Oulu 27.2.2009 klo 18:15

Se on siinä!

RunoTorstai: murtumia

mur

mur tumia

mus tumia

tumia tumia

tum, tum, tum

sydän ei enää lyö

ei enää lyö

ei enää

ei


**********

RunoTorstain aiheena murtumia.

ValokuvaTorstai: Murtumia

Murtuvatko mannerlaatat?

Voivatko pituuspiirit mennä poikki?

******

Minun rakas Canon Powershot S2 IS hylkäsi minut. Siitä jumittui zoomi. Kuulemma aika yleinen vaiva näissä digikameroissa. En osaa olla ilman kameraa ja olenkin haaveillut pienemmästä kamerasta. Ostin tänään hyvinkin pikaisena heräteostoksena Olympus FE-360 -kameran.

Testailin kameraa ja näköjään siinä on myös makrotoiminto. Tämä kuva tuli testailun tuloksena. Sopii myös ValokuvaTorstain aiheeseen murtumia.

Hiihtämisen riemu ja ilo sekä inhostakin jotain

Uskomatonta, mutta totta.

Vielä pari vuotta sitten tapanani oli hehkuttaa sitä, että minä en omista suksia ja minähän EN hiihdä. Mutta katsokaapa kuvaa... Ostin viime maanantaina sukset.

Idea lähti siitä, että kun nyt kaikilla tytöilläni on oikeat sukset, sauvat ja monot, on erittäin järkevää, että äidilläkin on samanlaiset. On hankalaa käydä hiihtoretkellä lasten kanssa ilman suksia.

Itseasiassa sitten odotinkin sään lauhtumista innolla. Eilen kävin kiertämässä vanhimman tyttöni kanssa 2 km hiihtolenkin. Tyttö olisi halunnut hiihtää jopa 6 kilometriä, mutta minä yritin toppuutella intoa. Parempi aloittaa varovasti. Muuten into lopahtaa helposti, jos vetää itsensä ihan piippuun.

Hiihtoretki oli mukava. Mieleeni tuli ne lapsuuden leppoisat hiihtoretket, joita tein äitini kanssa. Ei kiirettä, ei tavoitteita. Hiihto, jonka tarkoitus on yhdessä oleminen.

Olen nyt jutellut aika monen kanssa hiihtämisestä. Lähes kaikki ovat kertoneet siitä kuinka yläasteaikana tapettiin hiihtämisestä se ilo! Sama tarina on minullakin. Yläasteella hiihtäminen oli hirvittävän inhottavaa. Huonoilla suksillä piti kiertää ympyrää. Hiihto-opettaja kannusti lujasti hiihtäviä sekuntikellon kanssa. Minä olin aina se viimeinen.

Ala-asteella sentään hiihtämisessä oli vielä leikkiä ja riemua. Hiihtämisen tarkoitus oli usein se, että pääsimme metsän toisella puolen sijaitsevalle mäenlaskupaikalle. Muistan kerran erään keväisen hiihtoretken toiselle kauampana sijaitsevalle mäenlaskupaikalle. Aurinko loisti valkoiselle hangelle, huumorinkukka kukki oppilaiden keskellä ja perillä myös paistettiin makkaraa.

Vieläkö nykyajan yläasteella hiihto on yhtä inhottavaa kuin 1980- ja 1990-luvuilla? Toivottavasti ei!

Mutta jos on, eikö jo olisi aika tehdä asialle jotain?

Viimeinen viesti

Millaisen viestin sinä kirjoittaisit ja jättäisit löydettäväksi kuolemasi jälkeen?

Minut herkisti tänään partiolehdessä ollut Robert Baden-Powellin kirjoittama viimeinen viesti partiolaisille. Esikoinen on nimittäin nykyään partiolainen. Viesti liittyy siihen, että 22. helmikuuta vietetään tärkeää partiovuoden juhlapäivää, muistelemispäivää.

B-P kirjoittaa kauniisti.

Etenkin näin:

"But the real way to get happiness is by giving out happiness to other people. Try and leave this world a little better than you found it and when your turn comes to die, you can die happy in feeling that at any rate you have not wasted your time but have done your best."

Suomennettuna:

"Mutta oikea tie onneen on muiden ihmisten onnelliseksi tekeminen. Yritä jättää tämä maailma vähän parempana kuin sen löysit, ja kun tulee vuorosi kuolla, voit kuolla onnellisena tuntiessasi, että et ainakaan kokonaan aikaasi tuhlannut, vaan olet tehnyt parhaasi."

Lukekaa koko kirje tuolta linkistä ja miettikää mitä itse haluaisitte sanoa haudan takaa. Keskittyisittekö ihan muihin asioihin kuin B-P?