"Kun lapsellasi on sinulle asiaa, ihan mitä tahansa asiaa, ihmettele sitä, että tämä hämmästyttävä pieni ihminen on valinnut juuri sinut vanhemmakseen, ja juuri nyt haluaa puhua kanssasi. Kuuntele koko sielullasi, sinä itse puhut juuri nyt itsellesi, ikuisuus puhuu, nyt."
Usko ja Oivallus: Ystävä sä lapsien...
Kylläpäs tuo blogiteksti pysäytti. Olin juuri sanonut nuorimmalle tyttärelleni, että "en tule", kun hän pyysi minut sohvalle istumaan ja menin istumaan tietokoneelle.
Olin sanonut tunti sitten pihalla kahdelle muulle tyttärelleni, että en jaksa mennä takapihalle, haluan istua penkillä ja lukea päivän postin. Olimme vasta tulleet koulusta ja päiväkodista kotiin.
Kyllähän minä tiedän, että lapset pitäisi nähdä ja huomioida, mutta kun aina ei jaksa. Tuntuu, että on henkisesti raskasta olla läsnä kolmelle pienelle ja yrittää vastata kaikkiin kysymyksiin. Nyökytellä, kuunnella ja olla siinä saatavilla, ja toteuttaa toiveita liukuhihnalta.
Mene sinne, tule tänne, tuo sitä tai tätä, tuo kiusaa, mulla on tylsää, sukkahousut kutittavat, mulla on nälkä, mulla on jano, onko Jumalaa oikeasti olemassa, onko vain Jeesus, katso minun hammas heiluu, missä tämän nuken vaatteet ovat, minua pissattaa, pissa meni housuun, minua pelottaa, minä haluan silmälääkäriin, leiki meidän kanssa, katso mitä minä osaan, haluan syliin, minäpä haluan syliin, äääääääh! *äiti ja tytöt huutavat lopulta yhteen ääneen*
Tuleeko lapsista näkymättömiä, jos aina ei jaksa reakoida? Kuinka paljon läsnäoloa on tarpeeksi?
Kuulemma miehet ja isät tarvitsevat noin puolen tunnin rauhoittumisen kotona työpäivän jälkeen. Tuntuu, että minäkin tarvitsisin jotain sellaista. No, tosin, tuntuu, etten voi asiasta edes valittaa, koska minähän en ole kuulemassa ja näkemässä lasteni touhuja päivisin.
Mutta olen kuullut sellaisenkin ohjeen, että kun lasten kanssa tulee kotiin, niin pitää istua lattialle 15 minuutiksi juttelemaan päivän asioita. Sen jälkeen lapset lähtevät omiin leikkeihin ihan itsestään. Saavat siinä huomiota ja syliä. Kyllä minä sellaistakin jaksan tehdä, mutta en joka päivä. Ehkä kahtena päivänä koko päivähoitoviikosta. Viikonloput ovat erilaisia. Silloin on enemmän aikaa kuulumisien vaihtamiseen. (nyt tuntuu, että selittelen...hmmm)
Mutta nyt syömään kanaa ja riisiä! Sellaistakin tein tässä samalla...
Muistan itse pysähtyneeni samaan tapaan tyttöjeni ollessa tarhaikäisiä. Tarhassa oli kerätty lasten kuvauksia isästä (taisi olla isänpäiväksi). Kuvauksesta mieltäni jäi painamaan lause "sit se tekee aina tietokoneella töitä".
VastaaPoistaLopetin melko pitkälti iltatyöt tuon lauseen jälkeen.
Pääsääntöisesti suhtaudun hiukan varauksella sukupuolta koskeviin yleistyksiin. Tuosta rauhoittumisestakin sanoisin, että ihmiset tarvitsevat säännöllisesti aikaa rauhoittumiseen :o)
Älkää nyt syyllistykö, älkääkä ainakaan luulko että minulla olisi pelkästään valaistuneita hetkiä omien riiviöideni, anteeksi lapsieni, kanssa :-)
VastaaPoistaKun Pyry-poikani, se tiukempi meidän kaksospojista, oli 2-vuotias, tempaisi se minua hihasta ruokapöydässä (tunnustan, luin lehteä) ja sanoi: "kato mua silmiin kun mä puhun sulle!"
Toisella kerralla, kun läksin kesken hänen loputtoman selittämisensä hakemaan jääkaapista uutta maitopurkkia, löysin kännykkäni hänen mehulasistaan... aloin pauhaamaan, mutta poika keskeytti: "sä et ole mulle vihainen, vaan mä sulle kun sä läksit pöydästä kesken mun puheen"
Mutta ne hetket ovat menneet(tai siis nykyhetken sisällöt ovat vaihtuneet uusiin), ja minä olen antanut itselleni anteeksi, ja tietysti lapsilleni.
Upeita yhdessäolon ja läsnäolon hetkiä, niitä on valtavasti. Ne on opittava huomaamaan, meillä on taipumus huomata vain ne lipsahdukset ja jäädä murehtimaan niitä - siinä esimerkki pakonomaisesta ajattelusta, murheiden vatvomisesta ja suurentelemisesta. Lopetetaan se ja nautitaan elämästä, ok?
Nyt on nyt, eikä mitään muuta ole. Eikö olekin hieno hetki, juuri nyt :-)
En mielestäni syyllistynyt, mutta mukavasti herättelit minua huomaamaan mikä on tärkeäintä elämässä.
VastaaPoistaArkielämän touhuissa ja kiireissä se tahtoo unohtua. Lapsi heitetään pihalle pesuveden mukana vai miten se oli? ;)
Elämä on jono hetkiä, hyviä ja huonoja.
Se kyllä toimii, että pysähtyy lasten kanssa sen vartin, sitten "saa" olla tunnin rauhassa. Nykyään täytyy tyytyä siihen, että katsotaan huumaa ja frendejä samaan aikaan, eri sohvilla, mutta joskus huomaamatta lapsi tuleekin samalle sohvalle ja silloin olen hievahtamatta hiljaa, etten vaan tee tai sano jotain, mistä alkaa taas räjähdys. Se on se hetki, tankkaus.
VastaaPoistaOlen muuten sitä mieltä, että lapselle pitää opettaa myös se, että äitillä on omia hommia, omaa aikaa, asioita jotka pitää tehdä,tai olla vain rauhassa. Hommissahan lapsi voi auttaakin. Kuulolla olokin riittää usein.
T. Tyhmä varhaismurkkujen äiti, joka ei ymmärrä mistään mitään (mutta on välillä ihan huippukin)
Kiitos, Hopola! :)
VastaaPoistaTämä taitaa olla murrosikäistesi suusta:
"Tyhmä varhaismurkkujen äiti, joka ei ymmärrä mistään mitään (mutta on välillä ihan huippukin)"
En usko hetkeäkään, että tuo tyhmyys on totta.
Taitaa se olla se murrosikäisten vanhempana olo se rankin vaihe vanhemmuudessa sittenkin. Olen kuullut puhuttavan... ;)