RannallaSeison kostealla hietikolla sinun edessäsi
viime talven lumi tunkeutuu maan huokosista leijumaan
ylös taivaalle
Laitan käteni hartioillesi, työnnän itseni luoksesi
suutelen sinua
maistut kovalle ohuelle todelliselle
uneni huulet olivat pehmeää ihoa
kuin oma olkapääni
ilma lasikuulia, marmoritaivas
meri hyrähtää raskaasti viskaten suolaisen aallon päällemme
rannan hiekka särähtää allani,
meren yllä on vaahtokumipilviä
Purjelaiva purjehtii paeten kauas
taivaanranta tyhjenee, vaalenee
meri jää huuhtomaan
jalanjälkemme hiekalta
************************
Ryhdyin laittamaan blogiini runoa, joka osallistui muutaman muun runoni kanssa Rakkaudennukkaa-runokilpailuun. Runot eivät sijoittuneet eikä päässeet mukaan antologiaan. Valitsin runoon sopivan kuvan. Sitten tajusin tarkistaa RunoTorstain aiheen: sana jota ei saa kuulla.
Hei, tuossa runossa on ihan selvästi jotain mitä ei saa sanoa ääneen! Kuvassakin kaikuu jokin, mikä sanomatta jää. Joten laitetaan tämä nyt RunoTorstain haasteeseen mukaan. Loput Rakkaudennukkaa-kilpailuun osallistuneet runoni voi käydä lukemassa täältä.
Höh, ei kai tämä nyt niin huono runo ole, ettei sitä edes voi kommentoida? ;)
VastaaPoistaNoh, ei kai.
VastaaPoistaNoh, Helanesh, ehkäh tämäh runoh onh taash niitäh joitah onh hankalah kommentoidah. :P
VastaaPoistaHei toi on ihana tuo "meri hyrähtää raskaasti viskaten suolaisen aallon päällemme"... siinä on niin selvästi meren ääni, mikä oli varmaan tarkoituskin. Tykkään. Ei tämän fiksukkaampaa sanottavaa tästä tänään!
VastaaPoistaKiitos, Venla! :) Hienoa, että meren hyrähdys tuli sinun korviisi saakka.
VastaaPoistaMerelle ihmisen mieli, merikotkan saatossa horisontin purppuraan.
VastaaPoista