukemani ohje zen-meditaatiosta. Jos meditaatiossa ponnistelee liikaa, meditaatio hajoaa, olet liian jännittynyt ja vaativa. Jos et keskity kunnolla ja ponnistelu on laimeaa, niin mieli alkaa harhailla ja eksyt haaveiluun. Meditaatiossa on löydettävä sopiva tasapaino ponnistelun ja rentouden välillä. Tekstissä sanotaan näin: "Perinteinen vertaus harjoituksesta on kuin pitäisi lintua kädessä. Jos hellittää, se karkaa; jos puristaa liikaa se vahingoittuu."

Ajattele meditaatioharjoituksen tilalle oma elämäsi ja linnun tilalle oma sydämesi. Jos ponnistelet liikaa, sydämesi murskaantuu. Jos ponnistelet liian vähän, sydämesi karkaa ja hukkaat sen.

Mutta sitten päätin etsiä myös netistä kirjoituksia, jotka kertoivat Martasta ja Mariasta. Löysinkin hyvän saarnan.

Siellä sanotaan näin: "Maria valitsi levon ja rauhoittumisen, kuuntelemisen ja pysähtymisen. Hän valitsi Jeesuksen seurassa olemisen. Näiden valintojen tekeminen ei ole helppoa meillekään."

Siis Maria osasi tehdä oikean valinnan oikeana hetkenä. Juuri Jeesus oli tullut nyt heidän kotiinsa ja Maria halusi kuunnella mitä Hänellä oli sanottavaa. Ehkä hänkin ahersi edellisenä päivänä Martan rinnalla? Ehkä seuraavanakin päivänä? Mutta juuri tuona ainutlaatuisena hetkenä hän tajusi pysähtyä ja hiljentyä. Muuten hän ei olisi kuullut mitä Jeesuksella oli sanottavaa.

Olen samaa mieltä saarnan kirjoittajan kanssa. On tärkeää oppia tunnistamaan ne hetket jolloin pitää pysähtyä ja kuunnella, eikä murehtia tai touhuta. Jotain saattaa jäädä huomaamatta siinä kiireessä. Se jokin voi olla mikä tahansa: alitajunnan syvempi sanoma, kehon varoitus ottaa löysemmin, hengellinen viesti tai lähimmäisen kohtaaminen. Ajatelkaapa vaikka lasta. Lapsi tulee kiskomaan hihasta ja pyytää: "Äiti, äiti, minulla on asiaa". Hän haluaa huomiota. Jaksaako hän odottaa sitä, että äiti tehnyt vielä tuon tai tämän jutun? Usein on tapana sanoa: "Odota hetki, äiti tekee tämän vielä, tässä ei mene enää kauaa" (ja siinä menikin vielä kuitenkin 15 minuuttia). Ehkäpä vain pieni hetki läsnäoloa riittäisi ja hän lähtee tyytyväisenä takaisin leikkimään? Äiti saa rauhassa jatkaa sitä mitä oli tekemässä.

Ei ole siis kyse siitä, että onko parempi olla vieraille vain läsnä vai sitten hiki hatussa palvella heitä. Onko kyse siitä, että osaammeko tehdä oikean valinnan oikeana hetkenä? Niin kuin Ellinoorakin kommentoi: "Olen ajatellut, ettei kyse ollut ollenkaan Martan tehtävien väheksymisestä, enemmänkin sen painottamisesta, että asioilla on aikansa."

Näin minä ymmärsin tämän tarinan Martasta ja Mariasta.

Toukokuu2006: Flora Courtois: "Valaistuminen"

Kannoin kasan zen-kirjallisuutta eilen kotiini. Esimerkiksi Wattsin "Zen". Luin illalla Flora Courtoisin (1916-2000) "Valaistumisen". Luin kerralla tämän minua syvältä koskettaneen pienen kirjan (alle 70 sivua). Aivan kuin hän olisi puhunut minun elämästäni. Mutta hän puhuikin omastaan.

Jo hänen muistot lapsuudesta muistuttivat minun elämääni. Hän oli jo lapsena omassa maailmassa keskittyen leikkimään tai tarkkailemaan ympäristöä niin intensiivisesti, että muut ihmettelivät sitä. Nuorena hän ei pystynyt sopeutumaan muiden nuoren maailmaan. Hän oli hiljainen, ujo ja arka, mutta toivoi olevansa suosittu. Hän yritti löytää maailmassa jonkun roolin, mitä esittää! Sitten hän noin 17 vuotiaana ryhtyi etsimään tietoa joka puolelta hullun lailla. Eri uskonnot, filosofiat, psykologia yms. Häntä kiinnosti psykologia niin kovasti, että luki itsensä psykologian tohtoriksi. Hän halusi tietää totuuden todellisuudesta? Minäkin olen koko elämäni etsinyt tietoa. Kuka tietää totuuden onnellisuudesta?


Lukekaapa tämän linkin takaa otteita kirjasta. Tästä linkistä pääsee lukemaan hänen englanninkielisen puheensa vuodelta 1977 ja lopuksi on pieni kuvaus hänen elämästään.

Epäily syveni, kunnes
"...maailma kääntyi ympäri ja etsintäni oli ohi"

Flora Courtois

Toukokuu2006: Paljon paljastan?

Eräs blogituttu ilmaisi jo huolensa sähköpostitse, että enhän nyt vain lopeta bloggaamista. En toki. Nythän se bloggaus vasta alkaakin! Ajatelkaa kuinka herkullisia aiheita saan siitä, mitä on opiskella luovaa kirjoittamista kokopäiväisesti. Ne ilot ja ne surut...

Eräs toinen asia on pyörinyt mielessäni. Kuinka olla avoin ja rehellinen kirjoittaja, mutta samalla säilyttää yksityisyytensä? Tämän blogin alkuvaiheessa olin niin avoin ja revin suorastaan sieluni tänne näytille. Nyt olen hieman virallisempi ja etäisempi. Miksi?

Hyvän kirjoittajan määritelmiä äkkiä ajatellen ovat: avoimuus, henkilökohtaisuus, rehellisyys, omien tunteiden osoittaminen ja kyky eläytyä.

Huonon kirjoittajan määritelmiä voisi olla: sulkeutuneisuus, etäisyys, virallisuus, mielikuvituksettomuus ja kaavoihin kangistuminen sekä arkuus pistää itsensä likoon.

Angeta Ara kuvailee asiaa hyvin täällä:

"Kirjoittajan tulee olla rehellinen. Rehellisyys ei ole asioiden ja ihmisten pikkutarkkaa kuvaamista, vaan sitä, että löytää syvimmän totuuden itsestään. Ollessaan rehellinen kirjailija joutuu kohtaamaan asioita, joita on vältellyt. Kirjoittaminen on eräänlaista psykoanalyysia - vain terapeutti puuttuu", kirjailija Agneta Ara kuvailee kirjoittamisprosessia. Aran mielestä kirjailijalla ei ole mitään tiettyä tehtävää tai missiota. Aralle itselleen on tärkeintä uuden kirjan aloittaminen. Uutta kirjaa aloittaessaan kirjoittaja lähtee aina nollasta. Itsensä voittaminen, uskaltaminen on kirjoittamisessa tärkeintä, helppoa kirjoittaminen ei ole. "Silloin kun kirjoittaminen sujuu, tuntuu kuin lentäisi ilman siipiä: on kaiken näkemänsä yläpuolella."

Hmmm... Julkinen psykoanalyysi? Vaatii rohkeutta. Onko minulla sitä?

Huhtikuu2006: ISO PÄÄTÖS

Kirjoitettu 27.4.2006:

Olen älyttömän onnellinen! Olen päättänyt lähteä opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Pidän siis töistäni välivuoden. Ihanaa, pääsen tekemään yhdeksi vuodeksi sitä mistä eniten pidän.

No, monta hakemusta pitää vielä laatia ennen sitä. Mutta tärkein on jo tehty. Hakemus sinne kouluun, minne aion mennä. On myös saatu jo päätös opiskelijaksi pääsemisestä. Älkää kysykö miten noin nopeasti kaikki voi tapahtua! Elämä vie eteenpäin kun sen antaa viedä.

Olin rohkea, toimin heti ja tässä tulos.

Huhtikuu2006: Kuoleman lähestyessä

Ostin eilen uusimman Kotilieden. Siinä oli paljon sisustusjuttuja, siksi se tarttui kaupassa mukaani. Mutta silmiini osui kotona seuraava juttu: "Onko kuoleminen helpompaa kuin ennen?"

Jutussa oli seuraava ohjelaatikko (siihenkin nykyään annetaan hyviä ohjeita lehdissä):

Kuoleman lähestyessä

• avoimuus lähestyvästä kuolemasta helpottaa läheisten toipumista menetyksestä.
• kesken jääneet asiat täytyisi osata selvittää.
• turvaa läheisten tulevaisuus.
• pohdi, miten voi helpottaa käytännön järjestelyjä kuoleman jälkeen.

Juttuhan tietysti kertoo niistä ihmisistä joilla kuolema on lähellä esim. vaikeasti sairaista. Mutta mieleeni tuli heti Paolo Coelhon kirja "Veronika tahtoo kuolla", jonka sanoma on se, että me jokainen kuljemme hetki hetkellä kohti kuolemaa. Kuolema lähestyy meistä jokaista. Eli itseasiassa meidän jokaisen pitäisi miettiä noita asioita joka päivä?

Kuin sattumasta luen myös parhaillaan zenmestari Thich Nhat Hanhin kirjaa "Ei kuolemaa, ei pelkoa". Se on täynnä zeniläistä viisautta.

Buddhalaisuudessa kuolemaa ja syntymää ei ole. Me emme ole missään ja me emme mene minnekään. Kun olosuhteet ovat riittävät, me ilmennymme. Kun olosuhteet eivät ole riittävät, lakkaamme ilmentymästä.

Kirjassa kerrotaan monia vertauksia, joissa käytetään esimerkkeinä vettä tai tulta. Voitko kysyä pilveltä: "Missä olit ennen syntymääsi?" Pilvi ei synny tyhjästä. Se on vain uudessa muodossa. Ennen pitkää pilvi muuttuu sateeksi, lumeksi tai jääksi. Jos oikein tarkasti katsomme sadetta, näemme siinä pilven. Elämä on muutosta ja jatkumoa.

Mikään ei pysy samana. Se tarkoittaa sitä, että kaikki muuttuu eikä mikään pysy samana hetkestä toiseen. Emme voi astua samaan jokeen kahdesti. Joessa virtaa eri vesi kuin eilen, mutta silti se kuitenkin on sama joki.

Me ihmiset olemme isiemme ja äitimme sekä isoisimme ja isoäitiemme jatkumoita. Isämme ja äitimme on meidän kanssamme aina mukana. Meissä on myös on jo lapsiemme ja lastenlapsiemme mahdollisuus.

Zeniläisyydessä pidetään kysymyksestä: "Miltä kasvosi näyttivät, ennen kuin isoäitisi oli syntynyt?" Niinpä, syntymän ja kuoleman sijasta on vain jatkuvaa muodonmuutosta.

Seuraavaksi lainaan suoraan kirjasta kaksi kappaletta:

"Syy, miksi itse kärsimme ja aiheutamme kärsimystä muille on, että unohdamme kaikki olevamme pysymättömiä. Jonain päivänä kuolemme, menetämme kaiken omaisuutemme, valtamme, perheemme, aivan kaiken. Vapautemme, rauhamme ja ilomme on tässä hetkessä ovat tärkein asia mitä meillä on. Mutta ilman valaistunutta käsitystä pysymättömyydestä meidän ei ole mahdollista olla onnellisia."

"Henkilö, jota rakastamme, on yhä olemassa. Hän on lähellämme, sisällämme, ja hymyilee meille. Harhakuvitelmamme vallassa emme tunnista häntä, ja sanomme: "Häntä ei enää ole". Kysymme yhä uudelleen: "Missä sinä olet? Miksi jätit minut yksin?" Väärinymmärryksemme vuoksi tuskamme on suuri. Mutta pilvi ei ole menetetty. Pilvi ilmentyy ei muodossa. Rakkaamme ilmentyy eri muodossa. Kärsimme huomattavasti vähemmän, jos ymmärrämme tämän."

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää enemmän syntymästä, elämästä ja kuolemasta.

Maaliskuu2006: Pienet blogisaaret

Blogit ovat kuin pieniä asumattomia saaria, joiden ainoita asukkaita me olemme. Aluksi saaret ovat autiota ja tyhjiä. Jokainen asukas koristelee oman saarensa omalla tavallaan. Joku ripustaa tunteiden oksille tuskaa ja ahdistusta. Toinen kylvää positiivisuuden ja viisauden kukkia. Yksi asettelee tapahtumien ketjuja kallioille. Kolmas sytyttää nuotion ja lähettää savumerkkejä kaikesta tärkeästä.

Kun saaremme on valmis, odotamme vierailijoita. He tulevat aluksi pienillä veneillä. He katsovat kaukaa veneistä. Lopulta joku uskaltaa rantautua ja ilmoittaa olevansa saarella. Hän jättää jalanjälkensä hiekkaan.

Vieraat voivat kutsua meidät käymään kylässä heidän saarellaan. Käymme siellä meidän omilla pienillä veneillä. Voimme myös painaa jälkemme kosteaan santaan. Voimme myös lähteä seikkailuun. Tutkia tuntemattomia saaria. Voimme astua saarille kutsumattomia.

Kun ihastumme johonkin uuteen ja eksoottiseen saareen, teemme sinne sillan. Saari voi olla myös tuttu, kodikas ja turvallinen. Siltoja kertyy pikkuhiljaa joka puolelle. Niitä pitkin on helppo juosta katsomaan ystäviään.

Tervetuloa minun pikku saareeni! Koskettakaa minun saareni pehmeää hiekkaa.

Maaliskuu2006: Valaistumisen polku

Löysin muutama päivä sitten Valaistumisen polun. Sivuja ylläpitää Mainostoimisto freakBROTHERUS. En heti osaisi yhdistää markkinointiviestintää ja zeniä. Mutta asiaa selvensi se, että henkilötietojen mukaan toinen Brotheruksista harrastaa astangajoogaa...

Sivuilla on paljon luettavaa, joka ei ihan heti aukea. Kannattaa siis lukea vain vähän kerrallaan. Tässä eräs sivuilla oleva zen-tarina:

Eräs Kungfutselainen runoilija saapui kerran Zen-mestari Huitangin luokse ja tiedusteli Zenin salaisuutta. Huitang siteerasi Kungfutsen lauseen: "Luuletteko minun kätkevän teiltä jotain, oi oppilaani? Totisesti minulla ei ole mitään salattavaa."
Mestari ei sallinut runoilijan kysyvän enempää ja tämä poistui hämmentyneenä. Jonkin aikaa myöhemmin he olivat yhdessä retkeilemässä vuoristossa. Kun he sivuuttivat kukkivan laakeripensaan, opettaja kysyi: "Tunnetteko tuoksun?"
"Kyllä."
"Niin, katsokaas, minulla ei ole teiltä mitään salattavaa."
Ja sillä hetkellä, niin kerrotaan, runoilija valaistui.

Maaliskuu2006: Kotkansydän

Oletko rikkinäisen maailman rikkinäinen kasvatti? Onko maailmasi joskus särkynyt? Sinä löydät paljon luettavaa Kotkansydän-sivuilta. Englanniksi sivujen nimi on Healing Eagle eli Parantava Kotka.

Siellä on paljon juttua esimerkiksi läheisriippuvuusta. Artikkeli nimeltä Saavuttamattomista ihmisistä irti päästäminen kertoo siitä, että meitä houkuttelevat lähelleen ihmiset, jotka tuntuvat emotionaalisesti tutuilta. He tuntuvat sielun siskoilta tai veljiltä. He muistuttavat meitä lapsuudemme rakkaudesta tai niistä kipeistä kokemuksista. Heistä tulee mieleen äiti tai isä. Lapsuuden rakkaus halutaan kokea uudestaan. Mutta valitettavasti koetaan myös samat pettymyksetkin uudelleen ja uudelleen.

Artikkelin mukaan läheisriippuvat keskittyvät muihin ihmisiin, jotta heidän ei tarvitse katsoa itseensä. He ovat itse emotionaalisesti saavuttamattomia, joten he keskittyvät luonnollisesti ihmisiin, jotka ovat myös emotionaalisesti saavuttamattomia! He tuntuvat niin houkuttelevilta. Läheisriippuvaisten ihmisten täytyy saada tuota läheisyyttä aikaan itsensä kanssa ennen kuin pystyvät olemaan terveessä ihmissuhteessa.

Lukekaa koko artikkeli tuolta! Ja lisää linkkejä löytyy sivuston etusivulta.

Maaliskuu2006: Unelmien aarrekartta

Luovuuden Tien harjoituksiin kuului viime viikolla kuvakollaasin tekeminen. Aikakauslehdistä piti leikata kuvia, jotka kuvastivat menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Sain myös leikata kuvia, jotka vain miellyttivät jotenkin. Minusta tehtävä oli mukava. Kuvakollaasista tuli hieno!

Huomasin, että se oli kuin aarrekartta. Siinä oli hyvin vähän ikäviä menneisyyden asioita. Siinä oli tämän hetken hyviä kuvia sekä tulevaisuuden haavekuvia.

Oletteko te koskaan tehneet aarrekarttaa? Täällä Omahuoneen sivuilla ja tuolla Helmen sivuilla opastetaan tekemään sellainen. Huvitti, kun tuolla Helmen sivuilla aarrekarttaan oli laitettu kauniita ja laihoja naisia. Materialistisia haaveita? No, jokaisella on omansa. Ehkä kartan tekijä haluaa olla kaunis ja laiha nainen? Jos laatija on mies, haluaako hän rakastua kauniiseen ja laihaan naiseen?

Aarrekartan avulla visualisoimme unelmiamme ja haaveitamme. Ajatusvirtakin on tehnyt jotain vastaavaa, muistelisin, että täällä.

Oikeastaan koko tuon Luovuuden tien kirjan läpikäyminen on ollut eräänlaista aarrekartan tekemistä. Olen kaivanut esiin niitä todellisia unelmiani ja haaveitani. Niitä haaveita mitkä ovat minun omia eikä ympäristön asettamia.

Minun aarrekartassa on kirjapinoja, uusi auto, uudenlaista kodikasta sisustusta, tunnelmallisia kynttiläkuvia, hienoja sisustuksellisia yksityiskohtia, hajuvesipullo, timantteja (valitsin ne kuvien visuaalisen kauneuden takia), kuva Paolo Coelhosta (sattumalta yhdessä tammikuun lehdessä oli Zahirin mainos!), kuva salaperäisestä punahiuksisesta naisesta, kuva illanvietosta ystävien kesken ja kaikenlaista muutakin. Minun piti kerätä n. 20 kuvaa sen Luovuuden Tien ohjeen mukaan.

Nyt kaikki äkkiä tutkimaan niitä lehtipinoja saksien kanssa! Leikatkaa, liimatkaa ja laittakaa kuva seinälle kunniapaikalle! Tekee hyvän olon.

Helmikuu2006: Kirjoittamisen itsearviotesti

Löysin mainion Kirjoittamisen Itsearviotestin netistä! (Miksen aikaisemmin ole tuollaista nähnyt?)

Tässä minun testitulokset:

TIEDON MUOKKAAMINEN

• Sait korkeat pisteet tiedon muokkaamisesta. Tämä viittaa siihen, että olet halukas ottamaan vastaan palautetta ja muokkaamaan tekstiäsi tarvittaessa. Suhtautumisesi kirjoittamiseen muistuttaa asiantuntijan asennetta, mikä on erittäin hyvä merkki.

TIEDON TOISTAMINEN

• Tiedon toistamisen strategia tuntuu sinusta hyväksyttävältä. Sinun tulisi tarkistaa asennettasi kirjoittamiseen: pystytkö ottamaan vastaan palautetta? Vai etenetkö kuin juna, riippumatta muiden kommenteista? Oletko lainkaan halukas itse muokkaamaan ja kehittelemään omaa tekstiäsi? Pitääkö kaiken syntyä yhdellä istumalla?

KIRJOITTAMISEN VAIKEUDET JA ILMAISUN TYREHTYMINEN

• Kirjoitat säännöllisesti, mielialasta riippumatta, mikä on tyypillistä luoville ja tuotteliaille kirjoittajille. Ilmaisun tyrehtyminen on sinulle vieras asia. Mikäli kirjoittaminen tuntuu aina helpolta, tarkista vaatimustasoasi. Saatko korkeat pisteet Tiedon toistamisesta? Siinä tapauksessa näennäinen helppous saattaa olla merkki kehityksen pysähtymisestä ja rutiininomaisiin ratkaisuihin tyytymisestä.

KIRJOITTAMINEN LUOVANA JA TUOTTAVANA TOIMINTANA

• Olet tuottelias ja saat paljon aikaan. Pidät kirjoittamista luovana toimintana, joka kehittää ajattelua. Rakennat jopa uusia ilmaisutapoja ja ideoita kirjoittamalla. Muista kuitenkin, että tämä ajatus ei ole ristiriidassa tekstinmuokkauksen ja hiomisen kanssa. Joskus luovuuden korostaminen saattaa johtaa siihen, että tukeudutaan liiaksi hetkelliseen inspiraatioon. Myös luova työ vaatii raakaa työtä, jotta se olisi tuottavaa!

Omia kommentteja: Kröhmp... Sain nyt korkeat pisteet tiedon muokkaamisesta, koska parin päivän aikana olen käynyt kovan henkilökohtaisen koulutuksen kotioloissa siitä, miten palautteeseen tulisi suhtautua. Palaute kannattaa ottaa opetuksena... ei lannistuksena.

Tuo on totta, että ehkä toistan liikaa samoja teemoja. Ja samojakin sanontojakin useinkin...kinkinkin.

Ilmaisun tyrehtyminen on tosiaan vieras asia minulle, mutta pitää miettiä onko kehitykseni nyt vielä oikeasti pysähtyneessä tilassa.

Joskus suhtaudun kirjoituksiin kuin ne olisivat lapsiani. Olen kuin Leijonaemo, joka ei kestä heidän pienintäkään arvostelua. Ei sekään ole kovin hyvä asenne kehityksen kannalta.

Raaka työ? Mitä se on? Ehkä kirjoitan liikaa vielä inspiraation varassa.

Olen todella utelias kuulemaan mitä tuloksia te saitte! Pistäkääpä blogeihinne asiasta tekstiä!

Tammikuu2006: Elämän suuri salaisuus

Elämän suurta salaisuutta ei minun käsittääkseni pysty sanomaan sanojen avulla. Elämän suuri salaisuus pitää tietää henkilökohtaisesti sisimmässään. Mutta jotain voisin sanoa jostakin...

• Ihminen voi tulla onnelliseksi vasta, kun kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään.
• Ihmisen tulee elää rakkaudessa. Siis ihmisen pitää pystyä antamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Rakkaudella ei saa käydä kauppaa. Rakkautta ei saa siis ostaa tai myydä. Rakkaudella ei saa kiristää ja sitä ei saa piilottaa. Rakkautta ei saa anastaa. Rakkauden takia ei saa tehdä pahaa. Sydämessä on siis oltava aitoa rakkautta. En puhu nyt vain romanttisesta rakkaudesta vaan siitä Suuresta Rakkaudesta. Joku voi sanoa sitä Universaaliksi Rakkaudeksi. Joku puhuu siitä rakkaudesta, joka tulee Jumalalta. Jonkun mielestä rakkaus kumpuaa luonnosta. Jostakin tuntuu, että rakkaus tulee sisältäpäin. Joku puhuu energioista. Suureen rakkauteen kuuluu romanttisen rakkauden lisäksi myös lähimmäisenrakkaus, rakkaus vanhempiaan ja lapsiaan kohtaan, rakkaus itseään kohtaan ja rakkaus maailmaa kohtaan.

Tätä mieltä minä olen.

Tammikuu2006: Oivaltava tietoisuus

Olen nyt tutkinut ja miettinyt tätä uutta oivaltavaa tietoisuutta. Nykyisinhän monessa paikassa puhutaan siitä, että on tulossa uusi aikakausi. Vanha energia korvataan uudella. Yhä useammat ihmiset valaistuvat ja tulevat tietoiseksi energioistaan. Ihmiset pääsevät yhteydeen universaalin energian kanssa. Siis noista asioista puhutaan siellä, missä muutoinkin puhutaan yliluonnollisista asioista. Esimerkiksi Rajatiedon Yhteistyö Ry on tätä mieltä maailmasta tällä hetkellä.

Sain eilen luettua kirjan "Oivaltava tietoisuus" James Redfield. Se näyttäisi olevan näennäistiedettä. Tässä Wikipediasta kopioitu määritelmä: "Näennäistiede eli mukatiede tai pseudotiede on tietoa ja tutkimusta, joka väittää olevansa puhtaan faktuaalista tai tieteellistä tai jopa vallitsevaa tietoa parempaa, muttei kuitenkaan tiedeyhteisön valtaosan mielestä täytä tieteellisen menetelmän kriteerejä. Puhekielessä näennäistieteestä käytetään usein nimitystä huuhaa."

Kirjailija väittää seuraavaa: Yliluonnolliset kokemukset ovat lisääntyneet huimaavasti nykyaikana. Olemme siis uudella tavalla valmiita vastaanottamaan niitä ja keskustelemaan niistä. Maailmankaikkeus on rakennettu reagoimaan meidän tietoisuuteemme, mutta se vastaa meille samalla mitalla kuin me annamme sille. Me voimme siis antaa maailmankaikkeudelle energiaa. Voimme myös antaa energiaa muille ihmisille. Merkillisiä yhteensattumia tapahtuu yhä enemmän. Ajattelemme jotain ihmistä ja kohta tapaamme hänet. Saamme tietoa juuri kun sitä tarvitsemme. Synkronismi on uusi yliaistillinen tietoisuus, jota paraikaa rakennamme, tarkoittaa oikeastaan vain tietoisuutta tavasta, jolla jumalallinen vaikuttaa elämässämme. Kun katsomme tämän maailmankaikkeuden elämänmuotoja, emme enää näe kiinteää ainetta vaan energiaa. Kaikki, me itsekin, on pelkkää energiakenttää, valoa, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, on keskenään vuorovaikutuksessa. Tämä kaikki on kuulemma evoluutiota ja lopulta, kun ruumiimme kvanttienergia alkaa lisääntyä alati korkeammalle tasolle, me huomaamme olevamme täysin ylimaallisessa muodossa.

Vaikka kirjassa ei mainita sanallakaan termia New Age. Siltä se minusta kuulostaa. Voit lukea siitä lisää täältä ja täältä.

Siis en ole vastaan ollenkaan sitä, etteikö ihmiset saisi etsiä sitä itsen oivaltamista tai valaistumista, mutta kun aletaan puhua siitä, että ollaan yhteydessä koko ajan maailmankaikkeuden energiaan... Minusta mennään jo liian pitkälle. Itse koin sen "itsen löytämisen" henkisenä kokemuksena. En niinkään yliluonnollisena juttuna.

Hirvittävästi kirjassa ärsytti kohta missä kannustettiin antamaan kymmenyksiä yliluonnollisten tuntemusten mukaan. Pitäisi kuunnella intuitiota ja lahjoittaa rahaa "hyväntekeväisyyteen", koska kaikki mitä annamme tulee joskus takaisin. Yksi muoto on antaa intuitiivisesta halusta rahaa jollekulle järjestölle tai henkilölle. Toinen merkittävä laji on kymmenys, joka annetaan yliaistillisen tietomme lähteille, toisin sanoen arkielämämme synkronististen hetkiemme nimenomaisille lähteille.

Heti ajattelin, että hänellekös niitä kymmenyksiä sitten pitäisi antaa, mutta kirjailija ohjaakin ihmiset antamaan hänelle tarkoitetut kymmetykset oman paikkakuntansa hyväntekeväisyysjärjestölle.

Mutta miksi raha pitää aina sotkea kaikkeen? Minusta tällaisen oivaltamiseen ohjauksen pitäisi olla ilmaista ja perustua pelkkään lähimmäisenrakkauteen. Mutta aika moni on tehnyt siitäkin bisnestä. Kirjailjallakin on vaimonsa kanssa isot nettisivut: Celestine Vision. En väitä, että tuo olisi puhdasta bisnestä, koska en sitä tiedä. Toivottavasti ei ole bisnestä vaan aitoa hyväntekeväisyyttä. Kirjailija kuulemma toimii aktiivisesti koskemattoman luonnon säilyttämisen puolesta.

Jotenkin olen surullinen siitä, että ihmiset jättävät hyvän ja turvallisen kristinuskon (tai jonkun muun vanhan oikean uskonnon esim. zen-buddhalaisuuden) sekä lähtevät juoksemaan muiden uusien ja houkuttelevien messiaiden perään. Tästä esimerkkinä ovat vaikkapa Kryon-magneettimestari (tässä koko sivusto) tai Urantia-kirjasarjan luojat.

Ajatusvirtakin on vasta lukenut aiheeseen liittyvän kirjan, josta kertoo tässä kirjoituksessa.

Tässä tulee minun henkilökohtainen kehoitus: Meditoikaa, tutustukaa alitajuntaanne, uskokaa johonkin hengelliseen ja henkiseen (jokainen kuitenkin uskoo johonkin), rukoilkaa, ajatelkaa omaavanne jotain energiaa, uskokaa jonkinasteiseen intuitioon, johdatukseen ja karmisiin lakeihin, mutta pitäkää järki päässä. Siis ei mennä ojasta allikkoon vaan ollaan tietoisia koko ajan todellisuudesta.

"Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet" kirjan kirjoittaja usein toisti sitä, että elämän suurin salaisuus on se ettei ole mitään suurta salaisuutta!

Mutta minä en ole ihan tuotakaan mieltä. Nyt on vain vaikea pukea sanoiksi sitä. Ryhdyn nyt miettimään, että mikä on minun mielestäni elämän suuri salaisuus.

Tammikuu2006: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!

Tuo lause kiteyttää zenbuddhalaisen tavan ajatella oivaltamisesta. Viisauden voi löytää vain hylkäämällä kaikki gurut ja tulemalla omaksi itsekseen.

Sen minä oikeastaan teinkin heti, kun oivalsin mistä elämässä on kyse. Kirjoitin aikaisemmin siitä minun meditatiivisesta kokemuksesta. Hetkestä jolloin lähes vaivuin transsiin. Olin työntänyt alitajuntani sivummalle ja olin erittäin vastaanottavainen. Meidän päässäämmehän on usein päällä se "järjen ääni", joka haluaa torjua kaikkea mahdollista. Pitää kiinni vanhoista uskomuksista ja asioista. Tuo ääni usein vaikeuttaa meidän oppimistamme.

No, kuitenkin, kun pääsin kotiin siitä hienosta tilaisuudesta, päätin ostaa kaksi kirjaa. Ne olivat:
Michael Newton "Sielujen matka"
Michael Newton "Sielujen kohtalo"

Noita kirjoja voisi kuvata rajatieteellisiksi. Kirjan kirjoittaja on hypnoterapeutti, joka kuljettaa asiakkaansa hypnoosissa edellisiin elämiinsä ja siihen rajatilaan elämien välissä. Harvoin luen tuollaisia kirjoja. Olen niin skeptinen, looginen ja tieteellinen ihminen. Mutta onneksi olin sillä luennolla ja onneksi luin nuo kirjat.

Kirjailija sanookin hyvin ensimmäisen kirjan alussa, että tämän kirjan voi ottaa mukavana lukukokemuksena tai science fictionina tai siitä voi uskoa sen, mikä sopii omiin uskomuksiinsa. Hyvin sanottu.

Minä oltin noista kirjoista itselleni sen tiedon minkä kirjoitinkin tuonne erääseen viestiin eli: "Mutta nyt tiedän, että minulla on sielu. Olen arvokas. Olen ainutlaatuinen. Minulla on elämäntehtävä ja sopimus sieluni kanssa. Olen tullut jostakin ja olen menossa johonkin."

Oikeastaan nuo kirjat eivät antaneet sitä tietoa vaan ne vahvistivat sen. Olen kokenut syksyn aikana suuren menetyksen. Läheiseni kuoli. Se vaikutti minuun suuresti. Se oikeastaan sysäsi ajatteluni uudelle tasolle. Elämäni kun tuntui niin jotenkin turhalta. Kammottavaa edes sanoa noin nyt! Mutta havahduin ajattelemaan sitä, että kannattaako omaa elämää tuhlata ahdistuksessa oleiluun ja odotteluun?

EI KANNATA!

Nyt siis kun olen löysin ns. gurun sanoman, niin voin sen vapaasti "tappaa", jotta olisin oikeasti vapaa ajattelemaan omilla aivoillani.

Kuin ihmeen kautta eteeni tuli kirja "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet" Sheldon B. Kopp.... (tuosta tuli hassulla tavalla mieleeni kops) Se on kertomus psykologisesta pyhiinvaelluksesta, jonka aikana paljastuu oma sisin.

Tuo kirja on nyt tuossa minulla pöydälläni. Tiedän jo mitä siinä kerrotaan, mutta minusta on mukava kuitenkin lukea se. Suosittelenkin sitä kaikille guruille ja pyhiinvaeltajille, kaikille psykoterapeuteille ja heidän asiakkailleen sekä kaikille, jotka vielä hakeavat itseään.

Lähtekää jo matkaan!

ps. Ai niin. Unohdin sanoa, että sen jälkeen kun ryhtyy seuraamaan sielunsopimustaan, saattaa tapahtua yllättäviä asioita. Elämä voi mullistua. Asioita, ihmisiä ja tapahtumia ilmestyy eteesi lähes yliluonnollisella tavalla. Elämä antaa vihjeitä. Yhteensattumia ja käsittämättömiä juttuja. Saatat ajatella, että näinhän juuri asioiden pitikin mennä. Saat otteen elämästäsi. Se tuntuu todella mukavalta.

Joulukuu2005: Auttaako lukeminen?

Olen nyt lukenut sitä kuuluisaa kiltteyskirjaa eli Anna-Liisa Valtavaaran Kiltteydestä kipeät -kirjaa. Tuo tiivistelmä on ihan hyvä, mutta kirja on paljon koskettavampi. Siis se koskettaa etenkin niitä, jotka ovat kiltteydestä kipeitä.

Mutta mitäs sitten? Olen lukenut aikaisemminkin monta kirjaa, joiden avulla olen saanut ahaa-elämyksiä. Mutta ei ne elämykset ole kauan kestänet.

Luin vuosia sitten Anthony de Mellon Havahtumisen. Sitten elelin muka havahtuneena jonkin aikaa. Mutta nähtävästi kuvittelin vain olevani havahtunut. Oikeasti edelleenkin olin se kiltti tyttö, joka vain yritti sopeutua kaikkeen.

Muutama kuukausi sitten luin Leo Buscaglian Elä täydesti tätä päivää.

Sekin antoi voimaa ja toivoa. Buscaglia puhuu rakkaudesta. Tässä muutamia Leo Buscaglian lauseita:

• Se mitä kutsumme onnen salaisuudeksi ei ole muuta kuin halukkuutemme valita elämä.
• Rakkaus on omaehtoista ja halua ilmaista itseään ilon, kauneuden, totuuden ja jopa kyynelien välityksellä. Rakkaus on hetken lapsi; se ei huku toissavuoteen eikä perää huomispäivää. Rakkaus on NYT!
• Älä pidä kiinni vihasta, loukkaantumisesta tai kivusta. Ne varastavat energiasi ja estävät sinua rakastamasta.

Minulle jäi jotenkin sellainen olo, että minä tarvitsisin tuollaisen tsemppaajan ja kannustajan koko ajan vierelleni toistelemaan minulle piristyslauseita. Muutoin unohtaisin kaiken.

Kirjoja lukemalla ei opi elämään. Elämään oppii elämällä. Pitää uskaltaa tehdäkin niitä juttuja, mitä kirjoissa kirjoitetaan. Pitää uskaltaa tehdä ratkaisuja, kun on ratkaisun hetki. Ratkaisu ei ole se, että rynnätään kirjastoon hakemaan uusi kirja, kun edellisen kirjan sanoma lakkasi toimimasta. Eikä sekään auta, että etsitään uusi guru tai julistaja, johon turvaudutaan melkein kuin Jumalaan. Mutta keneen tai mihin voi turvautua, kun sanotaan, että voiman pitää tulla sisältä, mutta toisaalta sanotaan, ettei ihminen pärjää yksin?

Joulukuu2005: Itsen oivaltaminen

Harhauduin eräänä päivä sivulle, jossa kerrotaan itsen oivaltamisesta. Tajusin, että minustahan tuntuu nyt tuolta! Olen avannut sisäisen tiedon portin sisältäni. Kaikki tieto on jo minussa!

Se ei tarkoita sitä, että nyt lopetan kirjojen lukemisen, muilta ihmisiltä oppimisen ja alan elää tynnyrissä. Kyse on enemminkin siitä, että luotan itseeni ja omaan sisäiseen ääneeni. Luotan siihen tunteeseen mikä tulee sisältäni. Minun vain pitää säilyttää kosketus siihen.

Mistä kaikki lähti liikkeelle? Minä olen koko elämäni etsinut itseni oivaltamista. Olen välillä harhautunut väärille jäljille. Kuunnellut vääriä guruja. Hyljännyt oikeita polkuja. Olen hakenut apua tiedosta. Olen lukenut psykologian kirjoja. Olen kysellyt ihmisiltä neuvoja. Välillä olen kääntynyt Jumalan puoleen. Olen juossut kirkoissa ja rukoillut. Aina olen hakenut apua itseni ulkopuolelta. Olen ajatellut, että jonkun muun pitää kertoa minulle miten minun tulee elää ja olla. Siispä yritin elää hyvin keskinkertaisesti ja keskiluokkaisesti. Olin kaikessa keskiarvo!

Elämätön elämä kuitenkin ahdisti. Tietämättömyys omasta tahdosta ahdisti. Minulla oli huono itsetunto. Säikähdin ihmisten mielipiteistä. Syyllistyin ihan turhaan, jos joku ei pitänytkään minusta.

Mutta nyt tiedän, että minulla on sielu. Olen arvokas. Olen ainutlaatuinen. Minulla on elämäntehtävä ja sopimus sieluni kanssa. Olen tullut jostakin ja olen menossa johonkin. Ehkä olin tähtenä taivaalla ennen kuin synnyin? En tiedä, en voi muistaa. Mihin olen menossa? Ehkä sinne takaisin. Sinne kotiin, taivaiseen ja lämpöiseen rakkauden täyttämään kotiin. En tiedä sitäkään. Miten voisin? Mutta luotan siihen, että minulla luonani on suurempi voima, joka kulkee rinnallani. Uskon edelleen rukouksen voimaan. Uskon siihen, että elämä ja Jumala johdattaa.

Minulla on vain nyt elettävä ensin elämäni. Se on tehtävä mahdollisimman hyvin. Ei tosin ollenkaan täydellisesti, siis virheettömästi. Mutta minun on kuljettava sitä polkua pitkin, joka on minulle tarkoitettu. Mistä tiedän missä se kulkee? Minun on kysyttävä sitä itseltäni ja sisimmältäni. Missä olen onnellinen? Keiden kanssa minulla on hyvä olla? Mistä haaveilen? Mitä haluan tehdä tulevaisuudessa? Mitä minä tulin tänne maailmaan oppimaan? Mikä on minun tehtäväni ja opetukseni?

Olen saanut jo hyvin moniin kysymyksiin vastauksen ja tiedän, että saan loppuihinkin.

Sillä kuten tuolla sivuilla sanotaan:

Vain itsenäisesti ajatteleva ihminen voi oivaltaa itsensä syvästi. Itsen oivaltaminen on elävä kokemus, joka ei ole toisten ajatusten ja oivallusten toistamista.

- Jaakko Muhonen / Selfcon -

Luovuus ja kirjoittaminen

Jonkun kuolema on jonkun elämä.