Kuka auttaa elämään?

Tuolla Kirjoittamalla Blogissa keskustelimme jokin aika sitten olemisesta ja elämisestä. Siihen ihmiset innostuivat vastaamaan, koska Essi esitti todella vaikeita kysymyksiä: Miten eletään? Miten ollaan? Mitä on läsnäolo?

Mieleeni tuli tuo keskustelu, kun luin Ilta-Lehdestä jutun Life Coach -palvelusta. Siinä esiteltiin yritys nimeltä ValmennusVainio, joka auttaa ihmisiä selviämään elämästään. Törmäsin myös vasta yritykseen nimeltä Namaste. Yritys kouluttaa elämäntaidon valmentajia.

Eivätkö ihmiset enää osaa elää? Eikö vanhemmat opeta lapsiaan elämään? Päästävät heidät raakileina maailmalle ja aikuisten lasten täytyy sitten ostaa muualta? Tai sitten yrittää oppia kantapään kautta (kaikilla ei ole varaa hankkia palveluita).

Itse olen lähtenyt kotoani hyvinkin raakileena ja kompuroinut kovastikin vuosikausia. Tietyt käytännön perusasiat jäivät oppimatta ja en tiedä opinko niitä koskaan, koska en oikeasti ole edes mikään käytännön ihminen. Olen tämmöinen Havukka-ahon Ajattelija. Olen löytänyt rajani ja tiedän missä olen hyvä tai huono. Se helpottaa elämistä. Itsensä tunteminen.

Olen sitä talvilenkkarisukupolvea, jolle syötettiin pullamössöä. Myönnän sen. Mutta toisaalta saan joskus paljonkin aikaan ja minulla on itsekuria tietynlaisissa asioissa. Opiskellessa olen aina ollut tarkka ja huolellinen. Töissäkin pyrin siihen. Kotona sitten onkin ihan toisenlaista. Paikat on hujanhajan. Unohtelen käytännön asioita. Vaatii aikaa ja rauhaa suoriutua kaikista kotiarkareista.

Vai mistä tämä elämässä huonosti pärjääminen, stressaantuminen ja uupuminen johtuu? Noin yleisesti. Haalivatko ihmiset liikaa projekteja? Kaikki halutaan heti, kerralla ja samaan aikaan. Olen kuullut sellaisen sanonnan, että kaiken voi saada mutta ei yhtä aikaa.

Voidaanhan sitä syyttää yhteiskuntaa ja ympäröivää sosiaalista verkosta siitä, että ne vaativat nykyisin yksilöltä aivan liikaa. Niin, kyllähän sitä saa vaatia, mutta onko pakko totella?

Minä lakkasin tottelemasta. Madalsin rimaani. Hankimme myös siivoojan joka käy meillä kerran kuussa. Teen sitä mitä osaan ja mihin pystyn. Teen sen mikä on välttämätöntä eli huolehdin lasten hyvinvoinninta ja parisuhteesta. Teen sitä mitä rakastan eli kirjoitan, luen ja nautin taiteista. Kaiken ylimääräisen karsin pois.

Eikä elämä ole nyt tyhjää. Se on paljon täydenpää.

Valokuvatorstai: Hylätty

Minulla olikin sopiva kuva tallessa. Tuo on otettu 5.10. Ainolan puistossa. Puutarhuri kai ajatteli, että nuo kukat on jo parempi hylätä. Miksi?

Haasteena hylätty

Runotorstai: Hylätty

Päivän haaste...

Hylätty

Yksin metsässä
ei kuulu sinne
ei pääse itse pois
rikottuna revittynä vanhentuneena
eikä kukaan halua koskea
linnut lentävät ylitse

Hyvää syyslomaa!

Nyt on syksy, vaikka näyttääkin jo kovin talviselta. Meillä on ollut monta päivää maa valkeana. Toissapäivänä satoi isoja pörröisiä hiutaleita hitaasti alas taivaalta. Tuossa on kuva niistä. Kuvassa tosin näyttäisi olevan räntäsade. Ei, se ei ole totta. Kuva valehtelee.

Ehkä huomenna pääsisimme lähtemään lomamatkalle pohjoiseen. Siellä on kuulemma satanut tänään 15 cm lunta!

Mitä teille tulee mieleen ensilumesta?
A) Apua! Pihatyöt on tekemättä. Lehdet haravoimatta ja...
B) Onpa ihanaa! Lumi tuo valoa ja puhtautta tähän synkkään pimeyteen.
C) Ush! Taas alkaa se loskakausi. En tykkää.
D) Ensilumi? Häh?

Jälkihöpinöitä

Mitenköhän tuo edellinen postaus liittyi luovuuteen ja kirjoittamiseen? Ehkä siten, että kirjoittaminen on ajattelemista eli ajatteleminen on kirjoittamista. Minä vain pistin tunteita, kysymyksiä ja ajatuksia "paperille".

En halua olla nyt tällä hetkellä kenellekään ilkeä. Rahasta en edelleenkään pidä. En ymmärrä rahan päälle ollenkaan. Olen pihi, mutta silti velkainen. Omituista.

Nyt alkoi syysloma. Miten selviän viikon ilman kivikoulun luovaa, vapaata ja inspiroivaa ilmapiiriä?

Tunteet ja teot

Mitä tehdä jos haluttaisi olla ilkeä ihmisille? Mitä tehdä jos sisällä pyörii katkeria sanoja? Päässä pyörii käsittämättömän katalia repliikkejä kaikille pintapuolisille, tekohymyisille muovikippo-, pesuaine- ja kynttiläihmisille, jotka kerääntyvät olohuoneisiinsa tuhlaamaan rahojaan; syömään kermaleivoksia ja rasvaisia pasteijoita sekä puhumaan säästä, kaapinsiivouksesta ja leivontaresepteistä. Haluaisin mennä paikalle ja nauttia noista herkuista. Sopivan hetken tullen heittäisin mukavia viisauksia kuten "rahalla ei voi ostaa onnea".

Saattaisin kertoa siitä, etten ymmärrä miksi pitää kerätä asunnot, seinät ja komerot täyteen turhaa roinaa. Miksi ostaa viimeisimmät villitykset? Samanlaisen tramboliinin kuin naapurilla? Tai sen kaasugrillin, joka kuulemma jo jokaisella on? Kysyisin verkostomarkkinoijalta, että miksi tämä kippo maksaa niin paljon? Miksi tämä kynttilä on niin sikahintainen? Samalla rahalla Tiimarista saa ihan samanlaisen ja yhtä nätin. Onko tosiaan tämä pesuaine niin riittoisaa? Tottakai se on... Eihän sitä raaski käyttää niin huolettomasti kuin euroshopperkamaa.

Ihmettelisin myös sitä, että miten voi pitää paikkaansa tämä väite: "Mitä enemmän ostat, sen enemmän tienaat?" Siis ostamalla turhaa tavaraa rikastut? Wau!

Sitten sitä ollaan niin onnellisia, kun on saatu vähän luxusta elämään.

Voisin myös kertoa kaikille siitä, miksen itse asu omakotitalossa. Syy: omakotitalot ovat nykyään hirvittävän hintaisia. Ihmiset joutuvat raatamaan niska limassa vuosikymmeniä, jotta pystyisivät maksamaan hurjat lainansa. Sitten kun talo on vihdoin maksettu, he ovat jo eläkkeellä. Nyt kun he vihdoin voisivat nauttia rauhassa siitä omasta talostaan, he saavat stressiperäisen sydänkohtauksen tai ovat jo muuten raihnaisia. Se siitä sitten...

Mutta enhän minä oikeasti mene pilaamaan toisten nautinnollista ja sosiaalista ostoshetkeä. En. Minä vain mielessäni ajattelen näin ja voin kirjoittaa näitä ajatuksia tänne blogiini. Pysyn poissa. Tai voisinhan mennä sinne tarkkailemaan tilannetta, hiljaa. Olen minä niin joskus tehnytkin. Mennyt paikalle ja kehunut kovasti emännän leivoksia. Minusta on aina ihanaa mennä valmiiseen pöytään. Olen itse laiska leipomaan mitään. Olin silloin tosi iloinenkin siitä, että minut kutsuttiin. Sanoin, että mukavaa välillä kuunnella näitä naisten juttuja (ei tosin tainnut olla kovin fiksu toteamus, mutta siihen aikaan olin kuunnellut liikaa miesten juttua, joten tuo lause oli totta!) Mutta en malttanut olla kysymättä vaikeita kysymyksiä myyjältä. Enkä ostanut muuta kuin 3 euron hintaisen pesuainepullon (sekin oli tyhjä täyttöpumppupullo, ei kolmella eurolla vielä itse ainetta saa). Eipä kutsuttu toista kertaa kemuihin...

Nyt erilaisista tarkkailutilaisuuksista olisi jotain hyötyäkin. Saisin varmasti hyviä lauseita repliikkipäiväkirjaani ja mainioita aiheita tulevan kirjani kohtauksiin. Mutta onko se sen arvoista?

Huh, nyt helpotti! Nyt minun ei tarvitse oikeasti olla ilkeä ihmisille. Voin olla kiltti ja hymyillä nätisti.

Voin myös pohtia mitä vikaa minun elämässäni nyt on, kun näin katalia mietin. Kaikki ajatuksethan lähtevät minusta. Minun pitää katsoa peiliin. Miksi siellä näkyy nyt tyytymätön nainen?

*****

Ps. olen edelleenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja jokaisella ihmisillä on samoja tunteita: pelkoa, vihaa, rakkautta, iloa, surua jne. Joissakin ihmisissä ne samat tunteet on vain niin syvällä piilossa kuoren alla, että sen välillä unohtaa. Ja ihmiset arvostavat eri asioita, puhuvat eri kielellä, ovat avaruudessa saman kuution eri pinnoilla.... eivätkä koskaan kohtaa.... koska pelkäävät toisiaan ja pelkäävät tunteita. Surullista.

Valokuvatorstai: Syksy

Valokuvatorstain haaste: Syksy se on sisälläkin.

Runotorstai: Syksy

Flunssaisena on hyvä istua netin ääressä ja palella sekä kirjoittaa runo syksystä. Siis minä pitkän tauon jälkeen osallistun Runotorstain haasteeseen.

Syksy

Valkoisen kimaltelevan villapuseroni hihoista
kolahtelevat
kylmät yksinäiset sormeni
vilu
vetää
pitkin luita
pakkanen irrottaa kuolleet lehdet puista
taivaalta sataa huurretta ruohikolle
seisoo pihlaja paljastaen ruumiinsa
pirun tekele
pihlaja

aika tuo kiltteyden esille
timanttini putoaa lattialle
joka päivä uudelleen
varpaani jäätyvät pienimmästä suurimpaan
vihreissä villasukissa

Lavalle vielä kerran: Kiltteydestä kipeät

Olen kotona vielä tänään. Innostuin tekemään vielä kerran kirjaesittelyn Anna-Liisan Valtavaaran kirjasta Kiltteydestä kipeät. Tuolla Kirjoittamalla blogissa mietittiin eilen syvällisiä kysymyksiä:

Miten kuuluisi elää? Osaako kukaan elää?
Mitä on aito läsnäolo?

Muistin tuon kirjan yllättäen. Käykää lukemassa kirjaesittely täältä!

Akvarelli: Vettä ja väriä

Tässä on tämän päivän saavutus. Ensimmäinen harjoitelma oikeilla vesiväreillä. No, tuo on oikeasti toinen. Ensimmäinen oli harjoitelma tulppaanista. Vanhin tyttö katsoi lastenohjelmaa ja nuorin nukkui päiväunia. Yksi oli päiväkodissa. Minulla rauhallinen hetki.

Ostin eilen taidekoululta taidevesivärit. Olin jo viime viikolla lainannut kolme vesiväri- eli akvarellimaalausopasta kirjastosta. Taidekoululla on nyt sellainen kritiikkitehtävä, jossa pitää maalata jotain pientä suureksi. Siihen ei ole pakko osallistua, etenkin jos on kirjoituslinjalla. Mutta kun kerta on mahdollisuus... Miksen kokeilisi? Vesivärit ovat kaikista tutuin väline. Ainakin nuo lasten vesivärit.

Olen hirmu ylpeä tuosta työstäni! Ja yllättynyt... Taisi löytyä minulle yksi uusi harrastus. Vesivärit ovat myös tällaiselle hätähousulle sopivan nopeasti kuivuva tapa maalata. En ehkä jaksaisi odotella öljyvärien kuivumista. Eikä minulla ole tilaa mihin laittaa öljyvärimaalausta kuivumaan.

Esittelen samalla nuo lainaamani kirjat.

Valitut Palat Vesivärimaalaus (Hazel Harrison)

Paras kolmesta. Todella selkeät ohjeet. Monta vaiheittaista mallityötä. Tuo kuppityö on tuosta kirjasta. Esimerkin antoi kaksi eri taiteilijaa, jotka kumpikin maalasivat saman aiheen omalla tavallaan. Otin mallia molemmista ja maalauksesta tuli sitten minun itseni näköinen.

Vesivärimaalauksen perusteet (Ray Smith)

Kauniita kuvia ja malleja. Opettaa myös edistyksellisempiä tekniikoita. Sopii tuon edellisen kirjan jatkoksi.

Akvarellimaalauksen käsikirja (Ettore Maiotti)

Pieni kirja. Teksti mukavaa luettavaa ja mukana tietysti paljon malleja. Ehkä ei niin perusteellinen kuin nuo kaksi, mutta sisältää paljon tietoa maalauksista ja maalareista.

Aurinko nousee

Aurinko nousee
Originally uploaded by Hahmo.

Otin tuon kuvan äsken ikkunan läpi. Aurinko nousi ylös kirkkaana. Mikä on kuvan aihe? Puu vai aurinko? Valo vai varjo?

Olen tänään kotona... hmmm... lasten kanssa. Vanhimmalla tytöllä nousi yöllä kuume. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun mainitsin lapseni blogissani. Kiltin tytön blogi liittyi muihin juttuihin kuin lapsiin ja äitiyteen. Olin kirjoitellut sitä ennen uuvuttavan paljon äitiydestä ja sen karikoista kaikenmaailman keskustelupalstoille ja sähköpostilistoille, etten halunnut kirjoittaa vähään aikaan asiasta yhtään mitään!

Tämä Luovuus ja kirjoittaminen -blogi liittyy myös muihin juttuihin, mutta miksei elämästään voisi poimia joskus kaikenlaisia asioita esille? Vaikkapa kertoa siitä minkälaista on olla taidekouluopiskelija ja kolmen lapsen äiti samaan aikaan. Minusta siinä ei ole ollut mitään ristiriitaista. Välillä se on kyllä uuvuttavaa. Täytyy pitää itsestä ja jaksamisesta tosi hyvää huolta.

Luovuudesta... Kirjoitin Kirjoittamalla-blogiin eilisestä päivästäni enemmän. Lukekaa sieltä tarinaa siitä kun Runo vei kahvilaan.

Kirjaesittely: Kuinka asiat ovat

Vaihteeksi kirjaesittely. Sain eilen luetuksi Lama Ole Nydahlin kirjan "Kuinka asiat ovat: elävää buddhalaisuutta nykyajan ihmisille".

Kirja on alkupuolelta hyvin selkeä ja nykyaikainen, helppolukuinen. Loppupuolelta teksti menee monimutkaiseksi. Kirjaa voi lukea niin pitkälle kuin jaksaa. Ei haittaa vaikka ei pääse heti loppuun asti. Itse opin muutamia uusia asioita buddhalaisuudesta ja eräät asiat selkiytyivät mielessäni. Kirjan kirjoittaja edustaa Timanttipolku buddhalaisuutta, karma-kagyü-linjaa, mutta silti kirjasta saa hyvän käsityksen buddhalaisuudesta yleensäkin.

Kirjassa käydään läpi selkeästi kolme erilaista buddhalaista polkua: kolme erilaista tapaa elää elämäänsä Buddhan oppien mukaan. Kaikkien polkujen päämääränä on vapautuminen ja valaistuminen. Jotakin polkua pitkin valaistuminen tulee nopeammin, ehkä.

Ihan niin kuin kristinuskossakin on monta erilaista tapaa elää kristittynä. Ei kaikkien tarvitse olla pappeja tai pyhimyksiä. Eikä kaikkien tarvitse olla meditoivia munkkeja.

Pieni polku (Neljä jaloa totuutta) on tarkoitettu itsekeskeisiä ihmisiä varten. Tuli mieleeni ihan tavallinen seurakunta. Polkuun kuuluu ulkoista harjoitusta, mielen tyynnyttämistä ja vahingollisten tekojen välttämistä sekä ulkoisia lupauksia.

Suuri polku (myötätunto ja viisaus) on tarkoitettu altruitisteille. Altruismi on muiden ihmisten auttamista pyyteettömästi ilman oman edun tavoittelua. Tähän polkuun kuuluu sisäistä harjoitusta, tyhjyyden kokemusta, myötätuntoisen motivaation vahvistamista, vihan välttämistä ja Bodhisattvalupaus. Bodhisattva on valaistunut ihminen, joka jää ihmisten pariin auttamaan muita löytämään valaistumisen. Tuli mieleeni kristinuskon papit, munkit ja nunnat.

Lopuksi on Timanttipolku (korkein näkemys). Se on tarkoitettu joogeille. Siihen liittyy Buddhan näkeminen oman olemuksen peilinä, yhtyminen valaistumiseen ja puhtaan näkemyksen ylläpitäminen. Minä käsitin, että joogi on henkilö, joka on lähes koko ajan puhtaan näkemyksen tilassa. Hän on erakko. Mietiskelee. Opettaa joskus? Kulkee kuin rääsyläinen ehkä? Lama Ole selittää sivuillaan asian näin: " Ja sitten on joogeja. Joogeja eivät varsinaisesti sido ulkoiset lupaukset, ja sisäisilläkin lupauksilla on heille vain toissijainen merkitys. Joogille on tärkeää kokea elämä jatkuvasti täydessä voimassaan ja intensiivisyydessään ja nähdä kaikki puhtaana, mahdollisena, tuoreena, täynnä voimaa ja potentiaalia. Kaikessa, mitä tapahtuu, meidän tulee kokea uutta, spontaanisti syntyvää ja kehittyvää. " Onko kristinuskossa tällaisia henkilöitä? Onko joogi sama asia kuin pyhimys? Ehkä ei sittenkään. Kristinuskossa pääsee pyhimykseksi vasta kuoltuaan. Buddhalaisuudessa joogiksi pääsee eläissään.

Tuon siis opin lukemalla tämän kirjan. (Kirjassa ei puhuttu kristinuskosta mitään. Itse vertailin noita kahta suurta keskenään.)

Yhden asian haluan vielä nostaa tähän kirjasta. Lama Ole varoittaa siitä, että kuinka vaikeaa ja hankalaa on käydä valaistumisen polkua yksin ilman opettajaa. Kanssakäyminen on tärkeää. Kirjoja on paljon. Opetukset voivat olla niissä sekaisin. Terminologia voi olla hämmentävää. Niin kutsutut "rajatieteet" voivat houkutella ihmisiä pois polulta. On toki järkevää käyttää hyväksi henkisiä kykyjään, kuten intuitiota tai parantamista, mutta niistä ei saa tulla korvikkeita lopulliselle päämäärälle eli valaistumiselle kaikkien hyväksi. Ihmiset myös voivat yrittää takertua psyykkisiin kokemuksiinsa (ihaniin pilkahduksiin mitä koetaan joskus meditaatiossa). Niitä kokemuksia ei pysty kantamaan mukanaan. On päästävä pelkojen ja toiveiden tuolle puolen. Silloin mieli on vapaa. Psyykkiset (mystiset) kokemukset eivät saa olla päämääränä.

Suosittelen kirjaa lämmöllä niille, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet buddhalaisuuteen!

Nanoon?

Minä ajattelin osallistua NaNoWriMoon. Sopii hyvin tämän vuoden teemaani. Tarkoituksenahan on kirjoittaa 50 000 sanan pienoisromaani kuukaudessa. Siitä saa palkinnoksi kultaa ja kunniaa sekä jonkilaisen logon nettisivuilensa. Ja tietysti jäähän itselle se 50 000 sanan käsikirjoitus talteen, jonka voi muokata oikeaksi kirjaksi tai unohtaa saman tien.

Aikooko kukaan muu bloggari osallistua tänä vuonna?

Ainakin Pinserin Riitta osallistui vuonna 2003. Tässä siitä tarinaa.

Paluu vanhaan

Nostan vain yhden vanhan blogikirjoituksen esille. Sinne nyt on ilmestynyt todella pitkä ja hyvä kommentti nimimerkiltä harpyia.

Eli lisää mielipiteitä aiheeseen Luovan ihmisen läheisten kauhut.

Runon lyyrinen minä

minua ei tässä ole
tässä on lyyrinen minä
minulla ei ole mielipiteitä
minä heijastan lyyristä minää
hän tuntee
itkee nauraa rakastaa vihaa
hän näkee
kovan vihreän vessan seinän
lavuaarin yllä kaistaleen pehmeän vihreää
muovimattoa
hänen on kylmä
ei auta kylmä vesi
lämmin vesi saa kädet heräämään
katson häntä tunteettomana
lyyrinen minä

Vastaus

"Mitähän kivaa huominen tuo tullessaan?" kysyin torstaina.

Perjantai toi tullessaan vatsataudin. Olen maannut sängyssä voimattomana noin 20 tuntia. Pakki oli sekaisin. Oksetti. Nyt alkaa olla hieman parempi olo.

Sellaista kivaa...

Punaista ja keltaista

Minä lähdin koulusta ruokailun jälkeen taiteilijatreffeille. Tarvitsin hieman vaihtelua. Taidekoulussa voi ihan hyvin tehdä niin joskus. Paikallaolovaatimus on 2/3.

Ajoin Ouluun ja menin Nukulle. Siellä oli valokuvanäyttely What's Up North? Laitoin tunnelmia ylös paperille sen jälkeen kun astuin ulos näyttelysalista ja istahdin aulaan tuolille:

"Puhelin ei soi, sähköpostia ei tule, ihanaa olla töissä!" sanoo nuori nainen lippuluukulla virkailijalle. Radiossa soi Tiktakin Paha sana. Nukun hissin seinä on sininen. Siihen on läiskitty vaaleansinisiä maalisipaisuja. Epämääräisiä enkelinsiipiä. Näyttelyssä valokuvia pohjoisesta. Lappalaistyttö ja Elvis. Kuihtuneita kukkia venäläisessä toimistossa. Kauniin keltaisia, suuria, kuolleita. Videolla kaksi lakoonista venäläistä miestä puhuu hiljaa ja tasaisesti elämästään. Lapsi rukoilee puolityhjän sinisen tekolammen edessä. Oi, Venäjänmaa! Nainen hirtettynä kasvihuoneeseen. Vai leijuuko hän? Musta nainen napajäätiköllä. Hampaat valkoiset. Traktori tunturilla. Paljon kiviä.

Sitten tulikin mieheni paikalle. Laitoin vihkoni ja kynäni laukkuun. Joimme kahvit ja höpötimme.

Sen jälkeen menin Ainolan puistoon. Ihastelin luonnon voimakkaita värejä. Monenlaista punaista, keltaista, oranssia ja vihreää. Otin paljon valokuvia. Tässä on niistä kaksi.

Ihmettelin puistossa kävellessäni, että missä kaikki muut ovat? Töissähän he. Monet olivat jo tosin kotimatkalla kävellen, pyörällä tai autolla. Pysähtyvätkö he koskaan puiston läpi pyöräillessään katsomaan luonnon värejä? Nyt on paras aika imeä energiaa niistä itseensä synkän talven varalle. Pian kaikki lehdet ovat pudonneet ja paljaat oksat jäävät odottamaan valkeaa lunta.

Nappasin laukkuuni viisi vaahteranlehteä. Aion litistää ja kuivata ne, antaa ne lahjaksi eräälle suvun uudelle, aikuiselle, ihmiselle. Hän on kokenut tänä vuonna ensimmäisen kerran talven, kevään, kesän ja syksyn! Ajatelkaapa! Hän oli ihminen, joka ei ikinä ennen ollut nähnyt lunta, kun tuli Suomeen. Miltä tuntuu kokea todelliset vuodenajat elämänsä ensimmäistä kertaa?

Itsekin tunsin näkeväni nyt syksyn värin kuin vasta näkökyvyn saanut ihminen. Pysähdyin usein vain katsomaan pusikkoja. Niin, elämyksiä löytyy myös pusikosta.

Lopuksi kävin kirjastossa. Lainasin muutaman vesivärimaalauksesta kertovan kirjan. Meille on annettu koululla mielenkiintoinen kritiikkitehtävä. Aiheena on mikrokosmos. Jotain tosi pientä pitää suurentaa tosi suureksi eli maalata se vähintään 100 cm x 100 cm suuruiselle taululle. Minulle kaikkein tutuin maalausmuoto on vesivärimaalaus. Siksipä ajattelin hieman opiskella sitä kirjoista. Tässä on kuukausi aikaa suunnitella ja harjoitella aihetta.

Taidan olla hyvä innostumaan kaikesta uudesta ja haasteellisesta? Eilenkin olin satasella mukana, kun me tutustuimme koko päivän uusiopaperin tekemiseen. Tein 4 arkkia aika vaatimattoman näköistä paperia ja yhden veistoksen paperimassasta. Taidan tehdä tuota massaa kotonakin. Halpaa ja helppoa. Tarvitaan vain happovapaata vanhaa paperia, vettä ja perunajauhoja sekä jotain millä koristella ja värjätä massaa tai valmiita papereita. Ja tietysti muutamia työvälineitä. Täällä lisää aiheesta. (Sanomalehtipaperi ei ole kuulemma happovapaata... siis lopputulos ei kestä vuosikymmeniä vaan jatkaa hapristumista kuten vanhat sanomalehdet yleensä).

Mitähän kivaa huominen tuo tullessaan?

Bloggaaminen harrastuksena

Tutkin tuota minun blogitilastoani. Joku oli tullut lukemaan tätä Sediksen kautta. Ryntäsin heti katsomaan, että mitä minusta siellä kirjoitetetaan. Sedis kehui tätä blogia kivan tuntuiseksi. Onhan tämä hieman erilainen kuin aikaisempi blogini, joka oli täynnä sisäistä maailmaani ja märehtimistäkin. Tosin loppua kohdin mieliala ja itsetunto kohosi sekä positiivisuus kukoisti.

Nyt katselen blogini kautta kapeampaa palaa maailmastani. Luovuutta ja kirjoittamista. Olen myös tullut enemmän esiin oikeana persoonana. Heidinä joka opiskelee Limigan taidekoulussa.

Sedikseltä löytyi myös Pohdiskelevan liftarin juttu, jota suosittelen luettavaksi: Bloggaaminen on harrastus - pitäisikö pyytää harrastetukea?

Huomaatteko kuinka kivasti tässä on nyt noita linkkejä? ;)

Minulle blogiini kirjoittaminen ja blogien lukeminen on harrastus. En juurikaan enää etsi uutta luettavaa, vaan olen verkostoitunut lukemaan samoja blogeja. Välillä kyllä teen hienoja uusia löytöjä vakioblogien kommenttilaatikoista.

Olen myös innostanut muutamia ystäviäni ja kavereitakin astumaan blogimaailmaan. Jotkut jäivät tänne kai iäksi, jotkut lähtivät jo pois kuvioista.

Yksi neuvo: täytyy olla jokin hyvä syy perustaa blogi. Jos perustaa blogin vain bloggaamisen takia... Se ei toimi. Kuten hyvissä kirjoissa ja tarinoissa on löydettävissä yksi pääväite, niin blogeistakin täytyisi löytyä sellainen. Mitä tämä blogi haluaa sanoa? Mihin kysymykseen etsitään vastausta?

Luovan ihmisen läheisten kauhut

"Hienoa, löysit luovuutesi! Olen onnellinen puolestasi!" hehkuttavat luovuuden lukosta irti päässeen läheiset. Siihen joukkoon voi kuulua puoliso, vanhemmat, lapset, ystävät, kaverit, sukulaiset ja jopa naapurit. Riippuu tietenkin ketkä kuuluvat tämän luovan ihmisen lähipiiriin.

Mutta onko se hienoa? Siis läheisten kannalta.

Kävimme nyt tällä viikolla hieman läpi Risto Ahdin RunoAapinen 1 nimistä kirjaa. Siinä Ahti kertoo, että runoilijan tehtävänä on kertoa omista aistihavainnoistaan ja tunteistaan, kirjoittaa ne ylös vaikkapa runoksi ja saada lukija muistamaan omia aistihavaintojaan ja tunteitaan.

Tuo pätee myös kirjailijaan. Keneen tahansa joka kirjoittaa luovaa tekstiä ja niin, että itse tulee lähelle. Kirjoittaa kipeistä asioista. Eläytyä kirjoittamaansa ja kirjoittaa elämäänsä.

Sellaisen ihmisen täytyy virittää kaikki aistinsa äärimmilleen. Miltä näyttää aamun ensimmäinen valonsäde? Miltä kuulostaa kastemadon limainen eteneminen? Miltä maistuu laukussa pehmeäksi sulanut suklaapatukka? Miltä tuntuu käden iholla kahvikupin lämpöinen pinta? Miltä tuoksuu ikivanha kostea puuporras? Jos vielä lisätään kuudes aisti: millainen energia, tunnelma, lataus tässä huoneessa on näiden ihmisten kesken?

Kaikki tämä täytyy kokea, kuvitella, muistella omien aistien kautta. Ei saa toistaa maailmaa vanhojen runoilijoiden sanoin tai tuntein. Se on kopioimista. Kaikki pitää elää ja aistia itse. Uudelleen ja omalla ainutlaatuisella tavalla, johon kuitenkin niin moni lukija voi samaistua. Mitä yksityisempää, sitä yhteisempää.

Millainen ystävä ja elämänkumppani tällainen kirjoittaja tai runoilija on sellaisen ihmisen silmin, joka itse ei ole luova tai ei ymmärrä luovuutta tai jolla on luovuuden lukko? Varmasti aika käsittämätön.

Yhtenä hetkenä tuo taiteilija liihottelee onnellisena ja kevyenä kuin perhonen. Hän rakastaa kaikkia ja kaikkea! Hän näkee kauneutta joka puolella. Seuraavana päivänä hän on etäinen, ahdistunut ja sulkeutunut. Hän kirjoittaa synkkiä ja ikäviä asioita.

Hän tuntee kaiken niin voimakkaasti.

Meitähän on nyt opetettu täällä Limingassa elokuusta saakka tunnistamaan omia tunteitamme ja havainnoimaan maailmaa kaikkien aistien kautta. On opetettu kirjoittamaan vain se mitä näemme tai aistimme. Lisäksi treenikirjoittamisella (ns. aamusivuilla) on saatu meidän lukkoja purettua niin, että hyvin moni pystyy jo kirjoittamaan mitä vain. Ohi moraalin, yli normaalien käytäntöjen, säädyttömyyksiä, järjettömyyksiä. Pääasia, että kirjoittamme paljon ja nopeasti! Sitähän voi myöhemmin muokata... tai sitten lyödä koko paperipino roskiin. Mutta jos ei kirjoita mitään, ei ole mitään muokattavaa tai roskiin laitettavaa.

Usein sitten kotona tai läheisten seurassa jää päälle tämä hyvin vahva aistiminen ja tunteminen. Miten sen nyt voisi ottaa pois? Voiko luovuutta edes sammuttaa?

Äänet ja valot koetaan vahvana ja ärsyttävänä. Minä sammutelen koko ajan keittiöstä loistevaloja. Mieheni laittaa ne takaisin, koska ei halua olla pimeässä. Minä en siedä ääntä ja metakkaa. Minusta on tullut vieläkin ääniyliherkempi. Olin sitä jo aikaisemmin, mutta nyt vieläkin enemmän ärsyynnyn möykästä. Lisäksi tunteet purkautuvat vahvana. Viha tulee äkkiä ja sanat suusta kuin olisin aamusivuja kirjoittamassa (ei hyvä). Rakkaus ja hellyys tulevat myös äkkiä ja voimakkaana. Se voi olla hyvä asia, mutta saa läheiset sekaisin, jos ei olla toivuttu edellisestä tunteenpurkauksesta. Myös äkillinen itseensäpäin kääntyminen, eristyminen ja pako pois arkirutiineista voi aiheuttaa kotona kitkaa.

Tämä koulu tekee myös LÖYHÄPÄISEKSI! Olen unohdellut nykyisin enemmän asioita. Pitäisi kirjoittaa kai kaikki muistettavat asiat ylös. Luovuus ja luovuuden ylläpitäminen vie kaiken energian. Siis vaikka se antaa kyllä paljon iloa ja voimaa, mutta kyllä se muistaa omansa ottaa.

Ollako taiteilija vai ei? Ollako vaikea ihminen vai ei? Kyselkääpä taiteilijoiden puolisoilta, että onko ne taiteilijat hankalia persoonia? Taiteilijat ovat ehkä itse liian jäävejä sanomaan itsestään mitään tuossa asiassa.

Pohtiva, luova, herkästi aistiva ihminen myös erkaantuu tavallisesta elämästä helposti. Hän ryhtyy miettimään elämän syviä ajatuksia pitkään ja hartaasti. Tai sitten hän miettii muille hyvin pieniä ja mitättömiä asioita tarkasti ja voimakkaasti aistien. Siinä taas lähipiirille ihmettelemistä. Ajatelkaapa Georges Perecin kirjaa Tiloja/avaruuksia. Koko kirja keskittyy tutkimaan tiloja ja avaruuksia. Se on varmasti vaatinut vahvaa läsnäolemista tiloissa ja avaruuksissa.

Joku sanoi myös, että taiteilijan täytyy luodessaan käydä "siellä jossain", mutta palata takaisin luomisen jälkeen selväjärkisten joukkoon. "Sinne jonnekin" ei saa jäädä.

Löysin tällaisia mietelauseita:

• Voidaksemme sallia itsellemme luovuuden, meidän on luovuttava kontrollista ja voitettava pelko. Miksi? Koska todellinen luovuus on elämää muuttavaa. Se uhkaa vallitsevaa olotilaa, se saa meidät näkemään asiat eri tavalla. Se tuo muutoksia, ja me kauhistumme niitä. Madeleine L'Engle

• Ole tarpeeksi rohkea elääksesi luovasti. Luovuus on paikka, jossa kukaan ei ole koskaan ollut. Sinun on jätettävä mukavuuden kaupunkisi ja mentävä intuitiosi erämaahan. Sinne et pääse bussilla, vaan vain kovalla työllä, riskeeraten ja tietämättä mitä teet. Löydät jotain ihmeellistä, itsesi. Alan Alda

Me kauhistumme sitä kuinka uudella tavalla näemme asiat? Jos me kauhistumme, niin ihan varmasti lähipiirimmekin kauhistuu. Mutta onkin heistä kiinni se, miten he käyttäytyvät kauhistuessaan. Pakottavatko he meidät takaisin entiseen rooliimme tai naamion taakse? Karkaavatko he juosten pois? Tajuavatko, että tässähän on heillekin mahdollisuus omaan henkiseen kasvuun?

Onko meillä luovilla taiteilijoilla vastuuta heidän tunteistaan ja peloistaan siinä samalla, kun yritämme olla taiteilijoita? Kas, siinä kysymys! Ollako vai eikö olla?

Tästä vuodesta on totisesti tulossa mielenkiintoinen.