Muistokirjoitushaaste

Tuomo haastoi minut kirjoittamaan itselleni muistokirjoituksen. Otin haasteen vastaan ja tässä se on.

Muistokirjoitus

Olemme kokoontuneet tänään tänne pieneen kappeliin muistelemaan Heidiä, äitiä ja isoäitiä, joka kuoli kunnioitettassa 92-vuoden iässä.

Heidillä oli kaksi lausetta, joita hän kuljetti mukanaan, muistoissaan, koko elämänsä. Ne olivat:

• Ikinä ei tiedä mitä kivaa huomenna tapahtuu.
• Jos sinusta tuntuu, ettei kukaan rakasta sinua, Jumala rakastaa kuitenkin.

Hänellä oli kyky nähdä asioissa valoisat puolet. Vaikka hän koki elämänsä aikana vaikeita kausia, hän ei koskaan lamaantunut lopullisesti. Hän uskoi, toivoi ja rakasti omalla tavallaan.

Heidi sanoi usein, että hän on vain ihminen. Ihan tavallinen ihminen. Hänessä oli paljon hyvää ja paljon pahaa. Hänessä oli ristiriitoja ja sisäisiä haavoja, mutta silti hän yritti parhaansa. Hän halusi selättää syntinsä ja elää yksinkertaisella, nöyrällä tavalla. Hän piti ylpeyttä ja ajattelemattomuutta pahimpina kuolemansynteinään. Hän halusi tehdä työtä sen eteen, että pysyisi havahtuneena ja valveilla. Monissa runoissaan hän kuvasi sisäisiä kamppailuitaan.

Mutta Heidi uskalsi kyllä unelmoida ja haaveilla. Hän ei piilottanut toiveitaan. Hän uskalsi myös toteuttaa useita haaveita. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja, vaihtoi ammattia monta kertaa, opiskeli kuvataiteita, maalasi tauluja, teki veistoksia ja kiersi ympäri Suomea puhumassa hänelle tärkeistä ja lähellä olevista asioita. Hän halusi mahdollisimman monien pysähtyvän ja oivaltavan, että elämän ei tarvitse olla ikuisesti kärsimystä. Heidi oli idealisti. Hän halusi koskettaa muita taiteensa ja runoutensa avulla.

Heidillä oli valoisan asenteensa rinnalla synkkä puoli. Hänellä oli vahva tarve luoda taidetta ja vetääntyä syrjään arkielämästä tasaisin väliajoin. Tuo piirre tuli vahvemmaksi sitä mukaa kuin hän vanheni. Monet hänen filosofisista kirjoistaan huokuvat vakavuutta ja käsittelevät elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Hänen tyttärensä kertoivat, että äitinä oli usein ailahtelevainen, mutta rakastava, leikkisä ja kuunteli aina mitä tyttärillä oli hänelle asiaa. Mummina hän oli kultainen ja avulias. Hän rakasti hassuttelua. Hän kannusti lapsiaan löytämään oman tiensä ja oman onnensa.

Kun häneltä oli nuorena kysytty, että pitikö hän itseään hyvänä äitinä, hän oli tuhahtaen sanonut: "Mistä minä sen tiedän! Kysykää tyttäriltäni, kun he ovat kasvaneet isoiksi. He sen tietävät parhaiten."

Heidi ehti elää leskenä useita vuosia miehensä poismenon jälkeen. Hän ja hänen miehensä ehtivät olla naimisissa 60 vuotta. Heidin nuoruuden haave siis toteutui. Hän usein oli kuvitellut, että he sitten joskus saavat vanhana mummona ja pappana kiikkua vierekkäin keinutuoleissa vanhainkodissa.

Kuoleman jälkeiseen elämään hän suhtautui luottavasti. Heidin mielestä oli tärkeää keskittyä tähän elämään ja hetkeen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Hän oli sitä mieltä, että kyllä Jumala huolehtii hänestä kuoleman jälkeen ja tietää hänelle juuri sopivan paikan. Miksi murehtia sitä jo nyt? Mutta toisaalta asiaa ei kannattanut jättää ajattelematta ja sulkea silmänsä siltä totuudelta, että jokainen kuolee jonain päivänä.


Lopuksi luemme yhdessä vielä Heidin lempikohdan Raamatusta (1. Kor luku 13) :

1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. 9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, 10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

13 Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Lepää rauhassa, Heidi. Me jäämme sinua kaipaamaan.