Kirjan kansi voi olla johtaa harhaan. Ei tämä kerro kesästä ja omenista.
"Yleensä äiti ajoi lapset ulos keittiöstä ruoka-aikojen ulkopuolella, oli kesä tai talvi. ...
Pikkubroidien ja pikkusisterien - niin pienempien kuin varttuneempienkin - silmissä äidin elämän jokainen päivä näyttäytyi suurena työnä, urakkana jonka merkityksellisyyttä ei voinut sanoin kuvata ja jonka vuoksi äidin piti saada vetäytyä omaan hiljaisuuteensa ja rauhaansa." s. 51
Marguerite Duras'n Kesäsateen (LIKE 2002, suomennos Jussi Lehtonen) esittelyteksti kertoo: "Duras kertoo surullisen mutta myös koomisen tarinan tiedonjanosta ja kamppailusta välinpitämättömyyttä vastaan paremman elämän saavuttamiseksi. Kirja kertoo maailmasta, jota ei ole luotu omalaatuisia ihmisiä varten. Romaanista on tehty myös elokuva Lapset (Les Enfants), jonka Duras itse ohjasi.
Suurperhe asuu purkutuomion saaneessa talossa Pariisin slummialueella. He elävät valtionavulla ja lahjoituksilla. Lapsia ei ole lähetetty kouluun, vaan kadulle kerjäämään. Eräänä päivänä vanhin lapsi, seitsenvuotias Ernesto, saa käsiinsä kirjan. Sen jälkeen Ernesto ei enää suostu menemään kouluun."
Kirjassa Ernesto oivaltaa jotain syvällistä ja vaikuttavaa, jolla on peruuttamattomat vaikutukset kaikkeen. Se on kirjan punainen lanka, mutta minuun eniten teki vaikutuksen vanhempien ja lasten välinen suhde. Se miten Duras niin hienovaraisesti kuvaa perheen vaikeita ihmissuhteita.
Perheen vanhemmat ovat köyhiä ja työttömiä. Kaiken lisäksi alkoholisteja. Niin minä sen käsitin. Asiasta ei mainittu useinkaan, mutta yksikin kohta, missä sanottiin vanhempien lähtevän aina kapakkaan juomaan lapsilisät, sai minut vakuuttuneeksi. Juomareissun jälkeen vanhemmat saattoivat maata omassa sängyssään, lukitujen ovien takana, päiviä, ja isommat lapset yrittivät huolehtia pikkuisista, koska isä ja äiti eivät pystyneet.
Äiti ei kestänyt lasten läsnäoloa, joten hän ajoi lapset vajaan ruoka-ajan ulkopuolella. Lapset kyllä saivat tulla sisään syömään ja yöksi nukkumaan, mutta muutoin heidän piti olla poissa näkyvistä. Mutta silti kirjassa isä ja äiti kuvataan hyvin hellästi. He ihan selvästi rakastivat lapsiaan tai ainakin yrittävät, mutta jotenkin eivät pystyneet kuitenkaan... Kun äiti oli hyvällä tuulella, hän lauloi ja myös silloin lapset uskalsivat tulla sisään.
"Mutta kun oli talvi, lapset olivat melkein aina vajassa. Sinne he pakenivat kylmyyttä, tuulta ja pelkoa. Isän mielen täytti taas ajatus hylkäämisestä. Sitä tuo vaja hänelle merkitsi, hylkäämistä, josta hän itse oli vastuussa. Isä alkoi itkeä ja selitellä. Kaikki johtuu siitä, isä sanoi, että vaikka rakastan teitä suuresti - tämän isä tiesi - en rakasta teitä niin paljon kuin mahdollista." s.79
Siis isällä oli tapana mennä vajan ovelle itkemään, kun hänelle tuli huono omatunto. Lapset eivät tietenkään ottaneet isää tosissaan.
Minä itse käsitän tuon vajan symbolisesti. Nykyaikakin on tuollaisia vajoja mihin lapset laitetaan, kun heille ei voida ja ei kyetä olla läsnä. Onko se sohva siinä tv:n edessä? Onko se lastenhuone? Onko se mummola, johon lapset aina lähetetään, jotta itse saisi vaikka bailata? Se voi olla henkinen hylkääminen. Se ettei lasta näe.
Myös nykyajan isät voivat itkeä lastenhuoneen ovella ja kertoa olevansa pahoillaan, etteivät ehdi viettää tarpeeksi aikaa lasten kanssa (kun on ne ylityöt, harrastukset ja muut menot sekä pitäähän sitä rentoutua kovan työpäivän jälkeen). He lupaavat parantaa tapansa, mutta eivät sitä koskaan oikeasti tee.
Lopulta lapset nykyäänkin lähteävät kadulle. He lähtevät ulos kaupungin kaduille liian nuorena kulkemaan ja juomaan itsensäkin humalaan.
Kirjan lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan ja pelkäsivät hylkäämistä. Heidän ainainen pelkonsa oli, että äiti möisi heidät sosiaaliviranomaisille. He ymmärsivät jollain tasolla olevansa jo hylättyjä, mutta lopullinen hylkääminen merkitsisi sitä, etteivät he ikinä voisi nähdä isää tai äitiä.
Kirjassa on Duras'lle tyypillistä kaunista, runollista kieltä, jonka suomentaja on osannut kääntää hienosti. Millaiseltahan alkuperäinen kieli kuulostaa, kun käännöskin on niin soivaa? Tässä on eräs kuvaus:
"Valkea kaupunki oli ripoteltu porrasmaisesti kukkuloiden rinteille. Alhaalla ammotti moottoritien kuilu. Moottoritien takana virtasi joki." s. 45
Näkymän pystyy heti näkemään silmiensä edessä. Tuon valkean kaupungin.
Lisäksi kirjassa on Duras'ille tyypillisiä muitakin teemoja kuin tämä hylkääminen. Jostain syystä hyvin monessa Duras'in kirjassa on mukana sisaren ja veljen välinen kielletty rakkaus. Niin on tässäkin.
Kirjailijan kirjoissa on lähes aina myös kuvauksia hyvin tuskallisesta rakkauden kaipuusta ja lohduttomasta erillisyydestä, yksinäisyydestä. Kirjan henkilöt kaipaavat niin kovasti lämpöä ja rakkautta, mutta riutuvat koko ajan synkässä yksinäisyydessä. He eivät itse pysty antamaan rakkautta. Niin inhimillistä, niin totta.
Se on kuitenkin niin kaunista, kun se on Duras'n kuvaamaa rakkautta ja kaipuuta. Mutta nyt kun olen lukenut hyvin monta Duras'in kirjaa, minusta tuo hänen rakkaus ei ole oikeaa Rakkautta. Se on liian tuskallista ja tuhoavaa. Se on tappavaa ja riipaisevaa. Se on himoa, tunnemössöä ja riippuvuutta. Se on ahdistavaa "rakkautta". Duras'in rakkaus imaisee sisälle ja sen vangiksi jää.
Suosittelen tätä kipeää, kaunista, tunteellista ja koskettavaa kirjaa kaikille, joita tuollainen rakkaus on joskus koskettanut, ja jotka haluavat myös löytää tai ovat jo löytäneet sen aidon rakkauden.
Eli suosittelen tätä kirjaa ihan jokaiselle.
Pikkubroidien ja pikkusisterien - niin pienempien kuin varttuneempienkin - silmissä äidin elämän jokainen päivä näyttäytyi suurena työnä, urakkana jonka merkityksellisyyttä ei voinut sanoin kuvata ja jonka vuoksi äidin piti saada vetäytyä omaan hiljaisuuteensa ja rauhaansa." s. 51
Marguerite Duras'n Kesäsateen (LIKE 2002, suomennos Jussi Lehtonen) esittelyteksti kertoo: "Duras kertoo surullisen mutta myös koomisen tarinan tiedonjanosta ja kamppailusta välinpitämättömyyttä vastaan paremman elämän saavuttamiseksi. Kirja kertoo maailmasta, jota ei ole luotu omalaatuisia ihmisiä varten. Romaanista on tehty myös elokuva Lapset (Les Enfants), jonka Duras itse ohjasi.
Suurperhe asuu purkutuomion saaneessa talossa Pariisin slummialueella. He elävät valtionavulla ja lahjoituksilla. Lapsia ei ole lähetetty kouluun, vaan kadulle kerjäämään. Eräänä päivänä vanhin lapsi, seitsenvuotias Ernesto, saa käsiinsä kirjan. Sen jälkeen Ernesto ei enää suostu menemään kouluun."
Kirjassa Ernesto oivaltaa jotain syvällistä ja vaikuttavaa, jolla on peruuttamattomat vaikutukset kaikkeen. Se on kirjan punainen lanka, mutta minuun eniten teki vaikutuksen vanhempien ja lasten välinen suhde. Se miten Duras niin hienovaraisesti kuvaa perheen vaikeita ihmissuhteita.
Perheen vanhemmat ovat köyhiä ja työttömiä. Kaiken lisäksi alkoholisteja. Niin minä sen käsitin. Asiasta ei mainittu useinkaan, mutta yksikin kohta, missä sanottiin vanhempien lähtevän aina kapakkaan juomaan lapsilisät, sai minut vakuuttuneeksi. Juomareissun jälkeen vanhemmat saattoivat maata omassa sängyssään, lukitujen ovien takana, päiviä, ja isommat lapset yrittivät huolehtia pikkuisista, koska isä ja äiti eivät pystyneet.
Äiti ei kestänyt lasten läsnäoloa, joten hän ajoi lapset vajaan ruoka-ajan ulkopuolella. Lapset kyllä saivat tulla sisään syömään ja yöksi nukkumaan, mutta muutoin heidän piti olla poissa näkyvistä. Mutta silti kirjassa isä ja äiti kuvataan hyvin hellästi. He ihan selvästi rakastivat lapsiaan tai ainakin yrittävät, mutta jotenkin eivät pystyneet kuitenkaan... Kun äiti oli hyvällä tuulella, hän lauloi ja myös silloin lapset uskalsivat tulla sisään.
"Mutta kun oli talvi, lapset olivat melkein aina vajassa. Sinne he pakenivat kylmyyttä, tuulta ja pelkoa. Isän mielen täytti taas ajatus hylkäämisestä. Sitä tuo vaja hänelle merkitsi, hylkäämistä, josta hän itse oli vastuussa. Isä alkoi itkeä ja selitellä. Kaikki johtuu siitä, isä sanoi, että vaikka rakastan teitä suuresti - tämän isä tiesi - en rakasta teitä niin paljon kuin mahdollista." s.79
Siis isällä oli tapana mennä vajan ovelle itkemään, kun hänelle tuli huono omatunto. Lapset eivät tietenkään ottaneet isää tosissaan.
Minä itse käsitän tuon vajan symbolisesti. Nykyaikakin on tuollaisia vajoja mihin lapset laitetaan, kun heille ei voida ja ei kyetä olla läsnä. Onko se sohva siinä tv:n edessä? Onko se lastenhuone? Onko se mummola, johon lapset aina lähetetään, jotta itse saisi vaikka bailata? Se voi olla henkinen hylkääminen. Se ettei lasta näe.
Myös nykyajan isät voivat itkeä lastenhuoneen ovella ja kertoa olevansa pahoillaan, etteivät ehdi viettää tarpeeksi aikaa lasten kanssa (kun on ne ylityöt, harrastukset ja muut menot sekä pitäähän sitä rentoutua kovan työpäivän jälkeen). He lupaavat parantaa tapansa, mutta eivät sitä koskaan oikeasti tee.
Lopulta lapset nykyäänkin lähteävät kadulle. He lähtevät ulos kaupungin kaduille liian nuorena kulkemaan ja juomaan itsensäkin humalaan.
Kirjan lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan ja pelkäsivät hylkäämistä. Heidän ainainen pelkonsa oli, että äiti möisi heidät sosiaaliviranomaisille. He ymmärsivät jollain tasolla olevansa jo hylättyjä, mutta lopullinen hylkääminen merkitsisi sitä, etteivät he ikinä voisi nähdä isää tai äitiä.
Kirjassa on Duras'lle tyypillistä kaunista, runollista kieltä, jonka suomentaja on osannut kääntää hienosti. Millaiseltahan alkuperäinen kieli kuulostaa, kun käännöskin on niin soivaa? Tässä on eräs kuvaus:
"Valkea kaupunki oli ripoteltu porrasmaisesti kukkuloiden rinteille. Alhaalla ammotti moottoritien kuilu. Moottoritien takana virtasi joki." s. 45
Näkymän pystyy heti näkemään silmiensä edessä. Tuon valkean kaupungin.
Lisäksi kirjassa on Duras'ille tyypillisiä muitakin teemoja kuin tämä hylkääminen. Jostain syystä hyvin monessa Duras'in kirjassa on mukana sisaren ja veljen välinen kielletty rakkaus. Niin on tässäkin.
Kirjailijan kirjoissa on lähes aina myös kuvauksia hyvin tuskallisesta rakkauden kaipuusta ja lohduttomasta erillisyydestä, yksinäisyydestä. Kirjan henkilöt kaipaavat niin kovasti lämpöä ja rakkautta, mutta riutuvat koko ajan synkässä yksinäisyydessä. He eivät itse pysty antamaan rakkautta. Niin inhimillistä, niin totta.
Se on kuitenkin niin kaunista, kun se on Duras'n kuvaamaa rakkautta ja kaipuuta. Mutta nyt kun olen lukenut hyvin monta Duras'in kirjaa, minusta tuo hänen rakkaus ei ole oikeaa Rakkautta. Se on liian tuskallista ja tuhoavaa. Se on tappavaa ja riipaisevaa. Se on himoa, tunnemössöä ja riippuvuutta. Se on ahdistavaa "rakkautta". Duras'in rakkaus imaisee sisälle ja sen vangiksi jää.
Suosittelen tätä kipeää, kaunista, tunteellista ja koskettavaa kirjaa kaikille, joita tuollainen rakkaus on joskus koskettanut, ja jotka haluavat myös löytää tai ovat jo löytäneet sen aidon rakkauden.
Eli suosittelen tätä kirjaa ihan jokaiselle.
Väitin: "Mutta nyt kun olen lukenut hyvin monta Duras'in kirjaa, minusta tuo hänen rakkaus ei ole oikeaa Rakkautta."
VastaaPoistaMutta lähes heti toivoin, että joku olisi väittänyt minulle vastaan.
Onko ketään joka olisi eri mieltä kanssani asiasta? Nyt saa sanoa. :)