Susanna Taivalsalmi: Kirjallinen pelonteko

Hieron perunoita lautasen reunoille –
näyttää kuin olisin syönyt enemmän, paremmin,
minussa asuu nälkäinen eläin, joka puristaa saumoja
eikä vyön hirttorengas pian enää hulju ylläni.


Varomatta nirhaisen haavan kurkunpäähän, mutta vielä mahtuu,
täysi, tyhjä, taas.
Kaikessa täyttymisessä on kuitenkin pelko:
katoanko jos onnistun tässä tarpeeksi usein.

 s.25

Kirjallinen pelonteko (78 s. Robustos 2010) on Susanna Taivalsalmen toinen runoteos. Tässä kokoelmassa on pelko ja ahdistus läsnä jokaisessa runossa, joten kokoelman nimi on erittäin kuvaava.

Valitsin erimerkiksi ylläolevan runon, koska se kuvaa hyvin koko kirjan tunnelmaa. Runo kertoo paljon, mutta toisaalta se ei sano asioita suoraan. Runon minä on tyttö tai nuori nainen. Lukiessani runoja näen laihan, hennon, pelokkaan olennon. Runoissa tyttö on välillä hyvin nuorena ja hauraana isänsä kotona, välillä hän on rakkaansa luona, mutta aina on jotain synkkää, piilotettua mukana. Lukija miettii, että mitä on tapahtunut. Mikä on ollut tai on niin kauheaa? Vyöt puristavat runon minästä ihmistä. Peilistä ei näy enää kaunista. Runon minä huutaa öisin, eikä kukaan kysy miksi.

Runoissa on kauniita kielikuvia. Ahdistusta ei lyödä rumasti ja väkivaltaisesti lukijan silmille, vaan se tehdään jotenkin kauniisti ja kohteliaasti. Näillä runoilla on se mahti.  Sama rytmi ja tunnelma säilyvät läpi kokoelman. Sama tyttö/nainen elää runoissa. Äsken pieni, taas hieman isompi, jälleen pieni. Runoissa puhutellaan myös Arkiprinsessaa tai Olutprofeettaa. Hekin ovat arvoituksia. Runoja haluaa lukea yhä uudelleen, koska haluaa ymmärtää ja oivaltaa mitä kaiken takana on. Hääkuva otetaan pois seinältä, tai ehkä se ei koskaan siinä ollutkaan. Vihkisormus tai sormus on monessa runossa mukana. Kuka oli morsian? Vai oliko kukaan? Kuolemakin on läsnä.

Mutta kaiken pelon ja ahdistuksen takaa näkyy väläyksinä toivo. Ihan pieninä vihjeinä. Vaikka siinä, että pieni tyttö vihdoin saa vihdoin kaivatun tarran karkkipussista, löytää se uudestaan, eikä heitä sitä pois, enää. Vai toivonko minä toivon löytymistä lukijana? Silloinhan runot herättävät kuitenkin toivoa, vaikka pelkoa korostetaankin.

Taivalsalmen runot ovat runsaita ja täynnä niin kaikkea, että aluksi voi huolimattomasti lukien nähdä pelkkää tunnelmointia, nuoren naisen tyypillistä ahdistusta ja ainostaan kauniita uusia sanayhdistelmiä, mutta kun lukee kaiken uudestaan ajatuksella löytää rivien välistä piilotettuja, kypsiä, viisaita ajatuksia. Säkeiden ja runojen yhdistelmistä  löytää totuuksia tai arvoituksia. Ne ovat harkiten ja hienosti rakennettuja.

Suosittelen tutustumaan tähän tummaan arvoitukseen ja  lukemaan se kannesta kanteen. Se on yhteinäinen kokonaisuus, jonka kaikki runot liittyvät yhteen ja kuiskuttelevat hiljaa jostain, josta minä haluaisin kuulla lisää. Uskoisin, että  Susanna tekee vielä uuden runokokoelman. Kaikkea ei ole vielä kerrottu.


Kun hiivin yöllä parvekkeelta takaisin, muistan
pienet varpaani, lepattavat sykähdykset minun lapsensydämessä
ja suuhun tulvahtavan veren
kun hampaat putoavat vain
kasvaakseen vinoina takaisin
maidosta rautaan niin terävinä että

haudat voisi rakentaa huojuvien
jalasten kaltaisille.

s. 74

Riesu

Tytöt löysivät pihalta repalesiipisen perhosen, jolle antoivat nimeksi Riesu. 

He laittoivat sen istumaan kulleron kukalle. Riesu-parka.

Vaihdoin pitkästä aikaa blogipohjan toiseksi. Syy oli siinä, että entiseen pohjaan ei saanut esille kuin keskikokoisia kuvia. Tähän pohjaan sopii myös isompia kuvia. Ei lukijan tarvitse välttämättä aina erikseen klikata ja suurentaa kuvaa.

RunoTorstai: viesti

kun et sano mitään
käännyt kaukaisuuteen
kuulet kaiken

olet vastaanotettu

 *********

RunoTorstain 168. haaste

ValokuvaTorstai: viesti

ValokuvaTorstain 168. haaste

Ari Kokkonen: Runoja

Aamukolmelta

Aamukolmelta sinä nukut vielä,
auringon ensimmäiset pilkahdukset koskettavat
metsän reunaa,
puiden latvat tanssivat liekehtivässä valossa.


Heräät,
vasta leikattu ruoho tuoksuu ulkona,
kahvinkeitin tipauttaa viimeisiä pisaroitaan.

s. 5

Tunteita

Rakkaus on joskus sanaton,
sanat vihaa täynnä.

s. 35

"Ari, Turkulainen, keski-ikäinen, wannabe valokuvaaja, kirjoittaja, viestintäsuunnittelija, jolla hyvä sydän ja intohimoinen sielu."  Näin Ari Kokkonen kuvailee blogissaan kuvailee itseään .

Runoja esikoisrunokokoelma ilmestyi syksyllä 2009 omakustanteena BoD eli Books on Demand -julkaisuväylän kautta. Kirja on laadukkaan näköinen ulkoisesti, ja teksti näyttää hyvältä (tämä oli ensimmäinen kerta, kun pidin käsisissäni BoD-kirjaa). Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä.

Runoista. Valitsin nuo kaksi runoa, koska ne kuvaavat hyvin sitä millaisia Kokkosen runot ovat. Ne ovat joko tunnelmallisia, hetkistä kertovia tai sitten ne ovat lyhyitä mietelmiä ja ajatelmia. Kuitenkin ne ovat aina läsnä tässä ja nyt.

Aamukolmelta -runo on hieno. Se kuvaa zenimäistä hetkeä kesäisessä aamussa. Osasta Kokkosen runoista voi tulla mieleen Ryokanin tai Risto Rasan runot. Mutta nämä eivät ole mitään kopioita vaan ihan omaa Kokkosen maailmaa. Näihin runoihin uskoo, ja niiden hetkiin, joissa ne ovat syntyneet. Niin yksityisiä ja lähelle tulevia, että niistä tulee universaaleja ja yhteisiä. Runojen kieli on virheetöntä ja asemointi on ajateltua.

Tunteita -runo on lyhyt ja selkeä, mutta samalla vaikeaselkoinen ja yhä uudelleen luettava. Lukijan mieleen tulee kysymys: "Miten niin"? Tai sitten jollain toisella kertaa ajatus on: "Niinhän se menee." Runo voi puhua siis eri kerroilla eri tavalla.


Varmasti aion palata tämän runokirjan ääreen myöhemminkin. Luen yhden tai kaksi. Olen hetken hiljaa ja mietin.

Jorma Piippo: Auringon silta

....
Tänään kuulin, silloin luulin,
kuulin, etten tarvitse,
silloin luulin, että tarvitsen.


Nuorempana sitä luulee kaikkea,
vanhempana kuulee, läheltä,
sisältä, sisältä sydämestä.



Joku siellä, josta kuulin,
ei olisi sinne mahtunut,
se oli tullut täyteen,
täyteen tarpeetonta, luultua.

.....
Katkelma runosta Tänään kuulin (s. 58)

Sain käsiini Jorma Piipon neljännen runokokoelman, jonka nimi on Auringon silta (2009, 102 s.). Jorma Piippo on oululainen runoilija ja kirjailija, joka on julkaissut kaikki kirjansa omakustanteina. Kirjoja voi tilata hänen nettisivujensa kautta. 

Nykyisin kiinnostun enemmän omakustanneista ja pienkustantamojen runoteoksista kuin suurten kustantamojen runokokoelmista. Tämäkään omakustanne ei tuottanut minulle pettymystä, kuten monet uudet merkkikustantamojen teokset, joiden maailmaan en tunnu pääsevän sisälle. En ymmärrä niitä. Tuntuu kuin ns. muotirunous olisi kompastunut hienojen sanayhdistelmien ja muodon kauneuden äärimmilleen venyttämisen ansaan sisällön kustannuksella.

Jorma Piipon runokokoelma Auringon silta sisältää rehellistä miehen puhetta, jonka vahvuus ja ehkä välillä heikkouskin on samana toistuva rytmi ja sanojen toisto. Runon minä voi olla nainenkin, mutta minä kuulin miehen äänen lukiessani runoja. Parhaimmillaan runot toimivat kuin mantra. Lukukokemus johtaa meditatiiviseen tilaan. Huonoimmillaan toistaminen ja saman rytmin pitäminen on väsyttävää.

Nämä runot sopisivat erittäin hyvin ääneen luettaviksi, esitettäviksi lavarunoutena. Jokaisella runolla on ydin. Niissä on kysymys ja sanoma. Niissä kaari. Alku ja loppu.

Runon minä on lähes jokaisessa runossa henkilö, joka on jossain tilassa ja antaa ajatusten tulla lakkaamattomana ryöppynä, mutta ajatus katkaistaan johonkin kohtaan. Runot eivät ole hirvittävän pitkiä tai kovin lyhyitä. Runojen ja säkeiden pituudet toistavat samaa rytmiä.

Runon minä tarkkailee ja ihmettelee. Hän seisoo soratiellä ja pölisee yhdessä tien kanssa. Hän on junassa ja katsoo maisemia. Hän on kotona, sairaalassa tai pihalla. Kaikkialla missä tavallinen ihminen voi olla. Vuodenajat ja luonto ovat vahvasti runoissa esillä.  Aika, elämä, hetket, yksinäisyys, suojasää, eilinen, nuoruus, aamujumppa, toinen ihminen, arki ja polut.

Kolmessa runossa runon minä on joku muu. Yksi on Silkkikukka, jossa silkkikukka puhuu. Toinen on Pieni vielä olen (Matilda vauvalle), jossa pieni vauva katsoo maailmaa ja juttelee papalle, mummolle. Kolmas muista runoista erottuva runo on Sinisilmäistä. Siinä katsotaan kaukaa tai ylhäältä sinisellä maalattua rintamiestaloa, sifonkihuivista mummoa, vaaria ja vaarin poikaa: sähkömiestä, ja järvessä on sorsia. Runo nousee esille yllättäen ja rikkoen rytmin.

Runokokoelman muusta tunnelmasta kertoo hyvin tämä katkelma runosta Mitä tahdot? (s. 50)

Mitä sinä tänään tahdot,
sitä sinulta kyselen.
Tahdotko, että yleensä kyselen,
sinulta näin utelen.
Olenko utelias, kun utelen,
uteliaaksi tullut olen?


En minä miksikään ole tullut,
tällainen olen ollut,
ollut jo melko kauan.
Utelias en ole koskaan ollut,
enkä sellainen tule olemaan.
Kyselevä olen aina ollut,
kyselevä tulen kai olemaan.

......

Suosittelen rohkeasti muitakin tutustumaan paikallisten runoilijoiden tuotantoon. Tähän ja moneen muuhun.

Hyvää ja omanlaista äitienpäivää!

Meidän perheen perinteeksi näköjään muodostuu se, että edellisenä päivänä minä teen äitienpäiväkakun siihen pisteeseen saakka, että tytöt voivat sen koristella yhteistuumin. Tällä kertaa olin koristelun aikana kohentelemassa grillikatoksessa hiillosta. Paistoimme nimittäin koristelun jälkeen loput vaahtokartit nuotiolla.

Nyt he saivat aikaan näin upean kakun! Itsekään en olisi osannut koristella noin mahtavaksi kakkua! Tyttöjen iät sentään ovat "vain" 5,5 v, 7 v ja  9v. Saa nähdä minkälainen upeus ensi vuonna syntyy.


Hyvää äitienpäivää kaikille! Tehkää päivästä oman näköinen!

Muista äitiä!

Minulla on ollut viimeiset viisi vuotta hieman erilainen suhde äitienpäivään. Äitini kuoli syksyllä 2005. Hän oli tuolloin 73-vuotias.

Äitienpäivän lähestyminen tekee minut aluksi surulliseksi. Itken ja kaipaan äitiäni enemmän näinä aikoina kuin esim. Pyhäinmiespäivänä, jolloin vainajien haudoille viedään kynttilöitä. Koko ajan mainokset muistuttavat, että "Muista äitiä, muista äitiä" tai sitten "Muista mummoa!" Eivät anna unohtaa.

Äitienpäivään on latautunut niin paljon muistoja ja tunnetta. Muistoja siitä, kun lapsena teki koulussa niitä itseväkerrettyjä kortteja ja hellyyttäviä äitienpäivälahjoja. Minun mielestäni äitienpäivä on lastenpäivä. Lapset riemuitsevat siitä, kun saavat äitiä rakastaa. Herättää hänet aamulla onnitellakseen.

Mutta sitten kun ei ole äitiä... ketä sitä sitten muistaa?

Itse olen yrittänyt muistaa äitienpäivisin sen millaiselta itse tuntui lapsena olla jonkun lapsi. Hymyilen ja kiitän, olen iloinen lahjoista, itse keitetystä kahvista tai kakusta. Lahjoista ja korteista. Mitään enempää en haluakaan. Enkä ala vähättelemään tyyliin: "Ei minulle olisi tarvinnut, mitä te höpötätte". Lapsi kokee loukkauksena, jos äiti ei osaakaan olla iloinen lahjoista. Lapset eivät ehkä ymmärrä, että äideillä (tai ainakin joillain äideillä) saattaa olla alemmuuskompleksi tai jokin muu este, etteivät he osaa nauttia lahjoista tai huomiosta.

Viime vuonna tytöt aivan itse keittivät minulle kahvia aamulla. Minä makoilin sängyllä ja pelkäsin, että kohta lasinen kahvipannu putoaa lattialle. Mutta pelkoni oli turha. Sain kahvia tarjottimella sänkyyn ja sitä kakkua, jonka itse edellisenä päivänä olin leiponut, mutta jonka tytöt yhteistyössä koristelivat. Tytöt olivat niin riemuissaan, ja olin minäkin!

Mutta jos joku oikein haluaa nyt itkeä, haluan tarjota siihen mahdollisuuden. Lue novellini Kasvosi hiekassa.  Se pohjautuu kokemuksiini äitini kuolemasta sekä hänen matkastaan ruumishuoneelta hautausmaalle.

Loppujen lopuksi äitienpäivä on ihan kiva, kun päätän olla surematta äidittömyyttäni ja keskityn omaan äitiyteeni ja lapsiini. Iloitsen siitä mitä minulla on, enkä sure sitä mitä minulla ei ole.