PakinaPerjantai: kuvapari

Alma ja Elmeri

Aurinko paistoi pilvien takana. Kyllä se siellä paistoi, vaikka ei sen säteet maahan asti yltäneetkään. Taivaalla roikkui raskaita, harmaita pilviä. Ne sentään lähes ylettivät koskettamaan sohjoista maata. Oli olevinaan talvi.

Alma ja Elmeri, vanhat eläkeläiset, olivat normaalilla päiväkävelyllä. He kävelivät varovasti toisiaan tukien, koska tie oli liukas. Pariskunta oli ollut yhdessä jo yli puoli vuosisataa. Alma oli rehevä ja vahvarakenteinen emäntä. Elmeri oli jo kutistunut pienemmäksi aikojen saatossa. Elmeri tosin väitti usein, että kerran hän oli ollut Almaa isompi. Alma ei moista muistanut.

Päästyään puistoon, he heittivät puiston linnoille siemeniä ja leivänpaloja. Sen jälkeen he istahtivat hetkeksi vihreälle puistonpenkille hengähtämään ja vaihtamaan muutaman sanan. Aivot vetreentyivät mukavasti hiljaisella kävelyllä, ja olihan parisuhteen kannalta hyvä, että joka päivä kysyttiin toisiltaan kuulumisia.

Juuri kun Elmeri oli kysymässä kuulumisia, Alma yllättäen keskeytti hänet.

- Ohoh, Alma huudahti ja löi kätensä yhteen.

Elmeri lähes hämmästyi, mutta ei sentään. Sydänkohtaushan siinä pian tulisi, jos aina hämmästelisi Alman aivoituksia.

- Mitä tuota ohottelet? Elmeri kysäisi puolihuolimattomasti.
- Katsopa tuonne metsän laitaan. Siellähän ollaan me! Alma sanoi ja naurahti pyrskähtäen.
- Joko sitä muisti alkaa noin heiketä? Me ollaan tässä, eikä tuolla, Elmeri sanoi eikä edes yrittänyt katsoa metsään päin.
- Ei, ukkorukka. Yritäpä pysyä perässä. Tuolla tien toisella puolen on kaksi lumiukkoa. Iso emäntä ja pieni ukko, Alma selitti ja siristi silmiään. - Kyllä sinä ne näet, kun minäkin näen.

Elmeri tihrusti vuorostaan pienten, ryppyisen silmäluomiensa läpi ja huomasi myös lumiukot.

- Niinpä siellä onkin. Ja ihan niin kuin me, Elmeri sanoi ja hihitteli.

Elmeri ei ollut tosikko. Ei sellainen Alman kanssa pärjäisi.

- Mutta miksi sinä olet kaatumassa minun päälleni? Elmeri kysyi ja iski silmää Almalle.
- Kyllähän sinä sen tiedät, Alma virnuili ja tökkäisi Elmeria kyynärpäällä kylkeen, varovasti. -Mutta sanopa sinä, miksi sinulla on noin mairea hymy, vaikka olen kaatumassa sinun päällesi? Alma jatkoi ja hytkyi naurusta.
- Mikäs siinä ollessa, kun on makea elämys tiedossa, Elmeri riemastui ja iski kävelykepillä maata.

Molemmat nauroivat hetken iloisena omista mielikuvistaan. Mutta äkkiä he hiljenivät, vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät virnistäen.

- Eiköhän, Elmeri, lähdetä jo kotiin? Alma kysyi hymyillen.
- Puhut nyt asiaa, Alma, Elmeri sanoi ja kohottautui hitaasti ylös.

Alma kampesi itsensä voimalla irti penkistä ja huoahti. Elmeri virnisti ja läimäytti Alman toista pakaraa, lujaa.

- Oletkos siinä! Alma tirskahti ja otti Elmeriä käsivarresta kiinni.

Pariskunta lähti kävelemään kohti kotia. Lumiukkopariskunta jäi haikeana katsomaan heidän peräänsä. Aurinko paistoi edelleen pilvien takana. Edelleen oli olevinaan talvi, mutta Almasta ja Elmeristä elämä oli juuri sellaista kuin sen pitikin olla.



PakinaPerjantaissa aiheena kuvapari.

Minulla oli nyt pienoinen kotipihaetu. Katselin muutaman päivän noita kahta ja mietin heidän tarinaansa.