raaputan nimeni
omaan puiseen tuoliin
tikkukirjaimilla
näkkileipää ja maitoa
ikkunassa kukkaverhot
pihalla korkeita valkeita rauduskoivuja
ja vanha sininen Saab
äiti on jossain muualla
*********
RunoTorstain 125. haaste
perjantaina, maaliskuuta 27, 2009
keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009
Auttajia ja autettavia
Psykiatri tapasi illanvietossa zen-mestarin ja päätti kysyä tältä kysymyksen, joka oli kauan askarruttanut hänen mieltään.
"Miten te oikeastaan autatte ihmisiä?"
Mestari vastasi: "Autan heitä pääsemään eroon kysymyksistä".
Lähde: Zen-tarinoita
****
Paras antamisen tapa on se, että antaa mutta sitten ei tunne antaneensa.
Max Beerbohm Anyrara-Aforismit
****
Olematon kirjoitti tänään hyvän pohdinnan siitä, että kuka auttaa auttajaa?
Jäin itsekin pohdimaan auttamisen syitä. Miksi auttaa lähimmäisiä? Joku sanoo, että siitä saa iloa. Joku tuntee olevan tarpeellinen ja arvokas auttamisen kautta. Onko auttaminenkin loppujen lopuksi itsekäs teko? Minä autan, koska minä saan siitä jotain. Mielihyväkin on jotain.
Löysin Max Beerbohmin aforismin, joka kuvaa toisenlaista antamista/auttamista. Paras auttaminen on sellaista, joka ei liikuta puoleen tai toiseen antajaa. Se on pyyteetöntä. Se ei ole korvamerkittyä. Se ei koukuta toista.
Zen-mestari sanoo tuossa toisessa esimerkissä, että hän auttaa ihmisiä pääsemään eroon kysymyksistä. Mutta hän ei tee sitä sen kautta, että hän antaisi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Zen-mestarithan yleensä eivät anna vastauksia yhteenkään kysymykseen. Vastasiko loppujen lopuksi hän ollenkaan psykiatrin kysymykseen?
Miten tunnistaa oikeanlainen auttaja?
Sitä varmaan voisi lähteä lähestymään karsinnan kautta. Ei tämä, ei tämä, ei tämä...
Itse usein hyvin mietin, jos joku liian innokkaasti tarjoaa minulle apuaan, että mitä tämä henkilö minusta haluaa ja miksi. Mietin motiiveja. Joskus joku epäili, että olen liian epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Ei se sitä ole. Minusta se on vain tervettä järkeä.
Hain netistä muutamia asiaan liittyviä artikkeleja:
Terapeuttikirjailija Tommy Hellsten: Auttajan vaarana sairas epäitsekkyys
Kohtaa varjosi, ihminen (Martti Lindqvist: Auttajan varjo) Ote teksistä:
Toisten auttaminen on ehdottoman positiivinen asia! Ei sitä pidä kieltää. Mitä tekisimmekään ilman vapaaehtoisten tekemää hyväntekeväisyyttä? Kaikki hyväntekeväisyysjärjestöt tarvitsevat ihmisiä, joilla on sisällä suuri halua auttaa. Onko oikeastaan merkitystä tietävätkö auttajat sitä, miksi he haluavat auttaa?
Auttaminen on kuitenkin hyvin syvällä meidän sisällämme. Se on geeneissä. Se on myös opittua. Ihmislauma ja -yksilö selviää paremmin hengissä auttamalla muita kuin jättämällä lähimmäiset ilman apua. Meidän jokaisen sisällä asuu pieni auttaja.
Ehkä silloin motiivilla ei ole merkitystä, kun on kyse koulun rakentamisesta afrikkalaiskylään, ruoka-avun antamisesta köyhille tai verenluovuttamisesta SPR:lle.
Mutta kun on kyse yksittäisen ihmisen ahdistuksesta ja hädästä, silloin sillä on merkitystä, millä motiivilla "guru" lähestyy "oppilastaan".
"Miten te oikeastaan autatte ihmisiä?"
Mestari vastasi: "Autan heitä pääsemään eroon kysymyksistä".
Lähde: Zen-tarinoita
****
Paras antamisen tapa on se, että antaa mutta sitten ei tunne antaneensa.
Max Beerbohm Anyrara-Aforismit
****
Olematon kirjoitti tänään hyvän pohdinnan siitä, että kuka auttaa auttajaa?
Jäin itsekin pohdimaan auttamisen syitä. Miksi auttaa lähimmäisiä? Joku sanoo, että siitä saa iloa. Joku tuntee olevan tarpeellinen ja arvokas auttamisen kautta. Onko auttaminenkin loppujen lopuksi itsekäs teko? Minä autan, koska minä saan siitä jotain. Mielihyväkin on jotain.
Löysin Max Beerbohmin aforismin, joka kuvaa toisenlaista antamista/auttamista. Paras auttaminen on sellaista, joka ei liikuta puoleen tai toiseen antajaa. Se on pyyteetöntä. Se ei ole korvamerkittyä. Se ei koukuta toista.
Zen-mestari sanoo tuossa toisessa esimerkissä, että hän auttaa ihmisiä pääsemään eroon kysymyksistä. Mutta hän ei tee sitä sen kautta, että hän antaisi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Zen-mestarithan yleensä eivät anna vastauksia yhteenkään kysymykseen. Vastasiko loppujen lopuksi hän ollenkaan psykiatrin kysymykseen?
Miten tunnistaa oikeanlainen auttaja?
Sitä varmaan voisi lähteä lähestymään karsinnan kautta. Ei tämä, ei tämä, ei tämä...
Itse usein hyvin mietin, jos joku liian innokkaasti tarjoaa minulle apuaan, että mitä tämä henkilö minusta haluaa ja miksi. Mietin motiiveja. Joskus joku epäili, että olen liian epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Ei se sitä ole. Minusta se on vain tervettä järkeä.
Hain netistä muutamia asiaan liittyviä artikkeleja:
Terapeuttikirjailija Tommy Hellsten: Auttajan vaarana sairas epäitsekkyys
Kohtaa varjosi, ihminen (Martti Lindqvist: Auttajan varjo) Ote teksistä:
- "Lindqvist totesi myös, että ylihoivaaminen ja sadismi ovat sukua toisilleen. Tässäpä mielenkiintoinen ihmissuhdekuvio mietittäväksi muillekin kuin hoitoalan ammattilaisille! Ajatellaanpa vaikka rettelöivää alkoholistia ja häntä hoivaavaa, lähes pyhimysmäisen hyvää marttyyripuolisoa..."
- "Voi myös sanoa, että jokainen vapaaehtoistyöntekijä ja auttaja ohjautuu tehtäväänsä omista tarpeistaan ja pyrkimyksistään käsin: auttajan ja autettavan tarpeet ovat yhteisiä. Auttajalla on “varjonsa” eli pahuutensa, viettymyksensä itsekkyyteen ja valtaan sekä rajallisuutensa ja haavoittuvuutensa. Myös autettavalla on samat varjot. Parhaassa tapauksessa nämä varjot voivat muodostaa sillan pimeyden yli. Varjojen muodostamalla sillalla kohtaa kaksi ihmistarinaa."
Toisten auttaminen on ehdottoman positiivinen asia! Ei sitä pidä kieltää. Mitä tekisimmekään ilman vapaaehtoisten tekemää hyväntekeväisyyttä? Kaikki hyväntekeväisyysjärjestöt tarvitsevat ihmisiä, joilla on sisällä suuri halua auttaa. Onko oikeastaan merkitystä tietävätkö auttajat sitä, miksi he haluavat auttaa?
Auttaminen on kuitenkin hyvin syvällä meidän sisällämme. Se on geeneissä. Se on myös opittua. Ihmislauma ja -yksilö selviää paremmin hengissä auttamalla muita kuin jättämällä lähimmäiset ilman apua. Meidän jokaisen sisällä asuu pieni auttaja.
Ehkä silloin motiivilla ei ole merkitystä, kun on kyse koulun rakentamisesta afrikkalaiskylään, ruoka-avun antamisesta köyhille tai verenluovuttamisesta SPR:lle.
Mutta kun on kyse yksittäisen ihmisen ahdistuksesta ja hädästä, silloin sillä on merkitystä, millä motiivilla "guru" lähestyy "oppilastaan".
tiistaina, maaliskuuta 24, 2009
Lähellä taivasta
Mikä paikka?Vai onko liian helppo kysymys...
Kemin Lumilinnahan se on. Ainakin osa siitä. Otin kuvan, kun vierailin siellä tyttöjeni kanssa hiihtolomallani. Jälkikäteen huomasin, että samaan kuvaan tuli vangittua kauniita pilviä. Tuntuu kuin niitä voisi sormella koskettaa.
ABC:n aamuohjelma kävi filmaamassa lumilinnassa jokin aika sitten. Netistä löytyy muutama video heidän tutustumisreissustaan. Toimittaja ui jäisessä meressä, ihmetteli jäisiä baaripöytiä, ihaili lumista kirkkoa ja tutustui lumilinnan huoneisiin.
maanantaina, maaliskuuta 23, 2009
TarinaMaanantai: Keskiviikko
Hän oli Keskiviikko
Hänen katseessa loisti kulta. Hän oli kultaa. Hän hymyili aina.
Hänet löydettiin vauvana asumattomasta saaresta läheltä laivareittejä. Hänet huomasi yksinäinen, lapseton nainen ruotsinlaivan kannelta.
Pieni noin kahden kuukauden ikäinen tyttövauva oli maannut kapaloissa männyn juurella keskellä kauneinta heinäkuuta. Keskiviikkona.
Pienen tyttövauvan äitiä etsittiin. Vauva oli terve ja iloinen.
Eikä äitiä löydetty koskaan.
Keskiviikko annettiin hyvää perheeseen adoptoitavaksi. Hänelle annettiin nimeksi Irene. Mutta Irene koskaan ajatellut itseään Irenenä. Hän oli Keskiviikko.
Kun Keskiviikko täytti 16-vuotta, hän lähti kesällä risteilylle Tukholmaan kummitätinsä kanssa. Kun laiva ohitti Keskiviikon synnyinsaaren, tyttö hyppäsi. Hän hyppäsi mereen.
Eikä häntä löydetty koskaan.
**********
TarinaMaanantain 61. aihe.
Hänen katseessa loisti kulta. Hän oli kultaa. Hän hymyili aina.
Hänet löydettiin vauvana asumattomasta saaresta läheltä laivareittejä. Hänet huomasi yksinäinen, lapseton nainen ruotsinlaivan kannelta.
Pieni noin kahden kuukauden ikäinen tyttövauva oli maannut kapaloissa männyn juurella keskellä kauneinta heinäkuuta. Keskiviikkona.
Pienen tyttövauvan äitiä etsittiin. Vauva oli terve ja iloinen.
Eikä äitiä löydetty koskaan.
Keskiviikko annettiin hyvää perheeseen adoptoitavaksi. Hänelle annettiin nimeksi Irene. Mutta Irene koskaan ajatellut itseään Irenenä. Hän oli Keskiviikko.
Kun Keskiviikko täytti 16-vuotta, hän lähti kesällä risteilylle Tukholmaan kummitätinsä kanssa. Kun laiva ohitti Keskiviikon synnyinsaaren, tyttö hyppäsi. Hän hyppäsi mereen.
Eikä häntä löydetty koskaan.
**********
TarinaMaanantain 61. aihe.
torstaina, maaliskuuta 19, 2009
RunoTorstai: Murphyn laki
Se toinen laki, josta Murphy ei puhunut kenellekään
kapteeni Edward A. Murphy istuu
vihreässä tuolissaan
raportti kourissaan
jälleen yksi lentokone on tuhoutunut
se samperin tunari!
Edward manaa mekaanikkoa
aina joku möhlii ja munaa!
mutta minä en koskaan
en milloinkaan!
******
RunoTorstain 124. haaste.
Lisätietoja herra Murphystä.
kapteeni Edward A. Murphy istuu
vihreässä tuolissaan
raportti kourissaan
jälleen yksi lentokone on tuhoutunut
se samperin tunari!
Edward manaa mekaanikkoa
aina joku möhlii ja munaa!
mutta minä en koskaan
en milloinkaan!
******
RunoTorstain 124. haaste.
Lisätietoja herra Murphystä.
keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009
Mitä Sinulle oikeasti kuuluu?
Jotenkin tänään alkoi tuntua, että voisi taas alkaa lukea muiden blogeja. Joo, tunnustan, etten ole juurikaan seurannut kenenkään blogeja lähes puoleen vuoteen. Enhän ole paljon itsekään kirjoitellut.
Tuo Blogilistan luettelo on näköjään mennyt ihan kumman näköiseksi jossain vaiheessa.
Päätinkin päästä takaisin kehityksen kelkkaa ja lisäsin tänne Bloggerin avulla Lukijani- ja Seuraamani blogit -listat.
Ihan aloin miettiä, että mitähän blogimaailman tutuille oikein kuuluukaan! Lähdenpä kierrokselle...
Tuo Blogilistan luettelo on näköjään mennyt ihan kumman näköiseksi jossain vaiheessa.
Päätinkin päästä takaisin kehityksen kelkkaa ja lisäsin tänne Bloggerin avulla Lukijani- ja Seuraamani blogit -listat.
Ihan aloin miettiä, että mitähän blogimaailman tutuille oikein kuuluukaan! Lähdenpä kierrokselle...
maanantaina, maaliskuuta 16, 2009
Kiltteydestä vielä kerran: Minä olen vettä?
Eräs ihminen kysyin minulta jokin aika sitten, että mikä sai minut muuttumaan. Miten tein sen? En osannut vastata.
Missä vaiheessa tapahtui se, että en ollutkaan enää väärällä tavalla kiltti? En todellakaan tiedä tarkkaa ajankohtaa. Muistan vain nyt sen ajan joilloin ahdisti, inhosin itseäni, olin heikkoitsetuntoinen ja tahto oli toisten taskussa. Nyt olen levollinen, pidän itsestäni paljon, elän omaa elämääni ja teen itse päätökseni. Jossain noiden olotilojen välillä tapahtui muutos. Mutta missä?
Missä vaiheessa tapahtui se, että en ollutkaan enää väärällä tavalla kiltti? En todellakaan tiedä tarkkaa ajankohtaa. Muistan vain nyt sen ajan joilloin ahdisti, inhosin itseäni, olin heikkoitsetuntoinen ja tahto oli toisten taskussa. Nyt olen levollinen, pidän itsestäni paljon, elän omaa elämääni ja teen itse päätökseni. Jossain noiden olotilojen välillä tapahtui muutos. Mutta missä?
Epäilen, että muutos tapahtui asteittain samalla tavalla kuin likaisesta vedestä tulee puhdasta vedenpuhdistamolla. Ensin otetaan suurimmat roskat, sitten pienemmät kunnes tuloksena on kirkasta vettä. Jossain vaiheessa huomataan vesi on riittävän puhdasta juotavaksi. Niin varmaan tapahtui minun sisälläni. Vieläkin siellä on epäpuhtauksia, mutta niin se kuuluu ollakin. Täysin kirkas vesi on liian steriiliä ja mautonta. Epäluonnollista.
Samaa asiaa voi myös lähestyä toisenlaisella vertauksella. Ajatellaan, että se likainen vesi seisoo astiassa. Kun sitä likaista vettä sekoittaa koko ajan, se pysyy sameana. Mutta kun antaa veden veden olla paikallaan ja rauhoittua, kaikki epäpuhtaudet valuvat pohjaan. Pinnalla oleva vesi kirkastuu. Mutta heti kun vettä taas alkaa sekoittaa, ne liat nousevat taas pintaan. Niistä epäpuhtauksista ei pääse koskaan eroon. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Osattava pitää ne siellä pohjalla tyyneydessä.
Kumpi vertaus on oikea? Ehkä molemmat tai ei kumpikaan. Pääasia on kai se, että yrittää pitää sen oman sisäisen veden puhtaana. Omalla tavallaan.
Sattumalta olen lukemassa Anna-Liisa Valtavaaran kirjaa Oikein kiltit, joka on jatkoa/kertausta kirjalle Kiltteydestä kipeät. Ihmeellinen yhteensattuma? Ehkä, ehkä ei.
Mutta kysymyshän oli alunperin siitä miten sen tein. Miten pääsin vääränlaisesta kiltteydestä eroon?
Vastaus on: ehkä minä vain päätin tehdä sen.
Samaa asiaa voi myös lähestyä toisenlaisella vertauksella. Ajatellaan, että se likainen vesi seisoo astiassa. Kun sitä likaista vettä sekoittaa koko ajan, se pysyy sameana. Mutta kun antaa veden veden olla paikallaan ja rauhoittua, kaikki epäpuhtaudet valuvat pohjaan. Pinnalla oleva vesi kirkastuu. Mutta heti kun vettä taas alkaa sekoittaa, ne liat nousevat taas pintaan. Niistä epäpuhtauksista ei pääse koskaan eroon. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Osattava pitää ne siellä pohjalla tyyneydessä.
Kumpi vertaus on oikea? Ehkä molemmat tai ei kumpikaan. Pääasia on kai se, että yrittää pitää sen oman sisäisen veden puhtaana. Omalla tavallaan.
Sattumalta olen lukemassa Anna-Liisa Valtavaaran kirjaa Oikein kiltit, joka on jatkoa/kertausta kirjalle Kiltteydestä kipeät. Ihmeellinen yhteensattuma? Ehkä, ehkä ei.
Mutta kysymyshän oli alunperin siitä miten sen tein. Miten pääsin vääränlaisesta kiltteydestä eroon?
Vastaus on: ehkä minä vain päätin tehdä sen.
lauantaina, maaliskuuta 14, 2009
Olla tyytyväinen kuin kissa
Lola -kissasta hehkuu tyytyväisyys.
Miksi?
Se sai silittelyjä ja rapsuttelua.
Yksinkertaista.
Sama toimii myös ihmisten kesken.
Rakkaus on...
Hän aamukahvin vuoteeseen on tuonut rakkaalleen
Valo taittuu ikkunasta onnen hetkeen jokaiseen
Saa peiton alla koko päivän tehdä taikojaan
ja tuntea kun lumi peittää maan
Hän risti kädet, käänsi katseen hiljaa ylöspäin
ja kiitti miten onkaan saanut rakkautta näin
Aina toivoi kyllä paljon mutta saikin enemmän
vaan ei yhtä tiennyt hän:
Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen
voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois
Ei koskaan kysy saapuessaan lupaa katkeruus
ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus
Kun lapsi pitkän päivän jälkeen syliin nukahtaa
tai pyytää kotiin palaamaan
Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen....
Niin aamu astui ikkunasta sisään huoneeseen
Hän valvottuaan taittoi vielä viestin kirjeeseen
pihamaalla katsoi miten kaunis voikaan olla maa
vaikkei ole Jumalaa
Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen....
Sanat ja sävel: Jussi Hakulinen.
Minä ajattelin laittaa tämän laulun nyt tähän. Tämä on kaikille, jotka ovat kokeneet sen, mistä tämä laulu kertoo.