Mitä silmät ei nää..

Tästähän voi kulkea, tallustaa mistä vain.

Kävimme lauantaina koko perhe metsässä. Poimittiin pikkuisen puolukoita, paistettiin makkaraa ja minä tietysti heiluin digikamerani kanssa.

Hienoa, että kävimme perheretkellä. Lauantait ovat olleet minulle aika ahdistavia jo pitkään. Jotenkin olen oppinut arjen rutiineihin, ja lauantaiden epämääräinen kaaos ja meteli on ollut aina järkytys. On ollut minulle ja minun luonteelle sopivaa, että aamulla on ollut aikainen herätys, sitten olen pukenut lapset, vienyt heidät päiväkotiin, mennyt töihin tai ryhtynyt viettämään vapaata aamupäivää riippuen työajoistani. Iltat ovat sitten menneet tietyllä kaavalla riippuen isojen ihmisten harrastuksista ja menoista.

Perjantai-iltana kävimme kyllä pitkästä aikaa kylässä. Sekin oli piristävää. :)

Ja älkääkä kuvitelko, että minä siivoaisin joka lauantai. Siivosin toissalauantaina, ja nyt tuntui siltä, ettei vielä tarvitse siivota. Tai sitten saatan siivota viikolla (ilman lasten hälinää) vapaa-aamunani. Se on tosin harvinaista, koska keksin kaikkea muuta kivaa puuhaa ainoille hiljaisille hetkilleni (esim. luovaa kirjoittamista tai taidenäyttelyretken).

Mutta mitä nämä ovat? Hometta, pakkasta vai mitä?

Luovasta kirjoittamisesta tuli mieleeni, että en ole kirjoittanut koko viikkoon luovasti. Paine alkoi jo kattilassa keittää. Mutta sitten luin pikaisesti Edithin kirjoituksen tuolta toisesta blogista ja sain inspiraation. En pystynyt kirjoittamaan ajatuksiani suoraan koneelle, joten kirjoitin niille paperilappusille mitä satuin käteen saamaan. On hyvä kirjoittaa säännöllisesti käsin. Minulla on se musta luonnoskirjanikin lopussa. Haluaisin ostaa uuden. En osaa kirjoittaa oikein mihinkään muuhun vihkoseen enää kuin... no, pakosta. Silloin kirjoittaa kaikenlaisiin lappusiin mitä käsiin saa. Kuten nyt.

Kirjoitin äsken aikaisemman kirjoitukseni puhtaaksi. Minä olen nyt tyytyväinen. Tyydytetty. Kirjoitin kuin kirjoittajalinjalla ollessani. Rohkeasti sen mitä tunsin ja sensuroimatta kääntäen kaiken kaunokirjalliseksi ilmaisuksi. Sen hetken ajatukset. Nyt. Kirjoitus löytyy täältä linkistä. Tai ehkä en sittenkään kirjoittanut samalla tavalla. Olen nyt lukenut Durasta ja tutkinut hänen totuuksia, fiktioitaan, ilmaisuja ja tunteita, että jotenkin se paistaa tuolta läpi. Ehkä. Olen jäävi sanomaan siihen mitään, oikeastaan.

Hämähäkinseittejä! Voih, menee pikkuisen lukin
kova työ hukkaan, kun tuollaisen rikon isolla jalallani.

Kaukaa ei nähnyt lähelle. Tässä tapauksessa. Puhun hämähäkinseiteistä. Vai puhunko?

Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
totuutta etsii kestävää
Ehkä tänään, ehkä tänään
tähän kaikkeen vaivaan
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
jossakin kaipaus hellittää
Ehkä tänään, ehkä tänään
joku löytää taivaan

Juha Tapio "Mitä silmät ei nää"