Niko Peltokangas: Rintani rossi

KUVASI

Taittelen kuvasi kiviin
maan sydämessä syntyneisiin
hiilestä painettuihin
timanteiksi hiottuihin

Kääntelen kuvasi kiviin
avaruudesta tulleisiin
alkusyyn kysymyksiin
tähdenpalasiin

Taon kuvasi kiviin
niin että ikuisesti
maan graniitissa lepäisivät sinun kasvosi
eikä graniitin olisi kylmä



s.20


Niko Peltokangas on Raahessa asuva runoilija, kirjoittaja. Hän on julkaissut runojaan aiemmin Aukeassa ja vanhassa Kaunosielut-blogissaan. Vuonna 2009 hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä Rintani rossi (BoD-kustannus). Kokoelmaan kuvituksen on tehnyt Milka Peltokangas. Uusi blogi on edelleen nimeltä  Kaunosielut, mutta se on eri osoitteessa, ja  se on hänen ja hänen puolisonsa yhteinen.

Kokoelman ensimmäinen luku keskittyy isäksi tulemiseen ja lapseen. Sitä lukiessa tulee ajatus, että onko nyt tämä kirja "vain" tätä, uutta lasta, perhettä, syntymää, imetystä. Mutta seuraavissa luvuissa runojen maailmat ulottuvat joka puolelle.

Kolmannen luvun runot puhuvat jumalan tai elämän, olemisen etsinnästä, arvoituksista. On runo nimeltä Eva tai Lankeemus tai Epäillys. Runoissa on tummuutta ja voimaa sekä herkkyyttä, viisautta.

Neljännessä luvussa runonminä tuntuisi olevan kasvava, kypsyvä, vanheneva mies, joka kävelee kirkonkylän valtatiellä, muistelee tiluksien laitamilla esi-isiensä tekoja. Mies, joka levittää siipensä, lentää rakkaudesta, kaipaa ihmistä ja hänen kauneintansa. Mies, joka pohtii työtä. Mies, joka katselee väsynyttä maata ja syrjäisiä kaupunkeja Euroopan laidalla.

Runoissa on käytetään vahvoja luontovertauksia uudella, raikkaalla tavalla arkea tai kaupunkeja, kirkonkyliä unohtamatta. Lukiessaan runoja syntyy hienoja elämyksiä huomatessaan yhdistelmiä, joita ei ole ennen kuullut. Nuo vertaukset heräävät eroon. Esimerkiksi  Huonosti nukkunut maa -runossa säkeet Venyttelee ohuen peiton alla / huonosti nukkunut maa/  Kampaa viivasuoran jakauksen kosteaan multaan  ovat erityisen oivaltavat ja luovat kauniin maailman silmien eteen. Samalla siinä on luontoa, samalla edessä on ihminen. Ihmisen olotilan aistii.

Eniten pidin toisen luvun runoista. Ne ovat sellaisia runoja, joista on vaikea sanoa mitään, mutta ne koskettavat. Niitä ei voi repiä osiin tai pilkkoa. Ne pitää lukea tai kuulla, tuntea. Tunne on saatu runoihin aitona. Ei liian piilotettuna. Ei liian mahtipontisena. Juuri sopivana. Poimin toisesta luvusta molemmat tämän arvostelun esimerkit eli Kuvasi- ja Tämän lähemmäs en pääse -runot. Jälkimmäisessä runossa hienosti alun vihjeet ja lopun lopun toteamukset aikaansaavat koskettavan tarinan. Tarkkailkaa siiliä.

Näitä runoja lukiessa mietin myös, että tällaisia runoja voisi myös Otava tai jokin muu ns. suurempi kustantamo julkaista. Näissä käytetään sujuvaa kieltä. Runojen rytmi on hyvää. Iätöntä, mutta tuoretta, kestävää, kasvavaa runoutta. Ainoastaan muutamissa runoissa häiritsi se, että niitä olisi voitu tiivistää tai ne olisi voitu uskaltaa katkaista aikaisemmin. Runoilijoille usein on vaikeaa lopettaa runo oikeaan kohtaan. Vielä pitäisi saada sanoa se yksi juttu.

Kokoelmaa hieman toimittamalla ja runojen sekä lukujen järjestystä muuttamalla sen parhaimmat runot saataisiin vielä paremmin esille.  Raahen Seutu -lehden haastattelussa Peltokangas tunnustaakin, että "koska tarkoituksena oli saada julkaistua vuosien aikana valmistuneita tekstejä, hän ei halunnut ruveta muokkaamaan niitä rajusti. Tekstien antaminen kustantajien arvioitavaksi tuntui turhalta. Hän pitää mahdollisena, että seuraavalla kerralla kirjoituksia voisi tarjota kustantajallekin".

Suosittelen Peltokangasta tarjoamaan seuraavaa kokoelmaa jollekin kustantajalle, jotta se leviäisi mahdollisimman laajalle runoverkostoista. Hänen runojaan voisi hyvin moni muukin haluta lukea ympäri Suomen. Nyt oli minullekin vain sattumaa, että törmäsin tähän kokoelmaan Facebookissa.

Suosittelen tutustumaan. Näissä on sitä jotakin.


TÄMÄN LÄHEMMÄS EN PÄÄSE

Anna minä sanon
olen junan hiljainen mies

Sinä häiritset minun yksinäisyyttäni
sillä olen siili
joka odottaa paluutasi kaupunkiin

Liike tulee kohti ja jatkaa pysähtymättä takaisin
minä lasken lyönnit
ja pysyttelen tasoissa

Sanomien välistä putosi gramofonin neula
teki kaarevia viiltoja kaksikymppisen varteen
veti johdot ruttuisesta ihosta kaikkeuden akkupatteriin ja
käynnisti

Puhun tunteistani, koska vain silloin ne ovat olemassa
ja niin tulkitsen myös muiden puhetta

Peilistä katsovat kaksi naamaani
palaan hetkeksi siihen, mitä olin
työnnän piikkini syksyn lehtiin

s.25